Metodi Ei Ei

Edwardin ollessa noin kymmenen kuukauden ikäinen, luin jostain lehdestä juttua kasvatusmetodista, jonka nimeän nyt vaikka Metodi Ei Ei:ksi. Metodi Ei Ei:n tarkoitus on kasvattaa lasta, käyttämättä sanaa ei. Loistava idea mietin, ja päätin, että Edward totta maar kasvatetaan tällä metodilla. Kuten myös Edwardin mahdolliset sisarukset. Tuolloin päässäni asui joku harhakuva omasta itsestäni lempeänä, aina rauhallisena, ymmärtäväisenä, loputtoman pinnan omaavana äitinä.

Tänään aamulla silmien auki räväyttämisen jälkeen, ensimmäinen minuutin pituinen keskustelu piti sisällään suurinpiirtein kymmenen ei:tä. "Sampu, ei aamupalaksi syödä nakkeja" "Miksi ei" "Siksi ei" "Ei, ei, minä en halua leipää, minä haluan nakkeja". "Mutta kun mä sanoin jo, että aamupalaksi ei syödä nakkeja". "Eeeeiiii, Sampu haluaa nakkeja". "Ny hei oikeasti, jos tää keskustelu jatkuu, sä et lähde matkalle". Erittäin kypsää ajatustenvaihtoa, erityispisteet äiti-ihmiselle siitä, miten loistavasti hän osaa perustella sen, miksi aamupalaksi kannattaisi valita muuta syötävää, kuin ne nakit. Voin kuitenkin kertoa, että keskustelu päättyi siihen, että Sampu syö juuri nyt aamupalaksi leipää. Voin myös kertoa, että mikäli minun pitäisi kuvailla itseäni äitinä, en käyttäisi sanoja: lempeä, rauhallinen, ymmärtäväinen, pitkäpinnainen. 

Edwardin kanssa yritin toteuttaa Metodi Ei Ei:tä ehkä kahden viikon verran. Ensimmäiset "kulta rakas pieni, kun läikytät koiran vesikulhosta vettä, niin omat vaatteet kastuvat ja tulee flunssa" selvitykset jaksoin selvittää suht rauhassa. Eihän tämä nyt niin vaikeaa ole, oli ensimmäinen ajatukseni. Mutta kun kolmen tunnin sisään käyt kahdeksatta keskustelua samasta aiheesta, lauseet alkavat pikkuhiljaa lyhentyä ja napakoitua. "Koiralle tulee jano, kun läikytät kaiken veden" "Sun vaatteet kastuu kun läikytät vettä lattialle", loppuviimein on päästy lausetasolle "mitäs me puhuttiin tästä". Vannon, että ensimmäisen iltapäivän aikana aloin kaivata sanaa ei. Kahden viikon kuluttua sanoin hyvästit metodille kaikissa muodoissa. 

Nostan ihan oikeasti hattua jokaiselle kasvattajalle, joka kykenee toteuttamaan Metodi Ei Ei:tä. Sen pikaisen kokeilun jälkeen, joka sekin tapahtui vajaa kymmenen vuotta sitten, jälkeen ei ole käynyt pienessä mielessäkään testata metodia uudelleen. Tätä nykyä hyvin moni keskustelu huushollissa on lyhyen ytimekäs "Edward/Topo/Sampu EI". 

Olen kyllä vuosien saatossa opetellut käyttämään toisenlaista Metodi Ei Ei:tä. Poikalauman (siltä nuo tyypit ainakin tuntuvat ajoittain, siis juurikin laumalta) keskellä sitä on välillä vaikea kuulla edes omia ajatuksiaan. Saatikka toteuttaa omia tarpeitaan. Tarvetta olla hetki hiljaa, omassa rauhassa. Ottaa omaa aikaa. Katsoa joskus joku ohjelma rauhassa alusta loppuun kolmion ollessa hereillä. Juoda kahvi rauhassa, syödä ruoka rauhassa. Hitsi vie; vaihtaa työpäivän jälkeen vaatteet rauhassa. Niin ja mikä ihme siinä on, että sillä siunatun sekunnilla, kun menet aamulla suihkuun, jollain talouden alaikäisistä iskee joku kriisitilanne, äiti-ihmisen ollessa se ainoa, joka voi jollain tapaa auttaa keskellä kriisiä? Olen siis alkanut soveltamaan omien tarpeiden toteuttamiseen omaa Metodi Ei-Ei:tä. 

Homma toimii jotakuinkin näin; triolle on annettu lauantai-aamuna ukaasi; Äiti-ihmistä EI saa häiritä, ennenkuin äiti-ihmisen kahvikuppi on tyhjä. Kenelläkään EI saa olla äiti-ihmiselle turhanpäiväistä asiaa, ennenkuin kahvikuppi on tyhjä. Tämä pelkkä ei:hän ei tässä kuviossa palvele sen siunatun vertaa. Ei tarvitsee aisaparikseen selkäpiitä karmivan uhkauksen. Launtaisin esimerkiksi karkkipäivän. Metodi Ei-Ei:n mukaisesti äiti-ihminen siis kaataa itselleen kupin kahvia, ottaa sen mukaansa sänkyyn (kyllä, viikonloppuaamujen luksusta, kahvi sängyssä, aina). Antaa triolle ukaasin pysytellä makuuhuoneen oven ulkopuolella, käyttäen sitä selkäpiitä karmivaa uhkausta. Esimerkkilauseen ollessa kyseisessä tilanteessa "kukaan EI tule makuuhuoneeseen, ennenkuin äidin kuppi on tyhjä. Jos tulette; karkkipäivä on peruttu". Voin kertoa, että toimii!

Toinen esimerkki on käyttää tilanteita tai tapahtumia, joita lapset odottavat suurella innolla. Esimerkiksi meidän tapauksessamme tulevaa matkaa. Edwardilla aamut ovat vaikeita. Ei jaksaisi nousta ylös, pukea päälle, saatikka syödä aamupuuroa. Samaa matsia käydään aamusta toiseen, vuodesta toiseen. Olen huomannut, että Metodi Ei Ei:n hiomisen myötä, Edwardista on alkanut pikkuhiljaa kuoriutua aamujen rasvattu salama. Mikäli puuro ei ala upota naamariin kohtuullisessa ajassa, metodi käyttöön "jos sä et jaksa syödä tuota puuroa reippaasti, niin et sä varmaan jaksa lähteä matkallekaan". Voin kertoa, että kaksi minuuttia metodilauseen lausumisen jälkeen; lautanen on tyhjä. 

Olen soveltanut metodia jopa mieheen... Joskin aivan sama ei + karmiva uhkaus esimerkiksi karkkipäivän muodossa ei ole yhtä tehokas, kuin kolmion kohdalla. Parin päivän takainen viestiettely päivällä oli jotakuinkin seuraava: "moi, miten menee. Meetkö jonnekin illalla, vai voinko mennä salille". "Aika kiire, muuten jees. Ajattelin mennä lenkille" "Ookoo, monelta menet, voisin mennä sen jälkeen salille". "Mä en nyt osaa ihan sanoa, ja teen takuulla pitkän lenkin. Sitäpaitsi; olit eilen pelaamassa tennistä ja toissailtana salilla. Eikö se ole nyt mun vuoro? " "Joo on, meet vaan rauhassa kun haluat". Tässä tilanteessa siis Metodi Ei Ei:n kautta osasin ottaa itselleni pari tuntia omaa aikaa iltalenkin muodossa. Eli pikkuhiljaa harjoittelu alkaa tehdä mestarin. 

Täällä on laukut pakattu, matkakuume huipussaan. Edwardin ja Sampun tiedustellessa minuutin välein "lähdetäänkö me kohta matkalle". Vastaamiseen ei tällä kertaa tarvitse käyttää Metodi Ei Ei:tä, vaan voin todeta, että kyllä me lähdemme. Tunnin kuluttua. Asia erikseen on se, kuinka paljon ei raikaa reissun aikana. Voinen luvata, että muutaman kerran, muodossa "Sampu ei juokse" "Edward ei kiusaa" "Pojat ei huudeta/tapella/riidellä", suosikkilauseen liene ollessa sama, kuin kotona "nyt hei ei". Lyhyttä ja ytimekästä sen olla pitää.