Matkalla

Olen ollut viime aikoina matkoilla. Henkisillä matkoilla, sekä ihan oikeilla matkoilla. Kyllähän pari mökkireissua pariin viikkoon, varsinkin toisten niistä ollessa mallia "ei miehiä, eikä lapsia, vain loistavaa naisseuraa", lasketaan matkustamiseksi? Vietin siis kuluneella viikolla yhden täydellisen vuorokauden, täydellisessä seurassa, juhlien hieman jälkikäteen omia ja ystäväni nelikymppisiä. Vuorokausi sisälsi intoa (ja järjetöntä meteliä) täynnä olevan automatkan pisteestä a, pisteeseen b, juuri sopivan määrän kuohuviiniä, aurinkoa, uimista, ihan liikaa nauramista ja ihania lahjuksia. Tajusimme kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, joten viikonloppu piti sisällään myös pitkähköt yöunet, epäterveellisen lounaan ja jättimäisen aamupalan. Sekä tietenkin vähintään tusinan verran niin sanottuja sisäpiirivitsejä. Jälleen kerran tunsin itseni tuossa porukassa keskivertoa onnekkaammaksi mammaksi: kovin moni ei saa kunniaa olla osana yhtä sekopäisen ihanaa naisporukkaa.

Toinen matka on ollut pidempi. Tai noh, teknisesti sillä matkalla ollaan yhä, ja sitä matkaa tullaan tekemään vuosien ja vuosien ajan. Se matka pitää sisällään kasvamista rooliin erityislapsien äitinä. Liekö aika, kokemus, mikä lie tehnyt tehtävänsä, mutta viimeisen neljän kuukauden aikana en ole enää viskellyt kirveitä kaivoon trion terveydentilan notkahdellessa. En voi pistää sitä minkään "kaiken olen nähnyt"-jutun piikkiin, koska ei tässä todellakaan olla kaikkea nähty. En osaa sanoa onko osittain kyseessä turnausväsymyksestä, vaiko vain luottamuksesta siihen, että kaikesta kyllä selvitään ja ennemmin, tai myöhemmin huonoinkin tilanne normalisoituu. Mutta olen siis ollut sisäisesti rauhallisempi. Tällä matkalla olen oppinut ymmärtämään, että vaikka elämme elämää päivä kerrallaan periaatteella, on tämä erityisäitiys, kuten ihan vaan äitiyskin, elämän mittainen matka. Matkalla ajaudutaan välillä kiertoteille, väärille poluille, käännytään risteyksessä väärään suuntaan, mutta kaikista niistä harha-askeleistakin opitaan, toivottavasti, edes jotain pientä. Eikä luultavasti ikinä ihan päästä määränpäähän, tulla perille, kasveta valmiiksi.

Olen myös oppinut sanomaan ääneen (isoonkin sellaiseen), mitä MINÄ haluan. Olen oppinut sanomaan miehelle pontevasti, että kuules, MINÄ lähden nyt mökille. MINÄ en nyt aio tehdä ruokaa ja MINÄ en todellakaan laita pyykkejä kuivumaan, koska MINÄ olen väsynyt. Olen oppinut sanomaan ääneen, että vaikka tämä ihana, rankka, surullinen, onnellinen äitiys on antanut todella todella paljon, se on vienyt myös ison osan minuuttani, jota olen joutunut vimmalla etsimään uudelleen. Löytääkseni osan siitä vanhasta minusta ja paljon paljon uutta. Olen oppinut sanomaan ääneen, että haluaisin olla työelämässä ihan jossain muualla, kuin siellä jossa nyt olen. Että olen pettynyt, että tämä erilainen äityis sitoo käteni työnteon suhteen. Tai: se ei sido, vaan minä sidon. Koska vaikka olen oppinut sanomaan pontevasti minä, ajattelen kuitenkin suurimmassa osassa asioita ennenkaikkea poikia. Minä en voi tällä hetkellä, kuin haaveilla, jostain työuran tapaisesta, siksi, että sitä uraakin tärkeämpää on se äitinä oleminen. Työura ja pitkät työpäivät tarkoittaisivat aikaa pois äitinä olemisesta, ja pahimmassa tapauksessa todellisia terveydellisiä ongelmia kultakimpaleilleni. Siksi siis teen myönnytyksiä ja huonoina päivinä kiukuttelen, että "mä voisin tehdä jotain niin muuta".

Olen oppinut sanomaan ääneen, että joskus todella todella huonoina päivinä, mietin, että miksi ikinä toivon saavani lapsia. Että miten paljon helpompaa elämä olisi, jos olisi vain minä, mies ja koira. Olen oppinut sanomaan, että tämä vuoristoratakuskin elämä on välillä hurjaa, pimeää, rankkaa, pelottavaa. Ja samalla se on antoisinta ja onnellisinta puuhaa, mitä maailmassa olla voi.

Olen myös viime viikkoina sisäistänyt, että olen erityisäiti ja bermudankolmio blogeissani sanonut sanottavani. Nämä kirjoitukset tulevat aina elämään mukanani, päiväkirjoina vajaan parin vuoden ajalta.  Kasvumatkalta,  jonka aikana Edwardista tuli kaiken väsymyksen jälkeen stipendiaatti, joka oppi kirjaimet. Miten hänestä on kasvamassa sydämeltään niin viisas nuori mies. Miten hän joka päivä hämmästyttää minua loputtomalla ystävyydellä, rakkaudella ja empatiakyvyllä. Miten hän oikeasti on maailman paras isoveli. Ajasta, jolloin Topo aloitti koulun, oppi polkemaan pyörää ja sanomaan maailman kauneimmalla äänellä "äiti" "isi". Siitä, miten hänen silmiinsä muutti jatkuvan kivun sijaan rauha. Siitä miltä tuntuu nähdä Topon kikattavan ja nauravan. Tämä on päiväkirja siitä, miten kaiken pelon, sairastelun ja jännittämisen jälkeen Sampu on reipas päiväkotilainen, joka on niin täynnä elämäniloa ja puhetta, kuin metrin mittainen tyyppi vain olla voi. Tämä on erään avioliiton eräänlainen tarina.

Olen ikuisesti kiitollinen joka ainoasta lukukerrasta, kauniista ja kannustavasta kommentista, ja suunnattoman häkeltynyt siitä, että niin montaa ihmistä on kiinnostanut meidän tarinamme ja meidän arkemme. Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi, enkä vieläkään voi uskoa sitä, että MINUN jorinoitani on luettu, ottaen huomioon blogieni hieman epäseksikkään aihepiirin, pitkälti (todella paljon pitkälti) yli 100 000 kertaa.

Mari, Elias, Topias ja Samuel kiittävät, toivottavasti onnellisia ja aurinkoisia loppukesän päiviä. Ja lupaavat jatkaa matkansa satunnaista kuulumisten kertoilua osoitteessa http://www.jaatinen.info/blogi/