Eilen illan suussa, pienen pienessä odotuskopperossa, Sampun tutkimusajan ollessa noin tunnin verran myöhässä, seurasin "odostussohvalta" käsin herran edesottamuksia. Suu oli käynyt solkenaan viimeisen tunnin verran. Sampun leikkiessä. Leikkiessä sairaalaa. Allekirjoittaneen statistin roolissa ollessa: yllätys yllätys... Kolmen pojan: Norsuvauvan, kanavauvan ja robottivauvan äiti. Valitettavasti norsuvauva, kanavauva ja robottivauva olivat sairastelevaa sorttia, ja he joutuivat vähän väliä sairaalaan erilaisiin tutkimuksiin. Onneksi heillä oli sairaalassa oma luottolääkäri, Tohtori Sampu, joka aina välittömästi tiesi minkälaisiin tutkimuksiin sairastelevainen vauvatrio pitäisi milloinkin ohjata. Tutkimusten lomassa Tohtori Sampu ohjeisti, että "kun vauva herää, olkaa hyvät ja kävelkää sinisiä jälkiä pitkin kolmanteen kerrokseen, huoneen numero kymmenen ovelle ja koputtakaa". Siellä pienessä odotuskopperossa mietin mielessäni, että luojan lykky tällä keikalla kyse on Sampusta. Koska hän osaa viihdyttää itseään minkälaisessa pienessä kopperossa tahansa. Koska hän osaa leikkiä.
Yksi kehitysvamman piirteistä, joka ainakin tässä huushollissa on ollut melko vallitsevaa, on leikin puuttuminen. Kyse ei ole yrityksen, tai lelujen puutteesta. Itse menisin ja syyttäisin mielikuvituksen puutetta. Saippuakuplat ovat jaksaneet aina kiinnostaa sen kolme minuuttia, mutta paljon tuota pidemmälle ei isoveljien kanssa leikeissä olla päästy. Ainakaan heidän ollessa pienempiä. Kuopuksen suhteen meille onkin annettu isolla kauhalla, ainakin mitä tulee leikkimisestä. Häne on pienestä pitäen ollut leikkijä, joka on leikkeineen ihan omassa luokassaan. Hän on tottunut istumaan lääkärin vastaanotolla, terapeutin huoneessa, palaveeraamaan niin päiväkodilla, kuin koulussakin isoveljien asioissa. Viihdyttäen itseään niillä leluilla mitä tilasta, tai äidin käsilaukusta (no kyllähän te tiedätte, aina sieltä pohjalta joku pikkuauto tai minismurffi löytyy...) on sattunut löytymään.
Pikkuhiljaa, vuosien vieriessä Sampusta on kasvanut kaveri, joka saa pitää satunnaisia vapaapäiviä päiväkodista, isän tai äidin tehdessä etätöitä. Sampun leikkiessä. Samaa tahtia allekirjoittanut on myös alkanut samaistua pikku Legoja tuskaileviin vanhempiin. Siihen miten lastenhuoneen imuroinnista on tullut tuskaa: koska niitä palasia on kaikkialla, siis ihan oikeasti kaikkialla. Ja miten kokonainen huusholli saadaan hälytystilaan, koska "paloauton vilkku on hävinnyt".
Aiemmin tiesin tasan tarkkaan mihin kaupunkireissuilla suunnata, jos halusin uudet tennarit, tai parin hyvin istuvia farkkuja. Nyt tuo tietopuoli on päässyt rapistumaan. Mutta osaan heittämällä kertoa, missä on keskustan parhaat Lego-valikoimat, missä myydään eniten RyhmäHau-kamaa, sekä mikä kauppa on erikoistunut merirosvoaiheisiin leluihin. Minusta on kasvanut mestarineuvottelija, mitä tulee aiheisiin "kuinka suuri Lego on pieni palkinto", sekä "jos en neljään viikkoon osta lauantaikarkkeja, miten ison lelun saan ostaa".
Nyt, kun Sampu on valitettavasti saanut laukata tutkimuksessa toisen perään, yksi uusi leikin hyvistä puolista on auennut allekirjoittaneelle: Ikävien ja pelottavien asioiden prosessointi leikin avulla. Vuosi sitten saatu lääkärinlaukku, joka tuolloin tuntui ryöstöhintaiselta, on maksanut itsensä takaisin. Mennen tullen. Tohtori Sampun tutkiessa sydäntä, mitatessa verenpainetta, lohduttaessa potilas Äitiä, jääkarhua, tai Suursmurfffia, miten ne päähän liimattavat piuhat eivät satu, eikä niitä tarvitse pelätä : "Ne vähän tuntuu, mittaa sun aivoja ja sitten pestään tukka". Tai kuten siellä pienessä odotuskopperossa Norsuvauvan valmistautuessa magneettitutkimukseen numero 45.
Maaliskuisen maanantain iltana, pienessä odotosukopperossa mietin, että luojan lykky, kaverinani on Sampu... Koska hänellä ei käy aika pitkäksi. Hän kun osaa viihdyttää itseään leikkien. Tunnin myöhästynyt aika ei ole maailmanloppu, vaan mahdollisuus jatkaa vielä hetken verran leikkejään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti