Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.