Parasta ja EiNiinParasta

Parasta on iltapäivä pulkkamäessä. Ulkoiluharrastus, jonka parissa trio viettää heittämällä pari tuntia putkeen. Topokin! Ihan erityisen parasta Topon mielestä puuhassa on se, jos mäki sattuu olemaan liukas ja voi liukastella (lue: kaatuilla) sydämensä kyllyydestä, tarpoessa ylös mäkeä. Itseasiassa parhauksien parasta on Topon mielestä läheisessä pulkkamäessä niin sanotusti "ajautua pois radalta". Pienelle jyrkälle penkareelle, jota hän "yrittää" (lue: ei todellakaan yritä) vimmalla kiivetä ylös. Saaden mahdottomia kikatuspuuskia kiipeämisen ja liukastelun lomassa. Ihan ehdottoman parasta on kuulla nauru ja nähdä vauhdinhurmasta hymyilevät kasvot. Niin ja tietenkin itsekin heittäytyä lapseksi, antautua vauhdin hurmaan ja laskea muutamat mäet alas.

Ei niin parasta on se, että pulkkamäkipäiviä ei ole isolla hanskalla siunaantunut tänä talvena. Niitä odotellessa siis. (tai sitten vaihtoehtoisesti kunnon kevättä!) Elias ja Sampu ovat myös kovasti odottaneet kunnon talvikelejä, jotta voisimme ostaa heille uudet "hiihtimet". 

Parasta on se, että lapsen omaishoitajana elämäämme kuuluu ihan lakisääteisiä breikkejä. Jaksoja, jolloin koululaiset menevät tilapäishoitoon. Topo hieman useammin, kuin Elias. Vaikka tilapäishoito tuntui ajatuksena ylipääsemättömän vaikealta jokunen vuosi sitten, ja yhä tuntuu pahalta laittaa omat koululaiset taksiin tilapäishoitolaukkujen kanssa, niin breikit ovat tervetulleita. Pari päivää, kun ei tarvitse elää taksien aikataulujen mukaan. Pari yötä, kun voi nukkua yöt läpeensä, unohtaa koiranunet.

Ei niin parasta on juurikin se, että äidin ja isän sydämet eivät ikinä totu siihen, että ne omat, maailman tärkeimmät, koululaiset lähetetään hoitoon säännöllisin väliajoin. Tilapäishoito on kaikessa hyvyydessään myös vahvasti elämässämme mukana kulkeva muistutus siitä, että ei tämän ehkä näin olisi kuulunut mennä.

Parasta on se, kun Sampu löytää kaappien perukoilta vuosia vanhan lasten pianon. Ah sitä soittamisen riemua.

Ei niin parasta hommassa on juurikin se "soittamisen" riemu. Topoa ärsyttää, koira haukkuu. Mutta eihän sitä voi, kuin liikuttua Sampun kysyttyä biisin vedon jälkeen "kuulostiko tämä ihanalta, äiti". Yrittää vastata naama pokerilla "Kyllä kuulosti kulta", sekä samalla jollain ilveellä yrittää selittää, että kaikki talouden jäsenet eivät ehkä nauti musisoinnista niin kympillä, kuin perheen kuopus. Pianon pattereiden loppumista odotellessa...

Parasta on se, että Topon aivan liian pitkän heikomman kauden, sekä muutaman pieleen menneen lääketitrauksen jälkeen, löytyi (luultavasti) balanssi touhuun. Saatiin ehkä, ainakin hetkellisesti, taas lääkitys kuntoon ja epilepsia taka-alalle. Parasta on saada Topo takaisin hänen omasta huononolonmaailmastaan. Ihan parastan on nähdä, miten Topon silmät ovat kirkkaat, nauru on tervettä naurua ja poskille on palannut jälleen terve puna. 

Ei niin parasta on jälleen yksi muistutus siitä, että epilepsia on kavalaakin kavalampi sairaus. Joka tekee hyökkäyksiään, silloin, kuin vähiten odottaa. Ei todellakaan parasta on se, miten tuo kavalaakin kavalampi sairaus pyörittää ajoittain koko perheen arkea. Kun nukutaan viikkoja putkeen pätkissä, normaali arjesta suoriutuminen tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta. Rankat jaksot rankemmilta ja väsymys aina vain suuremmalta. Pahinta on suru, epätoivo ja pelko, jotka muistuttavat olemassaolostaan. Epilepsian kaapatessa oman lapsen ja muuttaen hetkessä koko hänen persoonallisuutensa. 

Parasta on sunnuntainen iltapäivälenkki Eliaksen ja Roopen kanssa. Kun metsätiellä tulee vastaan hevonen. Eliaksen ilme, hänen punaiset poskensa, ja toteamus kotona "oli kivaa äiti käydä yhdessä lenkillä". Tässä hommassa ei ole mitään vähemmän parasta. Tällaista pitäisi harrastaa useamminkin. Eli odotellemme kovasti pidentyviä päiviä, jotta niitä lenkkejä päästäisiin tekemään yhdessä myös työpäivien jälkeen.