Meillekin ovat kulkutaudit rantautuneet. Itseasiassa jo viikkoja sitten. Tällä kertaa tautikierrosta podetaan teemalla: pitkään & hartaasti. Topo erityisesti. Hänet käytiin noutamassa viime viikon alussa kesken koulupäivän koulusta, Pikku-ukkoa oli itketyttänyt ja hän oli hokenut äitiä taukoamatta. Tiistaina levättiin kotona. Jonka jälkeen koettiin ihmeparantuminen, josta toettiin sopivasti viikonloppuun mennessä. Nyt sitten kunnon flunssan taas jyllätessä päällä.
Topo on kalpea, sairaan näköinen ja levoton. Jotta planeetat olisivat edes sinne päinkään radallaan, Topon tulisi saada toljottaa telkkaria ja iPadia. Samaan aikaan. Se ei missään olosuhteissa ole suotavaa, että sitä telkkaria yrittää toljottaa joku muu. Eikä millään tapaa ymmärrettävää, että iPadista ajoittaan loppuu virta. Helvetti on lähestulkoon irti siinä vaiheessa, kun todetaan, että nyt ei kuules tuijotella yhtään mitään, siitä kun tulee vain pää kipeäksi ja pään sisäinen karuselli saa puuhasta lisävauhtia.
Äiti-ihmisen puuhahan on karhunpoikasen sairastaessa pitää hänestä huolta, tarjoilla syliä, ruokaa ja juomaa hyvässä balanssissa. Niinhän sitä luulisi. Näinhän sitä itseasiassa tehdään Edwardin tai Sampun sairastessa. Topon kanssa ei.
Topoon ei saa koskea. Häntä ei saa katsoa. Jos et ole jatkuvassa toivomusten toteuttamis-asemassa vuorokauden ympäri, ja muutu tarvittaessa päärynämehuksi tai paahtoleiväksi, Topo hermostuu. Topo on ylipäänsä hermostunut koko ajan. Huushollissa ollaan pommivalmiuksissa. Topo on, kuin kävelevä aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Mitä useamman päivän tilanne kestää, sitä ahdistuneemmaksi olo käy, Topon ja oma.
Sitä puhutaan joka paikassa ja paljon siitä äidin rakkaudesta. Miten se kantaa läpi tulen ja myrskyn. Äidin rakkaus tekee äidistä ihmenaisen, haavoittumattoman olennon, jolla on loputon määrä voimia. Miten yksi äiti-ihminen voi silkan rakkauden siivittämänä tapella vaikka koko valtion virkakoneistoa vastaan ja luultavasti voittaa pienemmän maan sotajajoukot. Sitä puhutaan ja kirjoitetaan, miten se äidinrakkaus syttyy sillä siunatun sekunnilla, kun saat oman lapsesi syliisi. Äiti on, kuin vainukoira, joka kyllä huomaa sairaalasarjoissa, että hänelle yritetään tyrkätä kotiinviemisinä väärän äidin vauvaa.
Taidan olla joku kohtalon oikku. Ensinnäkin; Edwardin joutuessa muutaman tunnin ikäisenä osastohoitoon, en todellakaan huonosti nukutun yön jälkeen tunnistanut omaa vauvaani, en tuoksusta enkä ulkonäöstä. Hengailin osastolla vauvarivistön luona, tukka pystyssä, juuri äidiksi tulleena, ihmetellen, miten kaikki vauvat voivatkin olla saman näköisiä. Ja miettien kuumeisesti, että olikohan sillä omalla nyytillä joku syntymämerkki tai muu, josta vauvelin voisi tunnistaa. Muistan vieläkin, miten puoli pakokauhuisena pohdin, että kehtaanko mennä lukemaan vauvojen sängyistä nimilappuja, tunnistushommaa helpottaakseni. Onneksi tuolloin pääsin pälkähästä, ohi kulkeneen sairaanhoitajan ohjatessa eksyneen näköisen tuoreen äiti-ihmisen oikean vauvansängyn luokse.
Toisekseen: Topo... Voin sanoa täydestä sydämestäni, että pojat ovat parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja tulee ikinä tapahtumaan. Vaikka välillä on haasteellista, olen äärettömän onnellinen ja etuoikeutettu sen suhteen, että saan olla äiti kolmelle pikkusällille. Vaikka elämme vähän omalaatuista elämää, en ihan käsi sydämellä koe, että elämä olisi kohdellut meitä jollain tapaa epäreilusti. Paitsi niinä tiettyinä hetkinä...
Uskon, että pyytteetön äidin rakkaus perustuu osaltaan siihen (kaiken muun mahdollisen lisäksi), että sinua tarvitaan. Että olet se tuki ja turva elämässä. Syli johonka käpertyä. Kun sattuu, äidin puhallus parantaa. Kun on paha olla, äidin syli parantaa. Äidin kädestä kiinni pitäessä, voi tuntea olla turvassa. Ja miltä kaikki tämä tuntuukaan siitä äiti-ihmisestä. Miltä se tuntuu ihan oikeasti olla pikkutyypille "se koko maailma". Saamme lukea lehdistä vähän väliä, että kersapäivitykset sosiaalisissa medioissa ovat ärsyttäviä. Ehkä niin. Mutta niitä päivityksiä tehdään siinä huumassa, kun tuntuu, että tällä pallolla ei kukaan ole kuin me. Eikä kukaan todellakaan ole kuten minun pilttini. Ei sinnepäinkään yhtä söpö ja mahtava, hurmaava ja osaava. Näin siis meilläkin… Kun Edward sanoo jotain hassua, olen maailman hauskimman kolmasluokkalaisen äiti. Kun Topo hymyilee onnellisena, olen maailman kauneimman lapsen äiti. Ja kun päiväkodissa kerrotaan, että Sampu on hyvä askartelemaan, ajatuksissani se tarkoittaa suurinpiirtein samaa, kuin että tässä päiväkodissa (ja tuskin missään muussakaan tällä planeetalla) ei olla törmätty yhtä taitavaan askartelijaan. Tyypillä on selkeästi ura edessä modernin taiteen parissa. Tai jotain.
Tuon kaiken lisäksi on yksi iso Paitsi: Paitsi, että suuren osan Topon elämästä en ole ollut Topolle se syli, käsi, pipin pois puhaltaja. Heitimme joskus miehen kanssa vitsillä, että Topolle ei olisi niin väliä vaikka tänne muuttaisi naapurin setä. Kunhan vain palvelu pelaa. Vitsissä on vinha perä. Vaikka Topo siellä koulussa, sairaana, itki äitiä, niin aina äiti ei suinkaan tarkoita äitiä. Uskon, että äidissä kulminoituu Topon turvasatama, oma koti, oma huone, oma sänky, oma unipupu. Sekä tietenkin tutut turvalliset ihmiset. Äiti on Topolle kaikkea tätä, ei vain äiti-ihminen. Olisi ihanaa, mahtavaa, ennenkaikkea suunnattoman helpottavaa, uskoa siihen, että Topo äitiä itkiessään itki äidin sylin perään. Mutta kun Topo ei ole niitä sylikissapoikia. Tiedän kyllä mitkä ovat Topon lempilaulut, miten hänen päänsärkynsä saattaa vähän helpottua, kun häntä hieroo tietystä kohdasta päästä, että hänelle kannattaa antaa heti vihreä trippi, jos herää epäilys, että sokerit ovat matkalla alaspäin, koska mikään muu makea ei uppoa. Ja huonosti voidessaan hän syö yleensä edes vihreitä pringles-sipsejä. Tiedän, millä saan hänet kikattamaan. Ja tiedän tasan tarkkaan etukäteen tilanteet, joissa Topon pinna kärähtää alta aikayksikön. Tunnen takuulla Topon parhaiten tässä maailmassa, tai siis minä ja mies tunnemme Topon parhaiten. Meidän puoleemme kannattaa kääntyä koulussa ja terapioissa, kun mietitään miksi joku homma mättää. Me ihan oikeasti olemme "Topouden" ammattilaisia.
Mutta että niitä vanhempia, siinä merkityksessä, mikä kuva herkkä kuva vanhemmuudesta maalataan... En tiedä olemmeko... Olemme niitä, kun Topolle sopii, hänelle hyvänä hetkenä. Kun hän haluaa halata, paijata selästä ja sanoa lempeästi "äätii". Silloin olemme täällä olemassa ja valmiina. Mutta kaikki ne muut päivät. Huonot päivät ja huonot hetket. Kun Topo ei katso silmiin. Hän voi huonosti, mutta häneen ei saa koskea. Hän hakeutuu omaan rauhaansa. Podet huonoa omaatuntoa, koska hän on yksin. Samalla tuntien huojennusta siitä, että hän malttaa olla hetken aloillaan, omissa oloissaan. Käyt tarkistamassa tilanteen, vain saadaksesi niin sanotusti häädön Topon kämpästä. Olet valmiina tarjoilemaan ruokaa vuorokauden ympäri, pelastamaan telkkareita Topon "koputusyrityksiltä". Kiroten samalla mielessäsi (ja erittäin hyvinä hetkinä ääneen) sitä loputonta tarjoilu-pelastusrumbaa. Kuuntelet, kun Topo valvoo yöllä, pystymättä auttamaan häntä. Samalla tietäen, että voit nukahtaa. Koska hän saattaa keksiä mennä kylpyyn tai tyhjäämään jääkaappia. Käyt kerran tunnissa, tai kerran puolessa tunnissa katsomassa, että kaikki on varmasti ookoo. Laulamassa unilaulun, peittelemässä Topon, sanomassa "nyt Topo nukutaan", Topon vain murhadellessa vihaisena, potkien pois peittoa, pyrkien ylös sängystä. Silloin, väsyneenä, turhautuneena, tulee mietittyä, että miten tässä kävi näin. Miten elämästä tuli tällaista. Mitä minussa on vikana, kun minun oma lapseni ei anna minun olla äiti. Se äiti, joka sulkee syliin, suukottaa päätä, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa. Miten tässä mentiin näin metsään, että sairas karhunpoikaseni laulaa itkulaulua sängyssään, mutta en saa mennä hänen viereensä makaamaan. Ottaa häntä syliin. Järki tajuaa, että Topo ei ole "kuten me muut", mutta silti heikkona hetkenä sydän huutaa, että mitä me teimme niin väärin. Ihan pahimpina hetkinä saatan pienen pienen hetken ajatella, että voisin antaa tuon lapsen pois, silmää räpäyttämättä.
Onneksi, onneksi, onneksi, niinä pahimpina hetkinä Topo ehkä vaistoaa kuitenkin siellä omassa pienessä maailmassaan jotain. Hetkellisesti ehkä kurkkaa meidän muiden maailmaamme. Hän katsoo silmiin, saattaa hymyillä. Saattaa sanoa "äätiii". Tekee jotain pientä, jonka voimalla taas jaksetaan. Joskus oli toivoa, että asiat korjaantuvat, Topo muuttuu, hänen vointi tasaantuu, hänestä tulee enemmän, kuin "me muut". Vuosi vuodelta se toivon liekki pienenee pienenemistään. Järjen ääni on ottanut yliotteen sydämen äänestä, sanoen, että Toposta ei ikinä tule kuten me muut. Mutta ehkä jossain vaiheessa vaakakuppi kallistuu enemmän hyvien päivien puolelle? Tulee enemmän hetkiä, kun Topo haluaa olla sylissä. Kun hän puistoon kävellessä tarjoaa kättään, sanoen elein "pidä minusta kiinni". Kun hän liukastuttuaan tulee luokseni, itkee "äätii" ja haluaa syliin. Vaikka toivon liekki on pienentynyt vuosien varrella, se kuitenkin palaa, joinain päivinä juuri ja juuri näkyvästi, joinain päivinä isommalla liekillä. Ja liekö se sitä äidin-rakkautta, että vaikka vastakaiku puuttuu, välillä ajattelet synkkiä ja hirveitä ajatuksia, niin se hymy pistää liekin palamaan täysillä. Aina. Joka kerta… Onko se sitten jotain erilaista äidin rakkautta?
.jpg)