Rakkaus

Rakkaus... Se arjessa ja elämässä suurin kantava voima. Olen niin monen monta kertaa saanut kuulla kysymyksen, "miten sä jaksat" tai suoran toteamuksen "en ymmärrä miten sä jaksat". Ikinä ei ole tarvinnut epäröidä mitä kysymykseen, tai toteamiseen vastata: jaksan, koska on olemassa se Rakkaus.

Olen pohjattoman, äärettömän, loputtoman ylpeä pojistani, pojistamme. Rakastan heitä pohjattoman, äärettömän, loputtoman paljon. Siksi olen kaikille ja joka suuntaan todennut, että jaksan koska olen heidän äitinsä. Koska rakastan heitä niin, että sydän pakahtuu. Sanon sen Eliakselle, Topolle ja Sampulle ääneen, joka ainoa päivä. Sanon sen, kun meillä on lempeä hetki. Sanon sen, kun koko konkkaronkka on kiukutellut kilpaa. Paras palkinto on saada se sanottuna, tai elein kerrottuna takaisin. Eliaksen sanoessa "äiti, minä rakastan sinua", Sampun rynnätessä syliin eskaripäivän jälkeen, Topon kiivetessä syliini, painaen päänsä olkapäätäni vasten, kun istun rappusilla: ihmettelemässä elämää, tai juttelemassa puhelimessa ystävän kanssa.

Siitä tulee ensi viikolla kuluneeksi 12 vuotta, kun Elias pimeänä syysyönä putkahti maailmaan. Tai noh putkahti ja putkahti: kyllä sen putkahtamisen eteen duunia tehtiin. 11.11.2005, kello 23.32 pitkien ja kivuliaiden duunituntien jälkeen pieni rääpäle nostettiin rinnalleni. Koko maailma muuttui siinä silmänräpäyksessä. Ikuisesti. Lopullisesti. Olin toki sitä ennenkin rakastanut. Ollut rakastunut. Mutta silloin, syksyn pikkuhiljaa kääntyessä talveksi, rakastuin ja rakastin tavalla, jota en ollut ikinä tehnyt aiemmin. Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa olla leijonaemo, mennä läpi harmaan kiven, asettaa täysin, pyytteettömästi, toisen ihmisen tarpeet 100% omien tarpeiden edelle.

Maailma ja elämä on heitellyt kovin tuon päivän ja hetken jälkeen. Yön pimeinä tunteina, liikaa valvoneena, ajoittain huolesta ja surusta puolitoivottomana, olen miettinyt, että miksi me halusimme perheen. Siis lapsiperheen. Eikö luppakorvakani, tai koiranpentu olisi riittänyt. Ajatus on ollut ohikiitävä, se on suhannut päässäni nanosekunnin verran, valonnopeudella. Kadotakseen yhtä nopeasti, kuin se siihen yliväsyneeseen päähän jostain tuli pikavisiitille. Kun olen ottanut syliini poikani, joka ei ole voinut nukkua painajaisten, flunssan, mahataudin, tai aina vain, yö toisensa jälkeen jatkuvien epilepsiakohtauksien vuoksi, ajatusta ei ole enää ollut olemassa. Silloin päähän ja ajatuksiin on vain mahtunut Rakkaus. Suunnaton halu suojella, poistaa pienen pojan maailmasta kaikki paha. Ajatus siitä, että hän ansaitsee vain kaikkea hyvää. Kaikkea parasta.

Olen ajoittain ollut maailmalle ja elämälle vihainen siitä, että pienten lasten pitää joutua kärsimään niin paljon, kuin trio ajoittain on kärsinyt. Ollut täysin aseeton elämän surullisten ja vaikeiden asioiden edessä. Ollut loputtoman poikki, kyllästynyt, kulkenut sumussa. Mutta silti, kaikessa: mukana kulkee koko ajan Rakkaus. Muistuttamassa miksi pitää jaksaa, miksi pitää yrittää tsempata vähän lisää, miksi sieltä sumusta pitää yrittää päästä pois.

12 vuotta. Se tuntuu loputtomalta ajanjaksolta, samalla kuin se on pieni silmänräpäys: Elias, jonka uumoilen parin seuraavan vuoden sisällä kasvan ohitseni, mitä tulee pituuteen, ja jonka pieneksi jääneet bränikät talvilenkkarit voin sujuvasti ottaa itselleni käyttöön, on äidin sydämessä yhä ja aina se pieni rääpäle: Jota rakastaa, johon on rakastunut ja jota haluaa suojella kaikilta maailman pahuuksilta. Sen rääpäleen kanssa me suunnitelemme tällä hetkellä 12 vuotis kekkereitä, poemme pre-murrosikää (äiti ja lapsi vuoronperään), keskustelemme toppahousujen tärkeydestä sekä siitä, että Roope on rakas. Elias jaksaa päivä toisensa jälkeen hämmästyttää äiti-ihmistä empaattisuudellaan ja suurella sydämellään. Kuten tänään aamulla:

Eilen painoin työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Kotiutuen siinä iltauutisten hujakoilla. Suunnaten iltapalan kanssa suoraan sänkyyn. Matkalla tarkistaen, että trio on sovituilla treffeillä nukkumatin kanssa. Tänään päivä alkoi huushollissa normipäivän tavoin: kiire, kiire, kiire. Trion vaatteet hukassa, omat vaatteet hukassa, Sampu ei halua eskariin, Elias ei halua syödä puuroa, Topon protestoidessa lääkkeitä, pukemista, sitä että iPad pitäisi antaa kädestä pois pukemisten ajan ja maailmanmenoa noin ylipäänsä. Kesken kiireen Elias ilmoitti tärkeänä, että hänellä on allekirjoittaneelle yllätys. Repusta hän kaivoi maailman liikuttavimman piirustuksen, maailman liikuttavimmalla, itsekirjoitetulla tekstillä. Kiire pysähtyi hetkeksi. Ja päällimmäiseksi olotilaksi vyöryi Rakkaus. Se voimista kantavin.

Niin ja Elias: Rakastan vaikket kävisikään!

Sadan Vuoden Yksinäisyys

En tiedä milloin se alkoi: muurin rakentaminen. Oliko se silloin, kun Eliaksen ollessa reilun vuoden ikäinen, mietin Stockan kahvilassa, että miksei minun pikkumieheni osaa juoda itse tuttipullosta. Kun sen taidon omaavat häntä paljon pienemmätkin ihmiset. Ehkä muuri nousi vähä vähältä kaikkina niinä kertoina leikkipuistossa: Kun kymmenkuiset juoksivat omin jaloin puolitoista vuotiaan Eliaksen ohi. Joka konttasi. Minussa alkoi kasvaa epäilyksen siemen ja pelko otti pienen palasen sydämestä: ehkä kaikki ei ole ihan kuin pitää. Jossain on jotain vialla.

Muuri nousi nousemistaan kaikkina niinä kertoina, kun ystävien kanssa treffatessa nauroin hauskoille jutuille. Vaikka oikeasti sisällä ahdisti, ja teki vain mieli mennä yksin nurkkaan itkemään. Oli nukuttu huonosti, menty taas pohjalle, epilepsian näyttäessä kyntensä kotona. Vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät, useinmiten tuntuu liian vaikealta avata suunsa, sanoa, että olen niin väsynyt. Välillä kovin onnetonkin. Etten aina jaksaisi vain nauraa. Että tunnen usein olevani aika yksin. Silti en vain osannut, enkä osaa, avata suutani. Luulen sen johtuvan siitä, että aika ystävien kanssa on liian kallisarvoista murehtimiseen. Tuntuu typerältä sanoa, että tunnet olevasi yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen. Tuntuu typerältä tuntea olevansa yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen.

Muurini vahvistui kaikkina niinä kertoina, kun kerroin uusille ihmisille missä mennään. Minkälaista perhe-elämää viettelemme. Yksi on lievästi kehitysvammainen, toinen vaikeasti, kolmannella on vain epäselvä puhe. Mutta ihan hyvin pyyhkii. En edes valehdellut. Väitän hyvin vahvasti, että olosuhteet huomioon ottaen, varsin hyvin pyyhkii. En vain ikinä ole osannut sanoa en ystävälle, enkä uudelle tuttavalle, että tämä on myös hyvin yksinäistä puuhaa. Että elämä on täynnä muistutuksia siitä, että emme mene massan mukana. Siksi on olemassa muuri. Muuri joka suojele ajoittain kovinkin yksinäistä sydäntä.

Instagramia selatessa mieli virkistyy aurinkoisista kuvista, harmaan (ja harvinaisen räkäisen) sunnuntain keskellä. Aurinkolomia, hiihtolomia, perhelomia. Minäkin haluan sellaiselle! Haluan tuntea sen kuplivan jännityksen, kun lentokentän turvatarkastuksen jälkeen istumme aamupalalle: koko perhe. Sitä ei vain tapahdu. Ainakaan juuri nyt. En jää murehtimaan ajatusta sen enempää. Kiitos muurin. Nautin vain kuvista. Miettien samalla, että eihän tulevaisuudesta kukaan tiedä mitään. Topo sanoi eilen Carsia katsellessa "sataa". Elokuvan kohtauksessa satoi. Toivon siemen alkoi itää entistä vahvempana: ehkä joku päivä, joku vuosi, Topo osaa kommunikoida muutamin sanoin. Ehkä hän saisi voida niin hyvin, että voisimme tehdä yhdessä jonkun pienen matkan? Tuollaiset ajatukset tekevät muuriin pieniä säröjä: Ehkä mekin joku päivä lähdemme koko perhe aurinkolomalle. Minä laitan instagramiin kuvan lentokenttäaamiaiselta. Ja kuvassa on mukana myös Topo. 

Kun me miehen kanssa kävimme raskaita aikoja läpi, tunsin olevani enemmän yksin, kuin koskaan aiemmin. Toinen puolikas puuttui. En ollut kokonainen. Ne tuntemukset olivat pelottavia. Tuolloin aloin rakentaa erilaista muuria: en voi olla riippuvainen toisesta, minun pitää pärjätä poikien vuoksi. Osata pärjätä yksin. Vaikka tänään asiat ovat varsin hyvällä tolalla, on siitäkin muurista rippeet jäljellä. Suojelemassa sydäntäni. Muistuttamassa, että elämässä voi käydä mitä tahansa, voit oikeasti jäädä todella yksin.

Sitten tulee niitä hetkiä, muistutuksia siitä, että ehkä muuri on hieman turha. Kuten sairastupapäivänä. Viesti ystävältä vuosien takaa. Tsemppaus: älä murehdi, että olet poissa töistä, me ehditään hei tehdä vielä 30 vuotta töitä. Alkaa naurattaa, sydän pakahtuu. Ihana tyyppi! Tai kun Topon repusta löytyy itse askarreltu sydän. Niin kaunis. En ole varma onko Topo a) suorittanut miten suuren osuuden itse askartelutoimenpiteestä b) onko hänellä ollut mitään havaintoa siitä, mitä hän on (ja kenelle) askarrellut. Mutta se sydän lämmittää kovin. Mietin Topon hymyileviä kasvoja, sitä kun hän ottaa kädestä kiinni, painaa päänsä syliini. Sydämessä läikähtää taas. 

Vaikka erilainen elämä on pakottanut rakentamaan sen muurin sydämen ympärille, itsesuojelutarkoituksessa, saanut usein tuntemaan itsensä niin pohjattoman yksinäiseksi, niin onneksi päivittäin tulee muistutuksia siitä, että en sitä todellakaan ole. Olen äiti, vaimo, ystävä, perheenjäsen. Kun eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä sai surullisia uutisia, sanoin hänelle "et ole yksin". Tarkoittaen sitä sydämeni pohjasta. Toivon, että hän uskoi ja luotti siihen. Toivon kovin, että muistaisin sen itsekin elämässäni. Onneksi synkimpinä aikoina elämä muistuttaa tästä automaattisesti: siten että oma lapsi ottaa kädestä kiinni, mies halaa ohi kulkiessaan, ystävältä tulee hauska viesti, äiti laittaa huolestuneen viestin "mitä sun sormelle on tapahtunut". Silloin tiedän, että muurin läpi on päässyt lauma tärkeitä ihmisiä. Jotka eivät jätä yksin. 

Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

72 tuntia

Harvemmin on pääsiäistä odotettu sellaisella hartaudella ja innolla, kuin tänä keväänä. Neljän päivän vapaa. Neljä kiireetöntä aamua. Neljä päivää ilman suunnitelmia. Neljä päivää notkumista, suklaata, ruokaa. Neljä päivää ilman minuuttiaikatauluja.

Pitkäperjantaina tuskailen umpiväsyneenä miehelle, että olisi ihan oikeasti kiva, jos saisi joskus hetken huokaista. Trio on tilannut itselleen aikaisen herätyksen. Päättänyt, että pitkäperjantain teeman mukaisesti päivästä tehdään pitkä; aloittamalla riitely auringonnousun aikaan. Topon iPad ei tottele, Topoa lievästi sanottuna harmittaa. Pyykkikone jauhaa, imuri on vaihteeksi kaivettava esiin. Topoa huudatuttaa imurointi. Edward ruinaa iPadia, Sampu levittelee lelunsa pitkin juuri siivottua olkkaria. Siinä sivussa trio tappelee aiheesta "mitä katsotaan teeveestä". Uhkaan takavarikoida tv:n, junaradat, iPadin sekä peruuttaa pääsiäisen. Uhkauksesta seuraa vain entistä suurempi mellakka. Olen väsynyt ja ärtynyt. Loman tarpeessa.

Pitkäperjantain ja lauantain välisenä yönä herään kello 02.30 siihen, että joku menee vessaan. Se joku  puuhastelee vessassa pitkät pätkät vessapaperin kanssa. Menen kartoittamaan tilannetta: Puuhastelija on Sampu, ja Sampulta saan puuhastelujen syystä seuraavan selvityksen "Faapun pitää siivota sotkut". Sotkun tarkoittaessa kolmea litraa nakit-ranskalaiset-suklaamuna-oksennusta pitkin hänen ja Edwardin sänkyä. Laatoitettuna ovat peitot, tyynyt ja muutama pehmoelukka. Pehmoelukoista yhden tietenkin ollessa Sampun armas hauva. Edward herätetään. Mies alkaa vuorata sänkyä ja vaihtaa lakanoita. Itse kiikutan epätoivon vallassa likapyykkiä kylppäriin; miten nää huuhdellaan, voi helvetti, tässä sitten menee koko pääsiäinen. Edwardille annetaan seikkaperäinen selostus plus ohjeistus aiheesta "miten toimia, jos tulee paha olo" . Sampu saa loppuyöksi paikan äiti-ihmisen vierestä. 3.00 Sampu karjuu, että ei halua nukkua, äidin pitä mennä pois, ei halua peittoa, haluaa hauvan. 3.30 täytetään sillä nakit-ransut-suklaamunat sekoituksella punaista muoviämpäriä suurinpiirtein litran viivaan asti. Tästä taitaa tulla yötön yö.

Lauantaina kukaan ei (olettamasta poiketen) byyttaa. Joten suuntaamme kohti Haltialan tilaa. Ulkoilemaan ja eläimiä katselemaan. Matkalla alkaa sataa vettä. Ensin hissukseen, pian vähän enemmän, kuin hissukseen. Haltialan kohdalla vettä tulee kuin sieltä Esterin kuuluisasta pyllystä. Haltialan parkkipaikalla Topo alkaa karjua; jahas, Paikka on selkeästi joutanut  Topon "pannassa listalla". Topo ei suostu tulemaan autosta ulos. Vähemmän kypsä pikapalis miehen kanssa; äiti-ihminen lähtee lampolaan, mies Topon kanssa autolla "pyörimään ympyrää".  Järkyttävässä viimassa suuntaamme Edwardin ja Sampun kanssa kohti tallia ja lampolaa. Maassa on nilkkaan asti kuraa. Sampu karjuu "mä haluan syliin, en halua mennä katsomaan lampaita". Asetelma leppoisalle iltapäiväretkelle on siis enenmmän, kuin kohdillaan... tai siis epäkohdillaan.

Sunnuntaina päätämme tehdä retken luonnonhelmaan. Siis pidemmälle, kuin tontin rajan taakse. Pakkaamme laukkuun pupun jättämät yllätyspussit triolle. Suunnitelmat ovat suuret; retkellä mies harhauttaa trion, äiti-ihminen jemmaa yllätykset. Sen jälkeen istumme harmonisesti ringissä nautiskelemassa pupun ylläreistä.  Pukeudumme vallitsevan säätilan vaatimiin vermeisiin, pakkaudumme autoon ja lähdemme matkaan. Kymmenen minuutin kuluttua teemme huomion; Topo ei näytä hyvältä. Päästyämme retkikohteeseen, Topo ei halua tulla autosta ulos. Me käymme miehen kanssa äärimmäisen epäkypsää ajatuksenvaihtoa tilanteesta. Topo huutaa, pitäen kaksin käsin kiinni turvaistuimestaan. Edward ja Sampu ovat huolissaan; eivätkö he pääsekään nyt retkelle. Hieman liian äänekkään ajatustenvaihdon jälkeen Topo saadaan autosta ulos. Hän on vitivalkoinen, hänen kauniit harmaat silmänsä ovat kaksi huonoa oloa säteilevää viirua. Hän ei halua kävellä. Teemme huomion: oikea jalka. Niin, Topo linkkaa ja laahaa taas oikeaa jalkaansa ajoittain. Kukaan ei tiedä miksi, mutta niin vain on ollut viimeiset kaksi vuotta. Eritoten huonovointisena jalkaa laahataan ja linkataan huolella. On kokeiltu erilaisia kenkämalleja, saapasmalleja, lenkkarimalleja; ei vaikutusta. Kun Topon elämässä planeetat ovat väärässä asennossa, jalka laahaa perässä. Tekisi mieli karjua maailmalle "tää on taas niin helvetin tätä". Päädymme miehen kanssa surkeina hajaantumaan; Mies vie majakan ja perävaunun retkelle, äiti-ihminen hoivaa Topoa.

Samaisena sunnuntaina, samaisen retken jälkeen saan migreenin. Kotona odottaa kahden tunnin kokkausurakka. Kyllähän se nyt pääsiäisenä on syötävä kunnon ruokaa. Myöhäisheränneinä totesimme edellisenä iltana, että viimeisiä viedään yhdestä Edwardin ja Topon lääkkeistä. Mies lähtee ajelemaan kohtalaisen matkan päähän, ainoaan avoinna olevaan apteekkiin. Niskan ja pään sykkiessä kivusta jään kotiin kuorimaan perunoita, tuskaillen monen tunnin ruoanlaittosessiota, kera kolmen alaikäisen seuralaisen. Voi huokaus...

*********************************************************************************

Pitkäperjantaina mies ja Topo lähtevät kahdestaan puistoilemaan. Mies laittaa viestiä "Topon on iskussa, kikattelee, käkättelee, nauttii. Käytiin just ostamassa mehut. Pitäkää hauskaa". Edward ja Sampu istuvat syömässä välipalaa. Olemme ihan juuri suuntaamassa tontin rajan yli metsään. Kylillä on kantautunut huhua siitä, että pääsiäispupu on nähty kulmilla. Ja pupu on saattanut piilottaa metsään suklaamunia. Imurointioperaationi keskeyttää majakan ja perävaunun kiljaisu "äiti, tule katsomaan, meidän pihalla on pupu". Kyllä vain, pihallamme mennä jolkottelee, tai siis pomppii, ihka oikea jänis. Suuntanaan metsä. Harvemmin on kinkkuvoileivät uponneet ruokailijoihin niin nopeasti, kuin nyt; leivät äkkiä naamariin, jotta päästään jahtaamaan pupua. Harvemmin on saatu ulkovermeet niin nopeasti niskaan, kuin nyt; äkkiä, jotta päästään jahtaamaan pupua.

Metsässä paljastuu hetken kävelyn jälkeen, että pupu on piilottanut ison kuusen alle kaksi suklaamunaa. Pupu on jopa kaikessa viisaudessaan tiennyt, että aarteenetsijät rakastavat sipsejä. Niitäkin sattuu löytymään pahvimukeista, parin kourallisen verran. Edward ja Sampu istuvat onnellisena puun juurella, aarteistaan nauttien. Mies laittaa viestiä "Topo on kyllä oikeasti nyt niin iskussa". Valtakunnassa kaikki äärimmäisen hyvin.

Kello 3.35 perjantain ja lauantain välisenä yönä Sampu kehuu itseään "hyvä Faapu, ei tullut yhtään sotkua sänkyyn". Byytta numero kaksi on osunut just eikä melkein ämpäriin. On huuhdeltu ämpäri käyty pesulla ja nyt Sampu kaivautuu äiti-ihmisen kainaloon, ilmoittaa, että vatsakipu meni ohi ja käy yöunille. Katson nukkuvaa pikku-ukkoa. Kyllä se osaa olla söpö tapaus. Nukahdan itsekin. Herään aamulla kello 9.00 siihen, että Sampu ilmoittaa haluavansa ruokaa. Ja kertoessa ääni ylpeäydestä väristen ,miten "Faapun suusta tuli yöllä kakkaa". Posket ovat terveen punaiset. Tyyppi taitaa olla terve. Mies on pitänyt huolen siitä, että suljetusta makuuhuoneen ovesta ei kukaan pyri sisään ennenkuin on kuullut potilaan ja huoltojoukon heränneen. Ei väsytä; yön säädöistä huolimatta olen nukkunut hyvät unet.

Iltapäivällä, päivän rentoilun ja löhöilyn jälkeen, akut ladattuina, suuntaamme kohti Haltialaa. Maatilan pihalla Topo vetää niin sanotusti liinat kiinni, eikä halua liikkua autosta mihinkään. Pikapalaveri; Topolle mehu, mies ja Topo lähtevät ajelemaan, loppujoukkue suuntaa kohti lampolaa. Aluksi Sampua pelottaa koko paikka. Muutaman minuutin jälkeen hän alkaa pikkuhiljaa tähyillä alati kasvavan utelaisuuden vallassa, kohti lampaiden pilttuita (tai noh, niitä pieniä aitauksia missä ne hengaavat). Yhtäkkiä joka puolelta alkaa kuulua "mää mää mää mää". Edwardia ja Sampua naurattaa. Koko kotimatkan auton takapenkiltä kuuluu "mää mää mää". Ilta menee leikkiessä "ole hyvä äiti karitsa, tässä sinulle ruokaa"-leikkiä.

Sunnuntaina katson miehen, Edwardin ja Sampun metsän suuntaan loittonevia selkiä. Olisi ollut kiva mennä yhdessä retkelle, mutta näillä mennään. Näen pellon reunassa penkin. Jos Topon jalkaan sattuu, niin penkillä on ehkä hyvä olla. Saa istua. Topo ottaa kädestäni kiinni. Tajuaa, että nyt mennään istumaan, ei tarvitse protestoida. Hän katsoo minua niin kauniisti silmiin siinä penkin luona, istuu, avaa "pupuyllätyksensä", eli paketin sipsejä. Katsoo minua uudelleen silmiin, hymyilee vähän, ja sanoo "nam nam", ja "paa". Paan tarkoittaessa pupun lahjoittamaan yllätyspalloa.  Siinä penkillä Topon on ihan ooko olla. Otan kuvan Toposta. Sydän täyttyy rakkaudesta. Kuvassa kulminoituu kaikki. Topon elämä; vähän erillään muista, omalla penkillä, pellon laidalla, pallo sylissä. Kotimatkalla Topo yrittää Topomaisesti selvittää, että tuli vähän rähistyä, kun ei toi ulkoilu oikein nakertanut. Hän ottaa minua ja miestä olkapäästä kiinni autossa, sanoo "moi" ja osoittaa auton ikkunasta ulos "kaa", eli katso. Kotona Topo saa lääkettä ja puoli tuntia myöhemmin alakertaan vaeltaa kirkassilmäinen, punaposkinen pikkumies, joka tulee ja paijaa äiti-ihmistä selästä, kesken perunoiden kuorimisoperaation. Topon on taas hyvä olla. Topo hakee iPadinsa, suuntaa kohti sohvaa ja alkaa katsella Late Lammasta. Sampu ja Edward ihastelevat kilpaa pupun tuomia suklaamunia ja niiden sisältä löytyviä yllätyksiä.

Ruoan tekoon meneee kaksi tuntia, mutta saan kokata rauhassa. Saan jopa kuunnella rauhassa musiikkia kokatessani. Totean, että puuha osaa olla varsin mukavaa, kun ei ole kiire ja paniikki saada pötyä pöytään nälkäisille lapsille. Pääsiäisen fiksuin veto oli tehdä nopea lapsiystävällinen ruoka, ja satsata aikuisten ruokaan enemmän aikaa ja vaivaa.

Päivystävästä apteekista löytyy tarvittavat lääkkeet. Istumme miehen kanssa apteekkikeikan jälkeen kahdestaan ruokapöydän ääreen. Trio huseeraa yhä omiaan. Saamme syödä ihan rauhassa. Rauhantuomareita ei tarvita kertaakaan selvittämään talon alaikäisten välisiä erimielisyyksiä.  Ruoka menee "parhaat ruokagenren väkerrykset" top vitoseeni ihan heittämällä. Migreenilääke alkaa auttamaan olotilaani, joten lähdemme Edwardin ja Sampun kanssa lenkille. Me kävelemme Edwardin kanssa, Sampu saa pyöräillä. Mies ja Topo jäävät kotiin lepäilemään Topon migreenin jämiä pois. Lenkillä Edward bongaa pupun. Kotona syömme iltapalaksi pääsiäiskakkua, jonka majakka ja perävaunu ovat koristelleet. Toteamme miehen kanssa, että meillä on takana todella hyvä päivä. Ja todella hyvä pääsiäinen. Mahtavat 72 tuntia.

Erilainen rakkaus

Meillekin ovat kulkutaudit rantautuneet. Itseasiassa jo viikkoja sitten. Tällä kertaa tautikierrosta podetaan teemalla: pitkään & hartaasti. Topo erityisesti. Hänet käytiin noutamassa viime viikon alussa kesken koulupäivän koulusta, Pikku-ukkoa oli itketyttänyt ja hän oli hokenut äitiä taukoamatta. Tiistaina levättiin kotona. Jonka jälkeen koettiin ihmeparantuminen, josta toettiin sopivasti viikonloppuun mennessä. Nyt sitten kunnon flunssan taas jyllätessä päällä.

Topo on kalpea, sairaan näköinen ja levoton. Jotta planeetat olisivat edes sinne päinkään radallaan, Topon tulisi saada toljottaa telkkaria ja iPadia. Samaan aikaan. Se ei missään olosuhteissa ole suotavaa, että sitä telkkaria yrittää toljottaa joku muu. Eikä millään tapaa ymmärrettävää, että iPadista ajoittaan loppuu virta. Helvetti on lähestulkoon irti siinä vaiheessa, kun todetaan, että nyt ei kuules tuijotella yhtään mitään, siitä kun tulee vain pää kipeäksi ja pään sisäinen karuselli saa puuhasta lisävauhtia. 

Äiti-ihmisen puuhahan on karhunpoikasen sairastaessa pitää hänestä huolta, tarjoilla syliä, ruokaa ja juomaa hyvässä balanssissa. Niinhän sitä luulisi. Näinhän sitä itseasiassa tehdään Edwardin tai Sampun sairastessa. Topon kanssa ei. 

Topoon ei saa koskea. Häntä ei saa katsoa. Jos et ole jatkuvassa toivomusten toteuttamis-asemassa vuorokauden ympäri, ja muutu tarvittaessa päärynämehuksi tai paahtoleiväksi, Topo hermostuu. Topo on ylipäänsä hermostunut koko ajan. Huushollissa ollaan pommivalmiuksissa. Topo on, kuin kävelevä aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Mitä useamman päivän tilanne kestää, sitä ahdistuneemmaksi olo käy, Topon ja oma. 

Sitä puhutaan joka paikassa ja paljon siitä äidin rakkaudesta. Miten se kantaa läpi tulen ja myrskyn. Äidin rakkaus tekee äidistä ihmenaisen, haavoittumattoman olennon, jolla on loputon määrä voimia. Miten yksi äiti-ihminen voi silkan rakkauden siivittämänä tapella vaikka koko valtion virkakoneistoa vastaan ja luultavasti voittaa pienemmän maan sotajajoukot. Sitä puhutaan ja kirjoitetaan, miten se äidinrakkaus syttyy sillä siunatun sekunnilla, kun saat oman lapsesi syliisi. Äiti on, kuin vainukoira, joka kyllä huomaa sairaalasarjoissa, että hänelle yritetään tyrkätä kotiinviemisinä väärän äidin vauvaa. 

Taidan olla joku kohtalon oikku. Ensinnäkin; Edwardin joutuessa muutaman tunnin ikäisenä osastohoitoon, en todellakaan huonosti nukutun yön jälkeen tunnistanut omaa vauvaani, en tuoksusta enkä ulkonäöstä. Hengailin osastolla vauvarivistön luona, tukka pystyssä, juuri äidiksi tulleena, ihmetellen, miten kaikki vauvat voivatkin olla saman näköisiä. Ja miettien kuumeisesti, että olikohan sillä omalla nyytillä joku syntymämerkki tai muu, josta vauvelin voisi tunnistaa. Muistan vieläkin, miten puoli pakokauhuisena pohdin, että kehtaanko mennä lukemaan vauvojen sängyistä nimilappuja, tunnistushommaa helpottaakseni. Onneksi tuolloin pääsin pälkähästä, ohi kulkeneen sairaanhoitajan ohjatessa eksyneen näköisen tuoreen äiti-ihmisen oikean vauvansängyn luokse. 

Toisekseen: Topo... Voin sanoa täydestä sydämestäni, että pojat ovat parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja tulee ikinä tapahtumaan. Vaikka välillä on haasteellista, olen äärettömän onnellinen ja etuoikeutettu sen suhteen, että saan olla äiti kolmelle pikkusällille. Vaikka elämme vähän omalaatuista elämää, en ihan käsi sydämellä koe, että elämä olisi kohdellut meitä jollain tapaa epäreilusti. Paitsi niinä tiettyinä hetkinä...

Uskon, että pyytteetön äidin rakkaus perustuu osaltaan siihen (kaiken muun mahdollisen lisäksi), että sinua tarvitaan. Että olet se tuki ja turva elämässä. Syli johonka käpertyä. Kun sattuu, äidin puhallus parantaa. Kun on paha olla, äidin syli parantaa. Äidin kädestä kiinni pitäessä, voi tuntea olla turvassa. Ja miltä kaikki tämä tuntuukaan siitä äiti-ihmisestä. Miltä se tuntuu ihan oikeasti olla pikkutyypille "se koko maailma". Saamme lukea lehdistä vähän väliä, että kersapäivitykset sosiaalisissa medioissa ovat ärsyttäviä. Ehkä niin. Mutta niitä päivityksiä tehdään siinä huumassa, kun tuntuu, että tällä pallolla ei kukaan ole kuin me. Eikä kukaan todellakaan ole kuten minun pilttini. Ei sinnepäinkään yhtä söpö ja mahtava, hurmaava ja osaava. Näin siis meilläkin… Kun Edward sanoo jotain hassua, olen maailman hauskimman kolmasluokkalaisen äiti. Kun Topo hymyilee onnellisena, olen maailman kauneimman lapsen äiti. Ja kun päiväkodissa kerrotaan, että Sampu on hyvä askartelemaan, ajatuksissani se tarkoittaa suurinpiirtein samaa, kuin että tässä päiväkodissa (ja tuskin missään muussakaan tällä planeetalla) ei olla törmätty yhtä taitavaan askartelijaan. Tyypillä on selkeästi ura edessä modernin taiteen parissa. Tai jotain. 

Tuon kaiken lisäksi on yksi iso Paitsi: Paitsi, että suuren osan Topon elämästä en ole ollut Topolle se syli, käsi, pipin pois puhaltaja. Heitimme joskus miehen kanssa vitsillä, että Topolle ei olisi niin väliä vaikka tänne muuttaisi naapurin setä. Kunhan vain palvelu pelaa. Vitsissä on vinha perä. Vaikka Topo siellä koulussa, sairaana, itki äitiä, niin aina äiti ei suinkaan tarkoita äitiä. Uskon, että äidissä kulminoituu Topon turvasatama, oma koti, oma huone, oma sänky, oma unipupu. Sekä tietenkin tutut turvalliset ihmiset. Äiti on Topolle kaikkea tätä, ei vain äiti-ihminen. Olisi ihanaa, mahtavaa, ennenkaikkea suunnattoman helpottavaa, uskoa siihen, että Topo äitiä itkiessään itki äidin sylin perään. Mutta kun Topo ei ole niitä sylikissapoikia.  Tiedän kyllä mitkä ovat Topon lempilaulut, miten hänen päänsärkynsä saattaa vähän helpottua, kun häntä hieroo tietystä kohdasta päästä, että hänelle kannattaa antaa heti vihreä trippi, jos herää epäilys, että sokerit ovat matkalla alaspäin, koska mikään muu makea ei uppoa. Ja huonosti voidessaan hän syö yleensä edes vihreitä pringles-sipsejä. Tiedän, millä saan hänet kikattamaan. Ja tiedän tasan tarkkaan etukäteen tilanteet, joissa Topon pinna kärähtää alta aikayksikön. Tunnen takuulla Topon parhaiten  tässä maailmassa, tai siis minä ja mies tunnemme Topon parhaiten. Meidän puoleemme kannattaa kääntyä koulussa ja terapioissa, kun mietitään miksi joku homma mättää. Me ihan oikeasti olemme "Topouden" ammattilaisia.

Mutta että niitä vanhempia, siinä merkityksessä, mikä kuva herkkä kuva vanhemmuudesta maalataan... En tiedä olemmeko... Olemme niitä, kun Topolle sopii, hänelle hyvänä hetkenä. Kun hän haluaa halata, paijata selästä ja sanoa lempeästi "äätii". Silloin olemme täällä olemassa ja valmiina. Mutta kaikki ne muut päivät. Huonot päivät ja huonot hetket. Kun Topo ei katso silmiin. Hän voi huonosti, mutta häneen ei saa koskea. Hän hakeutuu omaan rauhaansa. Podet huonoa omaatuntoa, koska hän on yksin. Samalla tuntien huojennusta siitä, että hän malttaa olla hetken aloillaan, omissa oloissaan. Käyt tarkistamassa tilanteen, vain saadaksesi niin sanotusti häädön Topon kämpästä. Olet valmiina tarjoilemaan ruokaa vuorokauden ympäri, pelastamaan telkkareita Topon "koputusyrityksiltä".  Kiroten samalla mielessäsi (ja erittäin hyvinä hetkinä ääneen) sitä loputonta tarjoilu-pelastusrumbaa. Kuuntelet, kun Topo valvoo yöllä, pystymättä auttamaan häntä. Samalla tietäen, että voit nukahtaa. Koska hän saattaa keksiä mennä kylpyyn tai tyhjäämään jääkaappia. Käyt kerran tunnissa, tai kerran puolessa tunnissa katsomassa, että kaikki on varmasti ookoo. Laulamassa unilaulun, peittelemässä Topon, sanomassa "nyt Topo nukutaan", Topon vain murhadellessa vihaisena, potkien pois peittoa, pyrkien ylös sängystä. Silloin, väsyneenä, turhautuneena, tulee mietittyä, että miten tässä kävi näin. Miten elämästä tuli tällaista. Mitä minussa on vikana, kun minun oma lapseni ei anna minun olla äiti. Se äiti, joka sulkee syliin, suukottaa päätä, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa. Miten tässä mentiin näin metsään, että sairas karhunpoikaseni laulaa itkulaulua sängyssään, mutta en saa mennä hänen viereensä makaamaan. Ottaa häntä syliin.  Järki tajuaa, että Topo ei ole "kuten me muut", mutta silti heikkona hetkenä sydän huutaa, että mitä me teimme niin väärin. Ihan pahimpina hetkinä saatan pienen pienen hetken ajatella, että voisin antaa tuon lapsen pois, silmää räpäyttämättä. 

Onneksi, onneksi, onneksi, niinä pahimpina hetkinä Topo ehkä vaistoaa kuitenkin siellä omassa pienessä maailmassaan jotain. Hetkellisesti ehkä kurkkaa meidän muiden maailmaamme. Hän katsoo silmiin, saattaa hymyillä. Saattaa sanoa "äätiii". Tekee jotain pientä, jonka voimalla taas jaksetaan. Joskus oli toivoa, että asiat korjaantuvat, Topo muuttuu, hänen vointi tasaantuu, hänestä tulee enemmän, kuin "me muut". Vuosi vuodelta se toivon liekki pienenee pienenemistään.  Järjen ääni on ottanut yliotteen sydämen äänestä, sanoen, että Toposta ei ikinä tule kuten me muut. Mutta ehkä jossain vaiheessa vaakakuppi kallistuu enemmän hyvien päivien puolelle? Tulee enemmän hetkiä, kun Topo haluaa olla sylissä. Kun hän puistoon kävellessä tarjoaa kättään, sanoen elein "pidä minusta kiinni". Kun hän liukastuttuaan tulee luokseni, itkee "äätii" ja haluaa syliin. Vaikka toivon liekki on pienentynyt vuosien varrella, se kuitenkin palaa, joinain päivinä juuri ja juuri näkyvästi, joinain päivinä isommalla liekillä. Ja liekö se sitä äidin-rakkautta, että vaikka vastakaiku puuttuu, välillä ajattelet synkkiä ja hirveitä ajatuksia, niin se hymy pistää liekin palamaan täysillä. Aina. Joka kerta… Onko se sitten jotain erilaista äidin rakkautta?