Parasta Lomassa

Täällä vietellään kesälomaviikkoa numero kaksi, puolivälin alkaessa häämöttää. Vietin ensimmäisen viikon valittaen kilpaa jälkikasvuni kanssa. Liikaa hommaa, elämä on pyykkäämistä, ruoanlaittoa, siivoamista. Olin poikki. Yritin vähemmän kesäisen ilmatilan vallitessa, järjestää triolle tekemistä: puistoreissu, reissu isovanhemmille, ostoskeskukseen hamppareille. Kitisin vähän lisää reissujen jälkeen: joku valittaa aina. Miten päin tahansa yritän pyöritellä kuvioita, jollakin on kuluneen päivän aktiviteeteista valitettavaaa.  Revin hiuksia päästäni Topon kanssa: sälli herää aikaisin, haluaa lähteä liikenteeseen, mutta kun lähdemme liikenteeseen, Topon ja äiti-ihmisen suunnitelmat eivät kohtaa. Topoa harmittaa. Topon harmitus nostattaa äiti-ihmisen harmituskierroksia, jonka jälkeen yleinen harmitustila leviää kulovalkean lailla. Jos Topo on tyytyväinen, Edwardia eivät suunnitelmat tyydytä. Sampun saadessa uhmakilareitaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime perjantaina lähdimme ystäväperheen luokse Kuopioon. Voin kertoa, että ajomatka oli, noh, ihan helvetistä. Puolessa välissä matkaa olin valmis luovuttamaan: hemmetti käännytään kotiin. Topoa vaihteeksi harmitti, Edward ja Sampu matsasivat. Eväät olivat syvältä, sipsit vääränlaisia, mehu pahaa ja äiti-ihminen, sekä mies luomakunnan pahimpia tyyppejä.

Hengissä (todistetusti) päästiin perille. Ystäväperheen suureksi yllätykseksi. Niin, siis yllättymisen aihe ei ollut se, että pääsimme hengissä perille, vaan että ihan oikeasti saavuimme Kuopioon. Kas kun puuha on ollut niin sanotusti harkinnan ja suunnittelun alla viimeiset kaksi vuotta. Mutta hei: kun perheissä on yhteensä viisi lasta, niin sehän nyt on sanomattakin selvä, että suunnitelmat eivät hyvästä suunnittelemisesta huolimatta voi sujua, kuin tanssi.

Lauantaiaamuna lähdimme ystäväni kanssa ulkoiluttamaan poikalapsiamme lähipuistoon. Puistossa totesin, että on ihan sellainen olo, kuin olisin lomalla. Ystäväni hymähteli minulle "no, sähän oot lomalla". Ymmärtäen kuitenkin tasan tarkkaan, mitä ajoin takaa. Ei pyykinpesua, erittäin hyvät sapuskat teki ja tarjoili joku muu, kuin allekirjoittanut. Mikä parasta: ehdin keskittyä mieskatraaseeni.

Sunnuntain ajomatka kohti kotia ei ollut sieltä herkullisimmasta päästä, vaikka matkalla tehtiin pysähdys suklaatehtaalle. Topoa harmitti isosti, liekö vaivasi koti-ikävä, tai sitten vaan kuu oli väärässä asennossa. Tienviittojen kertoessa, että matkaa on jäljellä noin 53 kilometriä, mies julisti kyseisen loma-ajelun "karmeimmaksi automatkaksi ikinä". Kukaan ei protestoinut tästä. Nyt ajomatkastakin on toivuttu siinä määrin, että olemme jo leikitelleet ajatuksella loppukesän Kuopion matkasta. (hei vaan hei ystävät, me saatetaan tulla taas!)

Vaikka trio pistää äiti-ihmisen koville, jatkuvasti ja aamusta iltaan, olen tällä viikolla onnistunut saamaan sen loma-asennon päälle kunnolla. Olen pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, kironnut alimpaan hemmettiin sitä, että trion kanssa on suht hankala liikkua pääkaupunkiseudulla paikasta a, paikkaan b, kun liikkuminen sisältää x-määrän julkisten ajoneuvojen vaihto-operaatioita. Olen ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että en enää i k i n ä lomaile yksin trion kanssa. Ehdotellut sitä, että Topo saisi ensi vuonna olla viikon pidempään kesäajanhoidossa. Mutta, päiviin on enimmäkseen mahtunut hyviä hetkiä. Laatuaikaa puistossa, rannalla, pihalla. Iltaisin mansikoita, suklaata ja leffoja miehen kanssa. Satunnainen lasi viiniä. Alennusmyyntejä (liikaa alennusmyyntejä), sekä pitkiä aamuja.

Tänään sen tajusin: Mageinta lomassa on se, että ei ole oikeasti kiire. Liehuimme päivän uimassa, sen jälkeen Edwardin ja Sampun kanssa jäätelöllä ja, yllätys, alennusmyynneissä. Tulimme kotiin silloin, kun nukkumaanmenoaika alkoi kolkutella ovella, mutta kasasimme miehen kanssa vielä trion uuden uima-altaan. Laitoimme vedet valumaan ja trion uimaan. Lähdin juoksemaan. Juoksun jälkeen, kellon kolkutellessa puoli ysin uutisia, siivosin alakerran. Nauttien siitä, että illalla, kun käymme nukkumaan, kämppä on ainakin yön ajan siisti. Siivoaminen ei ollut kamalaa siksi, että pääkoppa ei huutanut " nyt jos et mene sänkyyn, et ehdi nukkua kunnolla ennen herätyskellon soittoa". Ookoo, Topo saattaa herätä viideltä, mutta mitä sitten (vaikka kyllä: se ärsyttää todella paljon juuri silloin): ei kun Topo hetkeksi kainaloon ja kellon lähestyessä seiskaa, aamupala, iPad Topon haltuun ja takaisin sänkyyn.

Olen myös tajunnut sen ,että en jaksaisi kotiarkea enää päivääkään. Tai noh: kuukauttakaan. Se ei ole mikään vitsi, kun vanhemmat mainostavat menevänsä työpaikalle lepäämään. Mutta samalla se on: kun työarki alkaa, alkaa aikataulutus, kiireiset aikaiset aamut, ylipäänsä jatkuva kiire. Jatkuva muistaminen. Jatkuva suorittaminen. Silloin iltalenkki saattaa olla hetken oman ajan sijaan pakkopullaa, joka pitää hoitaa alta pois. Ilta-aikaan tapahtuva siivoaminen jotain, joka on pakko tehdä, väsymyksestä pökkyräisenä. Silloin Topon aikaiset herätykset saavat aikaan sydämentykytyksiä "saan nukkua enää tunnin, voihan venäjä".

Ensi viikolla myös miehellä alkaa loma. Topo menee tilapäishoitoon ja me muut suuntaamme kesäreissullemme. Tämäkin on asia, jonka kanssa on vain opeteltava elämään: näin on kaikille paras. Uskon, että me kaikki nautimme lomastamme. Topo lomastaan kovaäänisistä veljistä, nalkuttavasta äidistään. Me muut siitä, että me menemme meidän, emme Topon aikataulujen mukaan. Tuon muutaman "Topo-vapaan" jälkeen alkaa koko perheen loma. Mökkeilyä. Aamukahveja laiturilla, jäätelöä torilla, iltauinteja kun trio nukkuu. En edes viitsi vaivata ajatusta sille, mitä tuon yhteisen ajan jälkeen seuraa. Mistä sitä tietää, että ehkä olen ihan työvalmistatavaraa heinäkuun loppupuolella?

Nyt nautin siitä, että voin istua pihalla shortseissa, kirjoittaa läppäri sylissä, kuunnella lintujen lauluja. Tietäen, että tällaisia iltoja on jäljellä vielä monta. Että sängyn päällä odottaa päiväiselle uimaretkelle mukaan otettu, toistaiseksi lukematon, naistenlehti. Jonka takuulla ehdin kuluvan viikon aikana lukea. Se on parasta lomassa.

Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

Otteita elämästä

Mies tulee autolle, on törmännyt parkkipaikalla siskonsa mieheen. Vuoron vaihto; yksi porukka matkaa mökiltä kotiin, toinen kotoa mökille. Pikaiset halaukset ja jussintoivotukset kauppa-huoltoasemakombon pihalla. Nousen autosta moikkaamaan poikien serkkuja ja miehen siskoa. Peruskeskustelut: mikä kulkutauti kiertää kenelläkin nyt. Yhteensä kuusi alle kymmenen vuotiasta lasta: jos joku on vissi tässä maailmassa, niin se, että taudittomia päiviä ei kyllästymiseen asti ehdi olla..Pikatsekkaus oman auton takapenkin suuntaan: yksi paikka ammottaa tyhjyyttä. Miehelle hiljainen kysymys:"Hei, etkö sä mennyt Topon kanssa tonne kauppaan? Missä se on?". Mies sanoo jotain, joka on puoliksi sensuroitua ja  lähtee hölkäten takaisin kohti kauppaa. Miehen siskon mies huikkaa "ehkä se on kuule paras, että mä liityn etsintäjoukkohin" ja suuntaa myöskin hölkäten kohti kauppaa. Kolme minuuttia myöhemmin tyytyväisen oloinen Topo saatellaan kahden aikuisen välissä takaisin autolle. Topo oli kauppakeikalla bongannut huoltsikan leikkipaikan jonka houkutus oli noussut liian suureksi. Miehen ollessa kassalla maksamassa ostoksia , oli rasvattu salamamme nähnyt tilaisuuden tulleen. Ja tehnyt hiljaisen poistumisen leikkipaikan uumeniin. Mietin mielessäni, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jossain vaiheessa Topolla oli niin sanottu "päätön karkailuvaihe". Ei mitään väliä mihin suuntaan lähdetään ja mitä tekemään, homman juju on: päästä karkuun. Tämän jälkeen meni vuosia niin, että Topo ei liikahtanut oma-aloitteisesti näköpiiristämme mihinkään. Ehdimme jo tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, siihen, että jossain asioissa Topoon voi luottaa. Kunnes tänä kesänä Topo on alkanut pikkuhiljaa ravistella vanhempiaan hereille, kuin sanoakseen  "muistakaa olla tarkkana, kun vähiten arvaatte, saatan yllättää". Kun koko takapenkin porukka (tai miestä lainatakseni: sikaosasto) on kasaassa katsomme parhaaksi jatkaa kotimatkaa, ennenkuin kadotamme yhden trion jäsenen lisää.

Vietämme Edwardin kanssa sunnuntaipäivää kahden kesken. Olemme käyneet Herra Isoveljen toivomuksesta pizzalla. Ihan vain todella nopeasti aleissa. Nyt olemme lautan kannella. Matkalla kohti Suomenlinnaa. Siis luulen ainakin, että olemme menossa Suomenlinnaan. Hernerokkasumussa ei voi suuntaa eikä määränpäätä edes arvata. Ilmoilla kaikuu vähän väliä laivojen sumutorvien äänet. Joka ainoan tööttäyksen jälkeen Edward kysyy pelästyneen näköisenä "mikä toi ääni oli". Joka ainoan tööttäyksen jälkeen selitän, että se on laivan, tai lautan sumutorvi. Täällä on niin sumuista, että pitää tööttäillä, jotta merelle olijat tietävät, että täällä liikkuu muitakin. Sumutorviselitysten jälkeen keskustelu jatkuu samoilla linjoilla, kuin se on jatkunut viimeiset kolme tuntia "huomenna mennään isolle siniselle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". "Ei ihan vielä huomenna, mutta kahden viikon kuluttua" "Kahden yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä" "Ei kahden yön kuluttua, vaan kahden viikon kuluttua. Se on 14 yötä" "Neljän yön kuluttua mennään siniselle isolle laivalla. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä"...  Alan pikkuhiljaa saada päähäni ajatuksia siitä, että tästä(kään) reissusta ei ehkä olisi kannattanut puhua, eikä pukahtaa mitään ennen lähtöpäivän aamua. Neljätoista pitkää päivää lähtöön. Edward ehtii rääkätä meidät henkisesti puolinuutuneiksi jankuttamisellaan.

Ihminen ei ilmeisesti osaa ikinä olla tyytyväinen? Ensin stressataan "kun se ei puhu". Jonka jälkeen stressataan, sitä "kun se ei ikinä voi olla hiljaa". Edwardille täydet pointsit siitä, että osaa ottaa ilon irti kahdenhetkisestä ajasta äiti-ihmisen kanssa, jaksaen jatkuvalla syötöllä pitää keskustelua yllä. Sisältö vain alkaa olla ehkä hieman puuduttavaa. Juuri kun ärsytyskäyrä on menossa aivan totaalisen punaiselle, Edward katsoo minua niin onnellisen näköisenä ja sanoo "minä rakastan sinua äiti". Kyseinen välikommentti antaa kummasti voimia jaksaa laivakeskustelun parissa seuraavan kahdeksan minuutin ajan. Yritän tehdä suunnanmuutoksia keskustelulle "mennäänkö hei huomenna mummin ja vaarin luokse" "ensin mennään mummin ja vaarin luokse. Sitten mennään siniselle isolle laivalle. Ostetaan sipsiä ja karkkia. Ja syödään ranskalaisia ja juodaan pepsiä". Ymmärrän kohdanneeni voittajan. Luovutan.

Maanantaiaamu valkenee sateisena ja harmaana. Kiitos muutaman ulkoilupäivän ja yöllä auki olleen ikkunan, herään kammottavaan kurkkukipuun. Jonka a-luokan konitohtorina diagnosoin allergiaksi. Edward ja Sampu tappelevat. Kaikesta. Kokoajan. En saa edes raakuttua kivuiltani ilmoille varoitusta riitakalenterista. Mies suoriutuu aamutoimistaan ennätysajassa, tietenkin, eihän kenelläkään muulla ole kiire minnekään tänään. Pieni voitonriemuinen hymynkare suupielissään pahoittelee sitä, että ei nyt vielä voi jäädä lomille "enkä mä nyt kyllä tällä viikolla oikein voi tehdä etätöitäkään" ja katoaa vähin äänin työpaikalle. Olen hetkellisesti todella kateellinen. Kello 8.50 soi ovikello. Riivin äkkiä vaatteet niskaan, en todellakaan ehdi kammata tukkaa.Nopea vilkaisu peiliin: jep, mies on aivan oikeassa kutsuessaan minua ajoittain aamuisin Rod Stewartiksi...  Oven takana odottaa iloinen mieshenkilö, joka ilmoittaa, että hänellä on muutama paketti meille. Muutaman paketin tarkoittaessa muutamaa Libero-pakettia Topolle. Pahoittelen habitustani. Kerron, että tänään sitten alkoi loma. Ja sataa vettä. Ja lapset tappelee. Ja kurkku on kipeä. Mieshenkilöä alkaa naurattaa. Minuakin alkaa ehkä hieman naurattamaan.

Yhtäkkiä huomaan, että on mennyt tunti ilman matsia. Edward selittää Sampulle, että Topo menee Citytulppaaniin ja me muut "menemme siniselle isolle laivalle. Ostamme sipsiä ja karkkia. Ja syömme ranskalaisia ja juomme pepsiä".  Jatkan lausetta "sitten 14 yön kuluttua". Jotain on mennyt perille... Topoa naurattaa. Emme ole miehen kanssa ihan selvillä, että johtuuko se (jälleen miestä lainatakseni) siitä, että joku ruuvi on poissa radalta , vai siitä, että Topo nauttii lomailusta. Ei kai sen niin väliä, pääasia että naurattaa. Kurkkunikaan ei ole enää niin kipeä; konitohtori osuu välillä oikeaan, allergialääke on tehnyt taikojaan. Alamme tehdä lähtöä sinne isovanhempien luokse. Tuntuu ehkä ihan vähän siltä, kuin olisi lomalla...