Loman Loppu

Jossain Heinolan H-sillan kohdalla mietin tänään, että neljä viikkoa meni nopeasti ja samalla se tuntui ikuisuudelta. En taida enää muistaa miten töitä tehdään. Onpa hassua laittaa taas paremmat kuteet päälle. Miten omituista on, kun kosteuspyyhkeiden ja varavaippojen, varamehujen, pikaeväiden ja satunnaisten smurffien-pikkuautojen-junien sijaan käsilaukussa onkin vain lompakko, avaimet, meikit (miten niitä käytettiinkään?) ja junamatkan lukeminen. Neljän viikon loma. Ohi on. Tai noh, aivan teknisesti kotona saa hengailla vielä viikonlopun verran. Mutta henkinen orientoituminen töihinpaluuseen on alkanut.

Neljä viikkoa. Lomalla. Töistä. Olen saanut kymmenen (mieheltä jos kysytään, niin hän veikkaa luultavasti lukua jostain väliltä 50-100) pienimuotoista hermoromahdusta aiheesta "tätäkö tämä loma on, yhtä hemmetin pyykinpesua, ruoanlaittoa, ja poikien ohjeistamista (lue: karjumista niin, että kuka tahansa ohikulkija voi samalla tsekata ohjeistajan kurkun tilanteen, sekä tehdä pikaisen hammastarkistuksen)".  Samaan aikaan olen kyllä sisäistänyt sen, että lapsiperheessä loma on tätä. Niin tätä. Että pitää olla kiitollinen, koska herätyskello ei soi kello 06.10, ei tarvitse yrittää viikon sisään sovittaa aikatauluun kahden terapeutin tapaamista, yhtä hammaslääkäriaikaa, ja parhaassa tapauksessa yhtä vuosihuoltoa. Ei tarvitse miehen kanssa täsmäyttää kalentereita aiheesta "kuka tulee tänään kolmeksi kotiin". Niin ja parasta kaikesta: saa valvoa myöhään. Joka ilta.

Olemme olleet pienimuotoisella ulkomaanmatkalla länsinaapurissa. Henganneet viikon mökillä. Pulikoineet isovanhempien rannassa. Käyneet 20 kertaa puistossa. Viisi kertaa kahvilla. Kymmenen kertaa jäätelöllä. Karkkipäivä on ollut jotakuinkin joka päivä. Olemme miehen kanssa illalla sopineet, että "pojat eivät saa ranskalaisia enää tällä viikolla", huomataksemme seuraavana päivänä heittävämme ilmoille kysymyksen "haluatteko ranskalaisia, vaiko jäätelöä", homman päätyen yhdistelmään ranskalaiset ja jäätelö. Olemme joka ilta päättäneet miehen kanssa, että tänään ei oteta lasia tai kahta viiniä. Olemme silti noin viitenä iltana viikossa päätyneet avaamaan viinipullon. Niin ja karkkipäiviin palataan "sitten heti kun lomat on ohi". Olemme koonneet yhden trampoliinin, ilman että tuli avioero. Sekä syöneet myöhäistä aamupalaa laiturilla.

Olemme todenneet, että tänä kesänä oli helpompaa, kuin viime kesänä ja todella paljon helpompaa, kuin sitä edellisenä kesänä. Olen pelännyt, että Topo menee osaston ainakin osittaisen kesäsulun aikana taas huonoon kuntoon, menettänyt yöuneni (melkein) tarkkaillessa Topoa silloin, kun hän ei ole niin sanotusti ihan oma itsensä. Todeten samalla, että tätä nykyä pärjätään omalla porukalla melkein missä tilanteessa tahansa, sen verran on niin sanotusti rämmitty soissa aiempina vuosina. Olemme päättäneet, että ensi kesänä Topo saa olla tilapäishoidossa viisi yötä. Olemme päättäneet, että alamme tehdä enemmän extempore juttuja Topon kanssa. Pyörtäen päätöksemme yhden onnettoman kaupunkireissun jälkeen.

Mökiltä käsin suunnittelimme muutaman kymmenen kilometrin päähän päiväretkeä. Miehen piti hommata jotain "miesjuttuja" jostain "miesjuttukaupasta", jollaista ei mökin läheltä löytynyt. Joten mikäs siinä: trio auton takapenkille ja päiväretkelle. Ilma oli mukava. Fiilis oli hyvä. Aina siihen asti, kunnes Topon mielestä mies kääntyi risteyksestä väärään suuntaan. Siinä vaiheessa Topo alkoi viritellä konserttia pikkuhiljaa. Auton nokan lähestyessä paikkakuntaa, tai kaupunkia, nimeltä Kouvola, Topon konsertti alkoi olla hieman kovaäänisempi. Kouvolan keskustassa, Topo oli niin sanotusti sekaisin, kuin Haminan tori. Hän oli kalpea, laahasi jalkaa, kompasteli, silmät roikkuivat puoli tangossa. Koska ihmisen on pakko syödä, hakeuduimme ravintolaan, saadaksemme sitä syömistä miehen kanssa. Kaukaa viisaina olimme oppineet ravitsemaan trion, ennen minkään valtakunnan retkiä, oman ravitsemuspuolen ollen, noh: mitä milloinkin, tyylillä "lounas kello 17.30". Ravintolassa Topon maailma oli keikahtanut peruuttamattomasti väärään asentoon. Topoa itketti, kiljututti, hän oli kalpea, pysäkillä, yleisesti ottaen todella huonon näköinen. Tiesimme, että Topo oli vähän liian väsynyt, että luultavasti päähän sattui ja voi olla, että päässä pyöri karuselli. Eli oli aika tehdä pikaliikkeitä. Tarjoilijattaren yrittäessä ottaa meiltä tilauksia, Topon kompatessa hommaa tuolloin jo isoon ääneen karjuen, otin Topoa käsipuolesta ja raahasin pojan ja itseni pihalle ravintolasta. Muutaman katseen saattelemana.

Mitäs sitten? Koska allekirjoittaneella oli kylmä, huppari auton takaluukussa ja tietenkin autonavaimet ravintolassa ruokailevan miehen taskussa, lähdimme Topon kanssa alennusmyynteihin. Fiksu veto? Eikö. No mutta; kun oli saatava pitkähihaista päälle. Alennusmyynneistä selvittiin hengissä. Miehen mielipide alennusmyyntihankinnasta oli "no toi näyttääkin ihan kouvolalaiselta (sori kouvolalaiset)", mutta sain puhuttua järkeä siipan päähän "tämä on nyt muotia". Sen jälkeen lähdimme etsimään kauppaa josta saa Topon mehuja JA palloja. Ei löytynyt ihan ensimmäiseltä istumalta. Sanonpahan vaan, että kaupan etsiminen pienoisessa paniikissa, 22 kilon karjuva ja kompasteleva kivireki käsipuolessa, ei mene siihen lomailukategoriaan. Mehua ei löytynyt, pallo löytyi. Sen jälkeen etsimään puistoa, jossa voimme a) chillailla b) puistoilla. Jonkun sen tapaisen löysimme. Mies lähetti kuvia, joissa Sampu ja Edward ruokailivat onnellisen näköisenä. Tuli hyvä fiilis: joillakin on hauskaa. Sekä iski itsesääli: mulla ei ainakaan ole hauskaa. Nälkäkin on, suorastaan karmea.

Pikkuhiljaa Topo alkoi toipua: ensin silmät alkoivat näyttää paremmalta. Seuraavaksi ei enää kompasteltu. Hetken kuluttua Topo alkoi puhua topolandiaa "maamaa" "moi" "äätii" "heehee" "vee" (se lentokone). Kymmenen minuuttia myöhemmin heitimme palloa. Istuimme sylikkäin. Topo paijasi jalkaani: sanoi sillä tavalla "sori, ei ollut tarkoitus, en vaan voi itselleni mitään". Tuntia myöhemmin söin huoltoaseman pihalla pähkinöitä lounaaksi ja välipalaksi. Kaikilla oli ainakin vähän parempi fiilis. Kaksi tuntia myöhemmin söin kylmää pizzaa mökillä. Olin poikki. Siksi, että söin lounasta sen pähkinälounaan lisäksi vasta kello 19.30. Ja siksi, että joskus nyt vaan ottaa todella koville se, että päivä ei mene kuten suunnittelee ja eritoten siksi, että saimme jälleen muistutuksen siitä, että Topon vointi ei niin sanotusti kulje kello kaulassa. 22.30 istuimme miehen kanssa saunassa. Maassa oli rauha, ihmisillä hyvä mieli ja tunsin taas olevani lomalla. Töihinpaluu tulevalla viikolla ei juuri sinä päivänä vaikuttanut vaihtoehdoista karmeimmalta.

Vaikka tänään alkoi henkinen valmistautuminen alkavaan työarkeen, on vielä kuitenkin kaikin tavoin loma. En ota sitä lasia viiniä illalla, mutta ihan varmasti pidän vielä yhden karkkipäivän, ennen paluuta arkeen, jossa karkkipäivä on tasan tarkkaan kerran viikossa. Tänään voi valvoa vähän liian myöhään. Toivoa, että trio nukkuu aamulla vähän normaalia pidempään. Sekä vähän etukäteen fiilistellä sitä, että ensi viikolla, miehen yhä lomaillessa, koko mieslauma karkaa takaisin mökille. Saan olla yksin kotona (työpäiviä lukuunottamatta) pari vuorokautta putkeen. Ehkä käyn ystävien kanssa syömässä? Tai sitten suoritan loppuun projektin "poikien huoneet kuntoon". Ehkä en tee mitään. Ehkä olen vain henkisesti lomalla.

Neljän viikon aikana on tullut myös mietittyä näitä blogijuttuja. Mikä olisi hyvä tahti kirjoittaa?
a) kun on asiaa
b) kerran viikossa
c) kaksi kertaa viikossa

Mietiskelyn lisäksi ehdin myös lykea kirjan: kahdessa päivässä. Se liene merkki siitä, että mukaan on mahtunut rauhallisempiakin hetkiä, paljon sellaisia. Muistin jälleen kuinka paljon nautin lukemisesta. Päätin, että talvella aion lukea junamatkalukemisten lisäksi ainakin kaksi kirjaa kuussa. Katsotaan jääkö homma "yritys hyvä"-asteelle, vai voinko loppuvuodesta oikeasti ilmoittaa "harrastavani lukemista".

Kahdeksan Vuotta

Kahdeksan vuotta sitten, juuri tänään, olin yhden reilu puolitoistavuotiaan pojan äiti. Pojalla oli sairaus, jonka luultiin tuolloin olevan ohimenevää sorttia. Me emme kantaneet huolen häivääkään sairauden vuoksi. Me emme kantaneet huolen häiväkään huomisesta. Me asuimme kerrostaloasunnossa, johon olin rakastunut ensisilmäyksellä. Meillä oli koira. Odotimme miehen kanssa, kuin kuuta nousevaa, että saisimme syliimme nyytin numero kaksi. Nyyttiä oli povattu ultrassa pikkuveljeksi. Illalla kävin nukkumaan ilman merkkiäkään nyytin saapumisesta. Aamuruuhkien alkaessa, olin kahden lapsen äiti.

En osaa sanoin kuvailla, minkälaisen matkan olen kulkenut sekä ihmisenä, minuna itsenäni, että äitinä näiden kahdeksan vuoden aikana. Olen onnellinen, että tuolloin kahdeksan vuotta sitten en tiennyt matkasta mitään. Koska en tiennyt, olen osannut nauttia hyvistä hetkistä, siitä, että ainakin ensimmäisen kuuden viikon ajan olin ihan terveen pienen kakkosvauvan äiti. Koska en tiennyt, en menettänyt yöuniani kuultuani puheterapeutiltamme pikkuveljen ollessa pari-kolme vuotias, että tulossa saattaa olla rankkoja vuosia, jos kommunikointia ei saada vauhtiin. Koska en tiennyt, saatoin elää pikkuveljen pari ensimmäistä vuotta tietämättä mitä on pelätä oikeasti. Mitä on olla tuntematta epätoivoa toisenkin lapsen vuoksi. Mitä on menettää toivo tietyissä asioissa pala palalta. Löytääkseen sitä aivan erilaisista asioista pala palalta. Samalla kuitenkin surren joinakin päivinä pienesti, toisina suunnattomasti sitä, että pikkuveljen elämästä tuli sellaista, kuin se on. En tiennyt miltä pahimpina päivinä tuntuu sanoa, että pikkuveljen elämä ei tunnu oikein olevan elämisen arvoista.

Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt miltä tuntuu, kun lääkärit eivät aina oikein usko vanhempia. Tai kun he menettävät toivonsa: näillä mennään, pärjäilkää parhaanne mukaan. Kun pikkuveli on vähän väärä hoidokki yhdelle osastolle ja totaalisen väärä seuraavalle osastolle. Kun pudotaan väliin. Miltä tuntuu, kun lapsi ei osaa sanoa, että häneen sattuu. Tai että häntä purtiin koulussa. Että hänellä on nälkä. Tai että hän haluaisi olla yksin ja rauhassa. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt minkälaista totaalista kidutusta on kuunnella ärsyyntyneen, kivuliaan, tai muuten vain huonosti voivan lapsen mölinää tunnista toiseen, päivästä toiseen. Kuunnella sitä samaa mölinää yökaupalla.

Kahdeksan vuotta sitten en osannut vaatia. En osannut sanoa ei. Elin maailmassa, jossa lääkäreillä oli auktoriteetti, heille ei ehdoteltu mitään. Saatikka että heille olisi sanottu, että emme ole jostain asiasta samaa mieltä. Kahdeksan vuotta sitten en osannut puolustaa omia oikeuksiani, enkä todellakaan sinnepäinkään osannut puolustaa lapseni oikeuksia. Saatikka niin sanotusti pistää rähinäksi, jotta lapseni saa sen, mihin hänellä se oikeus on. Kahdeksan vuotta sitten en tiennyt mitä oikeasti tarkoittaa elää tätä päivää. Elää hetkessä. Kahdeksan vuotta sitten en tuntenut täysin elämän koko tunneskaalaa: mitä on se peloista suurin, surusta syvin ja onnista upein.

Kahdeksan vuoden ajan olen opetellut sitä, mitä minkälaista on hieman erilainen rakkaus. Suuri, kaiken täyttävä, surullinen, onnellinen erilainen rakkaus. Se on myöntää, että aina ei jaksa. Se on sitä, että melko usein tuntee itsensä riittämättömäksi. Se on sitä, että opettelet antamaan lapsesi toisen hoidettavaksi. Opettelet nauttimaan ajasta ilman lastasi.  Opettelet ymmärtämään, että viisi henkinen perhe ei aina, joka päivä, kokoajan voi elää yhden perheenjäsenen ehdoilla. Se on se läikähdys rinnassa, minkä sanan "äiti" kuuleminen aiheuttaa. Se on nauramista yhdessä lapsen kanssa. Se on hirvittävää tuskaa, lapsen voidessa huonosti. Se on toisen ajatuksien lukemista, koska sanoja ei ole.

Jos saisin valita, haluaisinko kulkea toisenlaisen tien? Kyllä. Vaikka tämä tie on opettanut paljon, antanut paljon, tuonut elämään suunnattomastin ,niin samalla se on myös ottanut paljon. Haluaisin kulkea toisenlaisen tien Topon vuoksi. Vaikka elämä on meille vanhemmillekin rankkaa, joinain päivinä kestämättömän raskasta, toisina taas hyvin onnellista, niin kulkisin sen toisen tien Topon vuoksi. Koska rankinta maailmassa on nähdä oman lapsen kipu ja kärsimys, osaamatta auttaa häntä. Tietoisuus siitä, että mikään ei tee häntä terveeksi. Eniten siksi, että haluaisin, että Topo saisi olla "kuten kaikki muut". Opetella kulkemaan yksin kouluun, mennä ystävien luokse koulun jälkeen. Osata sanoa, että on nälkä, ärsytys, suru, tai että tänään tapahtui yksi tosi hauska juttu. Jotta Topo voisi saada pala palalta itsenäisyyttä, joka kahdeksan vuotiaalle lapselle kuuluu.

Vaikka Topon syntymäpäivä pistää ajatuksen surraamaan ja hetkellisesti mielen haikeaksi, olemme kuitenkin melko hyvässä paikassa. Topo on usein tyytyväinen. Välillä jopa todella onnellinen. Tiedämme mitä Topo rakastaa. Ja mitä hän vihaa. Olemme oppineet luovimaan arkea niin, että kaikkien perheenjäsenten on mahdollisimman hyvä olla. Olemme oppineet elämään. Vaikka välillä käydään pohjalla, niin kyllä sieltä aina lähdetään uudelle matkalle kohti huippua. Kaksi viikkoa sitten Topo yritti sanoa Sampu. Hän katsoi Sampua silmiin ja sanoi monta kertaa "Saa Saa". Se oli ensimmäinen kerta. Topo on oppinut vuoden aikana ymmärtämään todella paljon puhetta. En uskalla haaveilla siitä, että Topo puhuu. Enkä siitä, että hän alkaa pukea itse. Mutta uskallan haaveilla siitä, että Topon vointi tasaantuu. Ymmärrys kasvaa. Että elämä meillä kaikilla helpottaa pala palalta. Kunnes joku päivä se on ehkä jopa tylsyyteen asti tasaista.

Huomenna me leivomme pullaa. Lahjomme Topoa. Lähdemme mökille, paikkaan joka on Topolle oman huoneen lisäksi rakkain maailmassa.  Juhlimme Topon kahdeksatta syntymäpäivää: ehkä vähän haikeina, sitäkin enemmän iloisina, onnellisina. Kiitollisina. Ollen paremmassa paikassa, kuin vuosi sitten. Uskoen siihen, että samaan suuntaan mennään seuraavan vuodenkin aikana. Topolle haluan sanoa, että kiitos siitä, että olet avannut oven aivan uudenlaiseen maailmaan. Että tekisin mitä tahansa ja antaisin mitä tahansa, jos tietäisin, että saisit elää ilman kipuja, huonoa oloa, pään sisäistä karusellia. Että sinulla on maailman kauneimmat silmät ja maailman hellin kosketus. Että olet rakkain Topo.

Parasta Lomassa

Täällä vietellään kesälomaviikkoa numero kaksi, puolivälin alkaessa häämöttää. Vietin ensimmäisen viikon valittaen kilpaa jälkikasvuni kanssa. Liikaa hommaa, elämä on pyykkäämistä, ruoanlaittoa, siivoamista. Olin poikki. Yritin vähemmän kesäisen ilmatilan vallitessa, järjestää triolle tekemistä: puistoreissu, reissu isovanhemmille, ostoskeskukseen hamppareille. Kitisin vähän lisää reissujen jälkeen: joku valittaa aina. Miten päin tahansa yritän pyöritellä kuvioita, jollakin on kuluneen päivän aktiviteeteista valitettavaaa.  Revin hiuksia päästäni Topon kanssa: sälli herää aikaisin, haluaa lähteä liikenteeseen, mutta kun lähdemme liikenteeseen, Topon ja äiti-ihmisen suunnitelmat eivät kohtaa. Topoa harmittaa. Topon harmitus nostattaa äiti-ihmisen harmituskierroksia, jonka jälkeen yleinen harmitustila leviää kulovalkean lailla. Jos Topo on tyytyväinen, Edwardia eivät suunnitelmat tyydytä. Sampun saadessa uhmakilareitaan tasaisen tappavaan tahtiin.

Viime perjantaina lähdimme ystäväperheen luokse Kuopioon. Voin kertoa, että ajomatka oli, noh, ihan helvetistä. Puolessa välissä matkaa olin valmis luovuttamaan: hemmetti käännytään kotiin. Topoa vaihteeksi harmitti, Edward ja Sampu matsasivat. Eväät olivat syvältä, sipsit vääränlaisia, mehu pahaa ja äiti-ihminen, sekä mies luomakunnan pahimpia tyyppejä.

Hengissä (todistetusti) päästiin perille. Ystäväperheen suureksi yllätykseksi. Niin, siis yllättymisen aihe ei ollut se, että pääsimme hengissä perille, vaan että ihan oikeasti saavuimme Kuopioon. Kas kun puuha on ollut niin sanotusti harkinnan ja suunnittelun alla viimeiset kaksi vuotta. Mutta hei: kun perheissä on yhteensä viisi lasta, niin sehän nyt on sanomattakin selvä, että suunnitelmat eivät hyvästä suunnittelemisesta huolimatta voi sujua, kuin tanssi.

Lauantaiaamuna lähdimme ystäväni kanssa ulkoiluttamaan poikalapsiamme lähipuistoon. Puistossa totesin, että on ihan sellainen olo, kuin olisin lomalla. Ystäväni hymähteli minulle "no, sähän oot lomalla". Ymmärtäen kuitenkin tasan tarkkaan, mitä ajoin takaa. Ei pyykinpesua, erittäin hyvät sapuskat teki ja tarjoili joku muu, kuin allekirjoittanut. Mikä parasta: ehdin keskittyä mieskatraaseeni.

Sunnuntain ajomatka kohti kotia ei ollut sieltä herkullisimmasta päästä, vaikka matkalla tehtiin pysähdys suklaatehtaalle. Topoa harmitti isosti, liekö vaivasi koti-ikävä, tai sitten vaan kuu oli väärässä asennossa. Tienviittojen kertoessa, että matkaa on jäljellä noin 53 kilometriä, mies julisti kyseisen loma-ajelun "karmeimmaksi automatkaksi ikinä". Kukaan ei protestoinut tästä. Nyt ajomatkastakin on toivuttu siinä määrin, että olemme jo leikitelleet ajatuksella loppukesän Kuopion matkasta. (hei vaan hei ystävät, me saatetaan tulla taas!)

Vaikka trio pistää äiti-ihmisen koville, jatkuvasti ja aamusta iltaan, olen tällä viikolla onnistunut saamaan sen loma-asennon päälle kunnolla. Olen pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa, kironnut alimpaan hemmettiin sitä, että trion kanssa on suht hankala liikkua pääkaupunkiseudulla paikasta a, paikkaan b, kun liikkuminen sisältää x-määrän julkisten ajoneuvojen vaihto-operaatioita. Olen ilmoittanut miehelle ponnekkaasti, että en enää i k i n ä lomaile yksin trion kanssa. Ehdotellut sitä, että Topo saisi ensi vuonna olla viikon pidempään kesäajanhoidossa. Mutta, päiviin on enimmäkseen mahtunut hyviä hetkiä. Laatuaikaa puistossa, rannalla, pihalla. Iltaisin mansikoita, suklaata ja leffoja miehen kanssa. Satunnainen lasi viiniä. Alennusmyyntejä (liikaa alennusmyyntejä), sekä pitkiä aamuja.

Tänään sen tajusin: Mageinta lomassa on se, että ei ole oikeasti kiire. Liehuimme päivän uimassa, sen jälkeen Edwardin ja Sampun kanssa jäätelöllä ja, yllätys, alennusmyynneissä. Tulimme kotiin silloin, kun nukkumaanmenoaika alkoi kolkutella ovella, mutta kasasimme miehen kanssa vielä trion uuden uima-altaan. Laitoimme vedet valumaan ja trion uimaan. Lähdin juoksemaan. Juoksun jälkeen, kellon kolkutellessa puoli ysin uutisia, siivosin alakerran. Nauttien siitä, että illalla, kun käymme nukkumaan, kämppä on ainakin yön ajan siisti. Siivoaminen ei ollut kamalaa siksi, että pääkoppa ei huutanut " nyt jos et mene sänkyyn, et ehdi nukkua kunnolla ennen herätyskellon soittoa". Ookoo, Topo saattaa herätä viideltä, mutta mitä sitten (vaikka kyllä: se ärsyttää todella paljon juuri silloin): ei kun Topo hetkeksi kainaloon ja kellon lähestyessä seiskaa, aamupala, iPad Topon haltuun ja takaisin sänkyyn.

Olen myös tajunnut sen ,että en jaksaisi kotiarkea enää päivääkään. Tai noh: kuukauttakaan. Se ei ole mikään vitsi, kun vanhemmat mainostavat menevänsä työpaikalle lepäämään. Mutta samalla se on: kun työarki alkaa, alkaa aikataulutus, kiireiset aikaiset aamut, ylipäänsä jatkuva kiire. Jatkuva muistaminen. Jatkuva suorittaminen. Silloin iltalenkki saattaa olla hetken oman ajan sijaan pakkopullaa, joka pitää hoitaa alta pois. Ilta-aikaan tapahtuva siivoaminen jotain, joka on pakko tehdä, väsymyksestä pökkyräisenä. Silloin Topon aikaiset herätykset saavat aikaan sydämentykytyksiä "saan nukkua enää tunnin, voihan venäjä".

Ensi viikolla myös miehellä alkaa loma. Topo menee tilapäishoitoon ja me muut suuntaamme kesäreissullemme. Tämäkin on asia, jonka kanssa on vain opeteltava elämään: näin on kaikille paras. Uskon, että me kaikki nautimme lomastamme. Topo lomastaan kovaäänisistä veljistä, nalkuttavasta äidistään. Me muut siitä, että me menemme meidän, emme Topon aikataulujen mukaan. Tuon muutaman "Topo-vapaan" jälkeen alkaa koko perheen loma. Mökkeilyä. Aamukahveja laiturilla, jäätelöä torilla, iltauinteja kun trio nukkuu. En edes viitsi vaivata ajatusta sille, mitä tuon yhteisen ajan jälkeen seuraa. Mistä sitä tietää, että ehkä olen ihan työvalmistatavaraa heinäkuun loppupuolella?

Nyt nautin siitä, että voin istua pihalla shortseissa, kirjoittaa läppäri sylissä, kuunnella lintujen lauluja. Tietäen, että tällaisia iltoja on jäljellä vielä monta. Että sängyn päällä odottaa päiväiselle uimaretkelle mukaan otettu, toistaiseksi lukematon, naistenlehti. Jonka takuulla ehdin kuluvan viikon aikana lukea. Se on parasta lomassa.

Tarina Kuvan Takana

Iltapäivisin, taittaessani junassa kotimatkaa työpaikalta kotiin, minulla on tapana (kuten ehkä jonkun muunkin) räpeltää puhelintani. Surffailla. Iltapäivien junamatkat käytän lukemalla blogeja. Maailma on pullollaan blogeja, mutta luultavasti minussa on jotain vikaa, kun en vain löydä niitä. Olen jymähtänyt siis lukemaan muutamia samoja blogeja, joista osa on minulle tärkeitä, osaa luen huvin vuoksi, osa ärsyttää, mutta en voi lopettaa lukemista, koska olen koukussa lukemiseen. Tai pitäisikö sanoa katselemiseen: en tiedä onko buumi vain seuraamissani blogeissa, mutta olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana suhteiden muuttuvan: enemmän kuvia, vähemmän tekstiä. Mikäs siinä toisaalta: kuvia on toki kiva katsella.

Välillä jään miettimään tarinoita kuvien takana. Kuten päivän asu kuvat. Olen onnistunut sivistämään itseäni suuresti, oppimalla, että otsikko OOTD tarkoittaa juurikin päivän asua. Välillä kuvateksti kertoo, miksi juuri tänään olen pukeutunut juuri tähän vaatekertaan. Välillä kuvateksti kertoo vain, että asu on kantajastaan kiva, ja piste. Silloin jään miettimään: mihin hän oli menossa, mitä hän oli tekemässä. Eikai kukaan pukeudu tiettyihin vaatteisiin vain ottaakseen niin sanottuja päivänasu kuvia? Miten se edes kirjoitetaan? Päivänasu vai päivän asu? Elämää suurempia pohdintoja junamatkoilla...

Sisustusblogit ovat ihania. Ja kamalia. Sieltä saa mahtavia vinkkejä. Joita ei trion kanssa voi toteuttaa. Ne saavat aikaan harmonisen fiiliksen: niin kaunista. Ja samaan aikaan paniikin: miten hemmetissä meillä voi näyttää tältä? Onko meissä jotain vikaa, kun täällä on ainainen kaaos? Ollaan universumin epäsiistein porukka? Haaveilen ajasta, kun lapset ovat muuttaneet pois, tai oppineet pysymään huoneissaan, ja saan sisustaa kämpän juuri niinkuin haluan (miehiltähän ei paljon kysellä...). Samalla miettien, että toivottavasti ne ajat eivät tule liian nopeasti vastaan; vaikka melu ja riitely ja kiljunta ovat raastavaa, on tönössämme eittämättä elämää. Toisaalta: tässä elämäntilanteessa oppii arvostamaan pieniäkin sisustusjuttuja, suuresti. Saimme joululahjaksi Block-valaisimen, jota kukaan ei ole vielä onnistunut heittämään lattialle, tai hakkamaan kaveriaan sillä päähän. Joka ilta kun sytytän valon siihen, pysähdyn ainakin hetkeksi ihailemaan kaunista lamppuamme. Jokunen aika takaperin kotiutin eräältä  kirppikseltä pari Artekin jakkaraa. Josta se ajatus sitten lähti. Muutama päivä myöhemmin meillä oli neljä Artekin ruokapöydän tuolia. Kotiutettuna samaiselta kirppikseltä. Kaksi puuttuvaa ruokapöydän tuolia sain syntymäpäivälahjaksi. Luulen, että en halua ikinä luopua tuoleista. Olen ainakin pienesti onnellinen niistä joka päivä.

Tykkään itsekin räpsiä kuvia. Sain mieheltä syntymäpäivälahjaksi toivomani kameran. Jota en osaa käyttää. Lupaan miehelle kolme kertaa viikossa, että selaan kameran käyttöohjeen läpi ja opettelen sen käyttämisen. Se on ihan oikeasti, aidosti, suunnitelmissani. Homma vain unohtuu. Joka ilta. Joten toistaiseksi kuvia napsitaan puhelimella. Äitini ihastellessa sitä, että osaan ottaa (hänen mielestään) kauniita kuvia, totesin ,että jos ottaa 30 otosta, yhden niistä täytyy olla edes jossain määrin onnistunut. Ohessa pari kuvaa ja pari tarinaa:

Päivä Meren Äärellä:

Ensivaikutelma; kolme lasta rannalla, merta ihaillen. Ehkä mahdollisesti veljekset. Kuvateksti voisi kertoa vaikkapa ulkoilutakkien merkit, sekä sen, mistä saappaat on ostettu.

Totuus kuvan takana: nämä kolme hemmoa saa äärimmäisen harvoin samaan kuvaan. Varsinkaan niin, etteikö joku heistä huutaisi/itkisi/olisi juuri viemässä veljensä tavaraa/tönäisemässä tätä/muuten vaan ärsyttämässä. Tässä vietämme rauhaisaa päivää vanhempieni luona. Oltuamme heidän ilonaan kolmen minuutin verran, isäni kysyi ensimmäisen kerran kysymyksen "onko töihin ikävä". Trion puolustuksen puheenvuorona pitää todeta, että kukaan heistä ei heittäytynyt hankalaksi, kiukutellut, voinut huonosti, tai huutanut. He nyt vain, noh,.. ovat äänekkäitä ja eläväisiä. Topo ratsasi ensitöikseen jääkaapin, sekä pakastimen. Kelpuuttaen syötäväksi edellispäivän kylmän grillimakkaran. Jota söi rehvakkaasti, kädet rasvassa, kuin luolamies konsanaan. Syömishetken jälkeen siirryimme pihalle: naapuruston yhteiselle trampalle. Josta seuraavan ohjelmanumeron pariin: rannalle heittämään kiviä. Homma meni jotakuinkin näin: "Topo hei, nyt on vähän liian iso kivi, älä hei tollaisia heitä", "Sampu, yksi kivi kerrallaan. Ja hei: ei saa heittää veljiä päähän" "Edward, oikeasti, noi kilonmurikat ei ole heittelyä varten" "ahah, ai sä haluat Topo uimaan. Täällä on kyllä aika kylmä. Noh, mene sitten". "Jahas, nyt se kasteli sukkansa. Ja paitansa... Mietin kyllä kotona, että tarttetaanko vaihtovaatteet, mutta ajattelin, että pärjätään ilman". Siirryimme sisätiloihin, Topon kylmästä väristen, mutta äänekkäästi protestoiden: olisi voinut hyvin uida pidempäänkin 12 asteisessa vedessä ja 13 asteisessa ilmassa. Laitoin miehelle töihin viestin "ootko tulossa kohta".

Kesäpäivän Riemua:

Ensivaikutelma: lasten riemua kesäpäivänä, vesileikeissä. Veljekset uimassa. Ihana, aurinkoinen, kesä. Kuvateksti voisi kertoa, mistä uimavermeet on hankittu, sekä pienen tietoiskun uv-pukujen hyöydyistä.

Totuus kuvan takana: puistoreissun jälkeen aurinko alkoi kuumottaa. Kummallinen ilmiö tänä kyseisenä kesänä. Topo haki puutarhaletkun, selkeä merkki siitä, että pitäisi päästä uimahommiin. Äiti-ihminen hakee tikkaat, ja kapuaa pelosta väristen autokatoksen ylähyllyltä metsästämään viime kesäistä uima-allasta. Kiroaa muutamaan kertaan (valitettavasti ääneen) sitä, että allas on melko vaikeaa jumpata alas sieltä hyllyltä. Seuraava huomio: se on todella likainen. Ei kun pesemään allasta. Jonka jälkeen alkaa todellinen jumppasessio: täyttää turjake ilmalla. Hiki roiskuu. Kolme poikaa steppailee erittäin hitaasti täyttyvän altaan vieressä malttamattomana. Topo laittaa puutarhaletkuun vedet päälle. Se hemmetin allas ei vain meinaa täyttyä. Noh: jääköön puolityhjäksi. Sen jälkeen seuraava jumppasessio: puutarhaletkusta kylmää vetta altaaseen, ämpärillä kantamaan kuumaa vettä keittiöstä. 20 ämpärillisen jälkeen homma on taputeltu kasaan. Pojille uimakamppeet päälle ja olkaa hyvä: uimaan. Äiti-ihminen menee hakemaan itselleen vettä juotavaksi. Juomaveden haun aikana trio on keksinyt ihanan uuden leikin: hyppiä altaan reunoja vasten. Ne pettävät, kas kun se allas ei ole ihan täynnä ilmaa. Edward ja Sampu saavat komennon ottaa altaan reunoista kiinni, samalla, kun äiti-ihminen yrittää pumpata lisää ilmaa altaaseen. Jossa on Topo. Ja suht paljon vettä. Pääsee muutama ei niin hiljainen ärränpää. Muutaman minuutin ähräämisen jälkeen altaan reunat ovat saaneet lisää ilmaa sisäänsä. Samaan aikaan trio päättää, että uimiset olivat tässä. Nyt se allas retkottaa pihalla, sadeveden täyttämänä, laidat puolityhjänä repsottaen, surkeana ilmestyksenä. Uusi allas on hankintalistalla. Kunhan se aurinko tulisi taas esiin.

Kesäloma... Kamalaa, ja kamalan ihanaa. Vaikka hermo menee monta kertaa päivässä, ikiliikkujan virkaa toimittaessa aamusta iltaan, niin tiedän, että tulen kaipaamaan näitä päiviä loman loppuessa. Tulen syksyllä katsomaan näitä kuvia suurella haikeudella: ihana loma, ihana kesä. Muistaen vain ne hetket, kun kuvat otettiin, enkä mitään niiden ympärillä. Muisti osaa olla armollinen asia. Tarinat kuvien takana unohtuvat. Kuvat jäävät elämään.

80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Ihana Kamala Valo

"oi, kasso äiti, aarinko", Sampun ihastunut toteamus aamutuimaan. No niin onkin. Ihana aurinko. Ihana valo. Vaikka huushollissa podetaan räkätautia, on olo pirteämpi kiitos valon. Tekee mieli lähteä ulkoilemaan, sillä tavalla kevyesti, puolipotilaille sopivasti. Alan saada ajatuksia, kuten leivotaan tänään pullaa. Lavennan ajatusta; me temme itse laskiaispullia. Edward, joka normaalisti rakastaa leipomista, kärsii selkeästi olostaan; hiihtolomalainen ehdottelee väsyneenä, että jos leipomisen sijaan ostettaisi vain Angry Birds-sipsejä. Sampun kompatessa "ei pullaa, ostetaan sissejä". Jään kypsyttelemään ajatusta. Siis leipomisesta. Sipsiajatus on tyrmätty sen sileän tien; tänään ei ole sipsipäivä. Edward ei jaksa edes protestoida sipsiasiaa. Tällä kertaa siis kyseessä ihan ihka oikea flunssa, ei koululaisen kurkkuyskä tai tekonuha. No, antaa Edwardin lepäillä vielä hetken, ennenkuin lähdetään nauttimaan ulkoilmasta. Auringosta.

Kesä hiipii väkisinkin mieleen. Leppoisat päivät mökin laiturilla. Loputtomat uimareissut. Grilli-illat omalla pihalla. Se, että ylipäänsä voidaan olla ulkosalla aamusta iltaan. Ei ole pimeää, liukasta, taivaalta ei vihmo vuoronperään tiskirättejä, jäätihkua, ihka oikeaa vettä ja ihka oikeaa lunta. Bonuksena vielä se, että bussille ehtii oikesti aamuisin juoksemaan minuutissa. Talvella sen sijaan saa aamulla ulko-oven edustalla kartoittaa vähiten hengenvaarallista reittiä paikasta a = koti, paikkaan b= bussipysäkki. Vaikka reitti on kuinka hyvin tahansa etukäteen suunniteltu, niin aina matkan varrella sattuu ylläreitä: jääyllätys lumipinnan alla. Peilikirkasta jäätä koko tien leveydeltä juuri siinä kohdassa alamäkeä, kun pitäisi tehdä tiukka oikea käännös ja liukastella viimeiset metrit sinne bussipysäkille. Onnistuin kulkemaan puoli vuotta töissä, myöhästymättä bussista kertaakaan. Kiitos "talvikelien" olen myöhästynyt bussista neljä kertaa viimeisen kolmen viikon aikana.

Aurinkoihastelumme keskeyttää karjaisu. Topoa harmittaa. Pallo pomppii vähän liikaa, olemus on vähän liian kärsivän näköinen. Naama on vähän liian valkoinen. Niin, ihana valo on toisille kamala valo. Muistan taas miksi en ole maailman suurin kevätfani: Topolle kevät on tuskaa. Kun Topo oli vajaan vuoden ikäinen, ihmettelein ääneen, miten leppoisasta buddhasta tuli ärjyvä kaikkea-muuta-kuin-buddha ratasretkillämme. Tuolloin oma äiti-ihmiseni heitti ilmoille epäilyksen siemenen "jos Topo ei jotenkin tykkää auringosta". Epäilyksen siemenessä oli totuuden siemen. Topo kyllä tykkää auringosta. Mutta ei kevätauringosta. Kevätaurinko sekoittaa Topon elämän. Topoa sattuu ja nytkytyttää. Hän on kalpea, levoton, ei keskity mihinkään, ei syö kunnolla mitään. Tekee vähän kaikkea ja syö vähän kaikkea. Kokoajan. Voin luvata, että sen lisäksi, että kevät on raastavaa aikaa Topolle, on se sitä myös rakennuksen muillekin asukkaille. Kevät vaatii aina ja järestään jokusen lääkemuutoksen. Kaukaa viisana olemme lääkäreiden kanssa oppineet jo säännöstelemään osaa lääkkeistä niin, että niissä on "se kevätnostovara". 

Niin, se valo... Raahaudumme Topon kanssa alakertaan hakemaan päänsärkylääkettä. Topoa kiukuttaa valo ja olo. Äiti-ihminen saa lievän shokin todettuaan, että pimeässä suht ok siivotun näköinen kämppä on auringon valaisemana sikaloiden sikala. läävien läävä. Muruja, tahroja, kädenjälkiä, pölyä. Herranjumala: kuka on käynyt yön aikana sotkemassa nurkat ja tasot? Lääkekaapilta huudan miehelle "hei, tuo imuri alas, täällä on kauhea sotku". Topolle lääkkeet naamariin, tsup-tsup yhteen käteen, liina toiseen ja pintojen kimppuun. Mies tulee seuraamaan puuhia; "kuule hei, anna olla. Mee lepäämään. Ja sitäpaitsi, nyt ei taida olla se paras hetki imuroida". Ai niin joo, Topo vihaa imurin ääntä. Päänsärky + ihana kamala valo + imurointi lienevät yhtälö jota emme juuri nyt halua testata. Tyydyn siis täyttämään kahvikupin, vaappumaan yläkertaan sänkyyn, todeten samalla, että ne ikkunat on muuten pestävä ja aika hemmetin nopeasti. Kuka lie nekin käynyt likaamassa... 

Topo saa lääkkeensä, kierrokset laskevat ensin aavistuksen verran. Hetken kuluttua aavistuksen verran lisää. Pallo ei enää pompi. Topo hymyilee jo vähän, silmät eivät näytä enää niin kärsiviltä. Aika tasan tarkkaan puolen tunnin kuluttua Topo ilmoittaa "puupuu", Topo-landian kielellä tämä tarkoittaa seuraavaa: menen sänkyyn, saatan nukahtaa, ainakin otan ja lepään hetken. Ihana kamala valo kierros yksi taputeltu kasaan päänsäryn osalta. Sitten olisi enää ne nurkat, ja ikkunat ja tasot ja... 

Onneksi olemme jo viisaampia, kuin kaksi vuotta sitten keväällä. Jolloin olimme Topon kanssa Linnassa, osastolla. Mietittiin mikä poikaa vaivaa. Miksi Topo valvoo, miksi Topo veivaa silmiään kokoajan. Miksi hän itkee lohduttomasti. Miksi olkapää nykii pitkiä aikoja putkeen.  Miksi hän on niin kalpea, lähestulkoon harmaa. Tuolloin heitin ilmoille epäilyksen, mikä oli alkanut itää miehen ja minun mielessäni; mitä jos Topolla on migreeni. Jonka laukaiseee kevätvalo. Ja joka laukaisee puolestaan kohtaukset. Epäilyksen siemen jälleen. Jossa oli se totuuden siemen. Tänä keväänä meillä on aseet, joilla taistella valoa vastaan. Joten vaikka se valo on Topolle aika kamala, me voimme auttaa. Ja sitä myöten meille muille valo on yhä ihana. Vieläkin ihanampi heti, kun on saatu ne nurkat siivottua...