Istumme miehen kanssa kahvit edessämme, näköalaravintolassa. Takana on pari rauhaisaa tuntia kahden kesken, lasi (okei, kolpakollinen, liene juoman tarjoillut henkilö ollut sitä mieltä, että tiskin toisella puolella oleva naikkonen tarvitsee ison+ lasillisen) viiniä ja hyvää ruokaa. Kello lyö puolta kahdeksaa. Hoputan miestä: juodaan kahvit äkkiä, että päästään kotiin. Ei sillä, etteikö olisi mukavaa, rauhallista, loistavaa saada keskustella kahdestaan. Mutta kun on kiire. Nukkumaan. Mies on sataprosenttisesti samaa mieltä. Särvimme kahvimme pikavauhtia ja köpöttelemme paukkupakkasessa parkissa olevaan autoon.
Käyn työpaikalla keskustelua ystäväni kanssa. Hän on juuri palannut äitiyslomalta takaisin töihin "tuli vedettyä sitten yö kahden tunnin unilla, voi hitto tätä elämää". Vastaan "I feel you". Ihan oikeasti: I feel you.
Istun työpaikan ravintolassa syömässä salaattia entisen työkaverini kanssa. Emme ole nähneet vuosiin. Ruokatauolla pikakelaamme viimeisten vuosien kuulumiset: hänestä on tullut mummi ja hän on vaihtanut työpaikkaa. Minusta on tullut kolmannen kerran äiti, ja olen vaihtanut pariin kertaan työpaikkaa. Hän kyselee poikien kuulumisia: Kerron, että Eliaksella kaikki on mennyt tosi hyvin, sitten viime näkymän. Topolla ei niinkään. Yritän haukotella niin, ettei hän huomaisi sitä. Ettei hän vain luulisi, että haukottelen paremman seuran puutteessa. Koska niin ei asia todellakaan ole.
Kun kuulen ystäviltäni, miten sairastavat lapset, mahakipuiset vauvat, tai muuten vaan elämä on heitä valvottanut, saavat he minulta välittömästä kaikki mahdolliset empatia- ja sympatiapisteet. Vähäiset yöunet ovat jotain, josta on tullut liian tuttu osa elämää viimeisten vuosien aikana. Joskus, Topon satunnaisesti nukkuessa pitkään, tai hänen ollessa tilapäishoidossa, saatamme miehen kanssa nukkua, kuin pienet porsaat, kahdeksan pitkää tuntia putkeen. Heräämme hihkuen hyvää oloa. Fiilistelemme kilpaa sitä, miltä maailma näyttää, ja miltä maailma tuntuu kunnon unien jälkeen. On kuin olisi herännyt henkiin liian pitkän kohmelon jälkeen.
Sanotaan, kuulemma, että kaikenmoiseen tottuu. Uskon, että osittain olemme tottuneet siihen, että aamuyöstä talutellaan kilpaa kukkuvaa Topoa takaisin sänkyyn, hätkähdetään hereille koiranunesta jokaisesta pienestäkin kolahduksesta ja välillä todellisuus ja uni menevät sekaisin: Näinkö unta, että Topo heräsi kello nollakaks yöllä, vai tapahtuiko se oikeasti. Silti: oikeasti tähän ei ikinä totu. Siis tähän väsymykseen. Puoliteholla suorittamiseen, salahaukotteluun, siihen että silmäpussit peittävät puolet silmistä alleen.
Erään harvinaisen huonon yöjakson jälkeen äitini antoi minulle tiskirätin, jossa luki osuvasti "rätti väsynyt". Rätti kulkeutui yökyläilemässä olleen Sampun mukana repussa kotiin. Nyt tiedän, mistä olen lievän mustahuumorisen luonteeni perinyt. En raaski ottaa rättiä käyttöön. Se koristaa tiskipöytäämme: kun rättiväsymys aamulla itkettää, se tiskirätti pistää edes vähän naurattamaan. Kuten kaikesta, tästäkin suht kestävästä olotilasta pitää yrittää kaivaa jotain positiivista esiin: sen että laihdutuskuurit menevät kroonisesti metsään, voi hyvin laittaa kroonisen väsymyksen piikkiin. Tutkimusten mukaan aineenvaihdunta hidastuu. Silloinhan on melkein mahdotonta hoikistua, eikö?
Kaikille pienten lasten, erityislasten, koliikkivauvojen, elämän murheiden ja unettomuuden vuoksi valvoville väsyneille kohtalotovereille haluan sanoa: I feel you. Olette sankareita. Me olemme arjen omanlaisia sankareita. Rättiväsyneinä. Toivon meille kaikille monen monia hyviä unia. Ja jaksamista arkeen niin pitkään, että niistä pitkistä yöunista tulee taas totisinta totta.
