Vähän vajaa kolme vuotta sitten tein itselleni ja kaikille teille, jotka ovat kirjoituksiani jaksaneet lukea, lupauksen siitä, että jatkan kirjoittamista. Tavalla tai toisella. Hassua kyllä, tavalla tai toisella kolmen vuoden aikana kirjoittamisesta tuli itselleni, jollei nyt päätyö, niin iso osa päivittäisiä työtehtäviä. Eli voisi sanoa, että olen lunastanut lupaukseni. Kolmen vuoden aikana menin ja suljin tämän blogin, avasin sen uudelleen, mietin monen monta kertaa kirjoittelun jatkamista, hautasin suunnitelmat kirjoittamisen jatkamisesta, päättääkseni että kirjoitan nyt ainakin kerran ja jatkossa: kirjoitan jos kirjoitan.
Haluan kirjoittaa tämän kirjoituksen teille kaikille, jotka kamppailevat raskaiden elämänvaiheiden kanssa ja sattuvat eksymään tänne, minulle itselleni muistutuksena raskaina päivinä siitä, että ollaan jo voiton puolella ja ennen kaikkea teille kaikille jotka jaksoitte pitkään seurata vaiheitamme.
Täällä siis ollaan ja voidaan itseasiassa oikein hyvin, koko konkkaronkka: trio, mies, koira ja allekirjoittanut. Jos pienen hetken verran sivutaan terveysasioita, niin kukaan ei ole kokenut ihmeparantumisia, itseasiassa yksi kaiketi suht hankalaksi sairaudeksi luokiteltava diagnoosi tuli lisää tähän perheeseen, Eliaksen sairastuttua lastenreumaan. Kuten sinnikkään superkaverin kohdalla aiemminkin käynyt, niin myöskään reumataival ei Eliaksella lähtenyt liikkeelle helpommasta päästä. Lääkekokeilut menivät suoraan sanottuna päin helvettiä, tulehduksia oli paljon ja pojan kunto oli asiaa yhtään kiertelemättä: karsea. Mutta kah paria vuotta ja muutamaa lääkekokeilua myöhemmin olemme päässeet pisteeseen, jossa reuma on mukana elämässä viikoittaisten piikkien, sekä satunnaisten polikäyntien muodossa. Elias on ottanut reuma-asian vastaan tavoilleen uskollisen reippaana ja rauhallisena. Koko homma kiteytynee lääkärin esittämään kysymykseen "Noh Elias, mitenkäs pistämiset sujuvat" johon vastauksena kuultiin lausahdus "Hienosti, äiti osaa pistää tosi reippaasti". Ja hei voitteko kuvitella: Elias päättää peruskoulunsa tänä vuonna. Meillä siis asuu huushollissa tosi-teini, jonka kanssa keskustellaan päivittäin mm. aiheesta "isona menen töihin kahvilaan", sekä tehdään lupauksia siitä, miten pidetään isästä ja äidistä huolta. Asiaankuuluvaa teiniuhmaakin on ollut ilmassa, ja yksi Eliaksen käytetyimmistä lauseista on tällä hetkellä "minä en jaksa", toki Eliaksen ollessa kyseessä hyvin pian perään kuullaan yleensä lause "no, hyvä on".
Topias sitten... Noh, teini hänkin ainakin virallisten mittapuiden mukaan. Teiniys näkynee parhaiten siinä, että koulumatkat kuljetaan kännykkä kädessä ja kuulokkeet korvilla. Tällä ratkaisulla kyllä lähinnä yritettiin hakea rauhaa Topiakselle, kuljettajalle ja ennen kaikkea kanssamatkustajille koulumatkojen ajan. Topias vaihtoi itseasiassa viime syksynä koulua. Olimme henkisesti miehen kanssa varautuneet vähintään puolen vuoden rikkinäisiin öihin, loputtomiin protesteihin ja suurin piirtein nälkälakkoihin, mutta kah jälleen: kaveri otti koulun vaihdon niin lunkisti kuin sen nyt vain ottaa voi... ja itseasiassa viihtyy uudessa koulussa niin hyvin kuin olla voi. Veikkaan, että esimerkiksi joululoman päättyminen oli Topiaksen mielestä parempi juttu kuin koko joulu kaikkine hössöttämisineen: pääsi taas kouluun ja kiinni hyvin rytmitettyyn normi arkeen. Topias kommunikoi nykyään melko pitkälti puheella, ymmärtää hienosti puhetta, eritoten kun lauseita vahvistetaan kuvin. En sano, että elämä hänen kanssaan on helppoa, mutta sen sanon, että elämä hänen kanssaan on tätä nykyä ah niin paljon helpompaa. Ja hei: kaverin huumorinkukka on puhjennut jollei nyt täyteen kukkaan, niin erittäin vahvaan ja kauniiseen nuppuun. Topias tietää mm., että takuuvarmat naurut kerätään muka komentamalla isää, heittämällä läppää vessahommista, tai tekemällä jotain muka-typerää, ponnekkaasti tämän jälkeen itseään toruen. Topias rakastaa nykyään osoittaa hellyyttä, haaveilee mummien luona kyläilystä, sekä siitä että uimahallit jälleen aukeaisivat. Yöelämäkin on ajoittain jopa hyvin rauhallista... Joskin ikinahkavekkarimme sisäinen herätyskello on aina soimassa viimeistään kuuden hujakoilla, mutta niin vaan siihenkin tottuu.
Pahnanpohjimmaisemme... mitä hänestä sanoisi... Kaikki kolme alaikäistä kaveria ovat yhtä suuria lahjoja ja elämän iloja, mutta tämä herra pian-kymmenen-vee on se, joka kuten niin monta kertaa aiemmin olen maininnut, on avannut meille oven niin sanottuun normivanhemmuuteen. Sampu on sopiva sekoitus isäänsä ja äitiään, niitä meidän hyviä kuin huonojakin piirteitä, höystettynä mahtavilla omilla piirteillä. Hän on analysoiva, puoliaan pitävä kaikesta innostuva pikku-Legomme. Jolla asiaankuuluvasti on pikku-legoja aivan liikaa. Siis niitä on huushollissamme kaikkialla. Hänellä on ystäviä, hänellä on harrastuksia, hänellä on mennyt älyttömän hyvin koulussa. Hän osaa vaatia, pitää puolensa, ollen samalla ihan älyttömän helppo kaveri.
Niin ja se syy miksi avasin sanaisen arkkuni... Monta kertaa olen varmasti aiemmissa teksteissäni ilmaissut haaveilevani normaalista arjesta. Sellaisesta joissa eniten ärsyttäisivät pyykit ja se ettei saa rauhassa lukea kirjaa. Arvatkaapa mitä: voisin väittää eläväni sellaista haave-elämää tällä hetkellä. Itseasiassa olen jo niin tottunut tähän haave-elämääni, että ihan oikeasti kiukuttelen pyykeistä ja siitä etten saa lukea rauhassa kirjaa. Sellaista meidän elämästämme on tullut! Ja se on huikeaa. Myönnän ihan suoraan, etten läheskään aina muista arvostaa tätä normiarkea jota suht rauhassa elellään. Mutta sitten kun muistan, niin pakahdun kiitollisuudesta, sekä arvostuksesta nykyistä elämäämme kohtaan. Olen aina sanonut, että en pätkän vertaa allekirjoita lausahdusta: Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isommat murheet. Ymmärrän sen erittäin hyvin ja noh, sen verran poikkean edellisestä, että Sampun kohdalla tämä saattaa hyvinkin pitää joskus paikkansa. Mutta ei kahden isomman sällin kohdalla. Heidän kohdallaan olen murehtinut, surrut ja pelännyt niin paljon heidän ollessaan pienempiä, että ajottain kuin mietin heidän ensimmäisiä elinvuosiaan niin muistan vain murheen, surun ja pelon. Kun katson valokuvia, jossa he nauravat, näen poikien silmistä huonovointisuuden, ja sydämeni menee aina ryttyyn miettiessäni, miten paljon pitää pienten poikien joutua ihan oikeasti ja suoraan sanottuna: Kärsimään. Tämä normiarki ei suinkaan tarkoita sitä, että pojat ovat kokeneet ihmeparantumisia ja ovat kehitykseltään kuin ikätoverinsa. Se vain tarkoittaa sitä, että hiljakseen on oppinut elämään niin, että erinäiset terveys- ja kehityshommiin liittyvät huolet kulkevat nätisti rinnalla arjessa, nimenomaan rinnalla, eivät pääroolia näytellen. Ja arvatkaa mikä näytteli isoa roolia siinä, että pyykkivuorista ja lukuajasta tuli arjen ajoittaisia isoja ärsytyksen aiheita: No se, että opin etten kertakaikkiaan riitä kaikkeen... Joten opettelin olemaan tietyissä asioissa entistä laiskempi, menemään vielä vähän enemmän siitä mistä aita on matalin ja olemaan kliseisesti kyllä: Armollisempi itseäni kohtaan. Se nyt on tiedostettu pitkään, että niin äitiys-, puoliso- kuin ystävähommissakin on railakkaasti menty siitä, mistä aita on matalin, mutta samalla ihan hemmetisti itseään soimaten. Nyt se soimausääni on jollei nyt hiljentynyt, niin huomattavasti vaimentunut. En osaa sanoa, tekeekö ikä hyvällä tavalla tepposensa, vai onko elämä vai opettanut ymmärtämään, että aina ei hemmetti vieköön jaksa ja se(kin) on oikein ok.
Tiedostan hyvin, että elämässä tulee vielä eteen kovia paikkoja, huonoja jaksoja, surua, murhetta ja pelkoa. Mutta viimeisen reilun kymmenen vuoden myllyn jälkeen voin käsi sydämellä sanoa, että ei tule vastaan mitään, mistä en selviäisi. Eikä tule vastaan mitään mistä meidän perheemme ei selviäisi. Ja vaikka tulee päiviä kun en muista iloita normi arjesta, niin ikinä ei kulu, eikä tule kulumaan kokonaista viikkoa, ettenkö muistaisi siitä olla kiitollinen.
