2014

En varmasti ole ainoa, joka vuoden ihan kohta pian, vaihtuessa, käy mielessään läpi kaikkea mitä kulunut vuosi on pitänyt sisällään. Vuosi 2014… Me taputtelemme sen kasaan niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kilistelimme vuoden vaihtumista vuosi sitten(kin). Loistoporukassa siis.

Vuotta noita kilistelyjä myöhemmin en suin surminkaan voi väittää olevani viisaampi, kuin vuosi sitten. Vaikka ikää on tullut yksi vuosi lisää. En muista asioita vieläkään paremmin. En osaa sanoa, onko tämä taito jota voisin treenauttaa. Vai pitääkö vain yrittää elää sen asian kanssa, että muistaminen & järjestelmällisyys eivät kuulu niin sanotusti hyveisiini. Mieslauman kanssa palaa yhä hermo silloin tällöin. Hermon palaminen on suorassa mittasuhteessa seuraavien asioiden kanssa: omien yöunien pituus, trion yöunien pituus, oman ajan puute, tehtävien asioiden listan pituus ja kodin sotkuisuus. (kyllä… ihan tosissani väitän, että siisti koti aiheuttaa vähemmän pinnanpalamistilanteita)

Pyöritellessä päässäni vuotta 2014, päällimmäisenä mieleen tulee yksi sana. Hyväksyä. Vuosia sitten kävin keskustelua ammatti-ihmisen kanssa elämän ikävistä, surullisista ja vaikeista asioista. Viisas ammatti-ihminen sanoi minulle viisaasti, että joitakin asioita ei tarvitse edes oppia hyväksymään. Niitä ei välttämättä voi edes hyväksyä. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Olen yrittänyt elää tuon ohjenuoran mukaisesti. Toisina päivinä onnistuen kiitettävästi, toisina päivinä alittaen rimat mennen tullen, vasemmalta ja oikealta. Tänään voin sanoa, että olen oppinut kuluneen vuoden aikana paljon hyväksymistä. 

Olen oppinut hyväksymään sen, että Topo on Topo. Meidän ikivauvamme, hyvässä ja pahassa. En millään muotoa voi vielä tänäänkään (ja tuskin ikinä) hyväksyä sitä, että se suuri tuntematon kylvää välillä pahanolon satonsa Topon harteille. Aiheuttaen pienelle pojalle niin paljon huonoa oloa ja kärsimystä. Mutta voin hyväksyä sen, että Topo ei toimi kuten muut ekaluokkalaiset. Kun näen naapurin ekaluokkalaisia, työkavereiden ekaluokkalaisia, kavereiden ekaluokkalaisia, hyväksyn, että Topo ei ole kuten he. Hän ei harjoittele skimbaamista, sukeltamista ja kirjoittamista. Hän harjoittelee Topon viisasta opettajaa lainatakseni "elämisen taitoja". Ja voiko tässä maailmassa olla mitään tärkeämpää, kuin se elämisen taitojen opettelu? Enää siis skimbaamiset, kirjoittamiset ja sukeltamiset eivät aiheuta surun läikähdystä rinnassa. Me harjoittelemme niitä omia juttujamme. Joskus mennään täysillä ojasta allikkoon. Välillä onnistutaan. Ja sitten harjoitellaan lisää. 

Hyväksyn sen, että Topo ei osaa pukea. Että Topo oppii pukemisen jalon taidon, sitten kun oppii. Mutta vaikka hyväksyn taidottomuuden, niin hermohan siinä menee kuitenkin, kun kiireessä puet äkäistä jauhosäkkiä. Kokeilkaa vaikka itse: menee ihan treenistä. Voin hyväksyä sen, että Topo ei osaa käydä vessassa. Mutta yökin ja kiukuttelen joka kerta, kun edessä "ikävämpien vaippojen vaihtamista". (tässä kohtaa KIITOS miehelle, joka hoitaa vaipparallin takuulla maailman sujuvimmin ja vähiten napisten). Voin hyväksyä sen, että Topo ei osaa puhua. Ja ei ehkä ikinä opi tarinankertojaksi. Samalla kiroillen mielessäni (ja välillä vähän vähemmän mielessä, enemmän kovaan ääneen), kun en pysty millään tapaa kertomaan Topolle minne olemme menossa. Hänen huutaessa pää punaisena auton takapenkillä. Voin hyväksyä sen, että Topon ruokarepertuaari on rajoitettu. Vaikka siinä hajoaa pää, kun hän tilaa lisäsatsin ruokaa siinä vaiheessa, kun olet juuri päässyt hetkeksi lepuuttamaan itseäsi tai olet pää saippuassa suihkussa. Vielä enemmän hajoaa pää, kun Topo käyttää lusikan sijaan ruokailuhommiin käsiään. Tullen ihanan kanakastikkeisilla käsillään halaamaan silloin, kun olet tällännyt itsesi iltamenoja varten. (sivuhuomautuksena voin kertoa, että olen kulkenut töissä ainakin viisi kertaa paidan olkapää ja kaulukset rahkassa/hedelmäsoseessa/ihan vain rehellisesti räässä, kiitos kuopuksemme aamuisen halailuoperaation). 

Hyväksymistä liene helpottanut paljon se, että vuosien jälkeen Topo on herännyt kunnolla eloon. Kun hän voi hyvin, hän on iloinen, hän on elämäniloinen. Hän hymyilee, paijaa, halaa, kikattaa. Toisaalta; huonon olon ottaessa vallan ja tuoden tilalle kalpean, kivuliaan, kova äänisen pojan, joka narskuttaa, itkee ja kaatuilee, sisäinen suru on suurempi. Se on niin iso, että se tekee hengittämisestä vaikeaa. Ero Topossa on juurikin, kuin yö ja päivä. Me näemme nyt häivähdyksi siitä, mitä Topo on voidessaan hyvin. Tai itseasiassa: näemme enemmän, kuin häivähdyksiä. Joinakin hetkinä näemme hyvin selvästi sen, kuka Topo on. Ja mitä elämä voi olla. Kun se kaikki viedään käsistä lyhyiksi tai pitkiksi hetkiksi, huonojen jaksojen kanssa eläminen on vain raskaampaa ja raskaampaa. Asiaa ei helpota yhtään se, että ei ole olemassa kikkakutosia ja lääkerasioita, joiden avulla Topon vointia parannetaan. Sitä vaan purraan hammasta yhteen ja toivotaan ,että tällä kertaa puhutaan päivistä. Ei viikoista. Saatikka kuukausista. Topo on kuitenkin mielestäni lunastunut vuoden SuperSälli palkinnon; hän ei jää tuleen makaamaan elämän vähän heitellessä. Kun olo antaa vähänkin myöten, pallo lentää, ja kylpyvesi valuu.

Mitä tulee majakkaan ja perävaunuun, Edwardiin & Sampuun. En osaa sanoa, mitä toivoisen heidän kohdalleen jos uuden vuoden toiveen saisin heittää. Ehkä juuri nyt tällä sekunnilla sitä, että matsaisivat vähemmän. Mentiinkin miehen kanssa kuukausi-pari takaperin toteamaan ääneen, että meidän pojat eivät muuten matsaa keskenään. No, sitä saa mitä tilaa. Talossa raikaa vähintään kahden tunnin verran vuorokaudessa korkeissa sävelissä "ei ei ei" "et voi" "et saa" ei saa" "älä älä älä" "mene pois" "mene isin/äidin luokse" tai jotain muuta lyhyttä ja ytimekästä. Matsaustaitojen kasvattamisen lisäksi Edwardilla ja Sampulla on ollut muutenkin kasvamisen vuosi. Edward on kasvattanut kirjailijan taitojaan: oppinut kirjoittamisen alkeet. Hän osaa kirjoittaa isi, isän nimen, oman nimensä ja äiti, sekä äidin nimen. Hommaa on harjoiteltu noin sadan aanelosen verran iltaisin, aamuisin, iltapäivisin ja aamupäivisin. Sampu on alkanut jutella enenevissä määrin. Hämmästyn pikkuisen joka päivä kuulessani tyypiltä uusia sanoja ja lauseita. Välilauseet, kuten "no ei niin" tai "äiti, eeeiiikää" aiheuttavat hymynkareita suupieliin. Sampu ei suin surminkaan ole enää perheen vauva. Vaikka linnunpoikanen onkin. Hän on oman paikkansa mennen tullen ottanut pikkusälli. Ja Edward on äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä, mennen tullen vuoden 2015 IsoVeli.

Mitä tulee hyväksymiseen, niin tiedän, että tulee takapakkeja. Huonoja päiviä. Kun kiroan sitä nallekarkkisäkkiä, joka meille tyrkättiin. Mutta reilua vuorokautta ennen vuoden vaihtumista, voin sanoa, että olen aika tyytyväinen. Enemmän onnellinen, kuin onneton. Enemmän iloinen, kuin surullinen. Voin todeta, että ei ole mitään hätää. Topon suosikkibiisiä lainatakseni "Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet. Ei mitään hätää, se olen minä joka voin kuivata sun kyyneleet". Vuosi 2014 jää myös mieleen siitä, että olen tiennyt joka askelen verran kuluneen vuoden polulla, että ei ole hätää. Ympärillä on ihmisiä jotka auttavat ja kantavat. Pyyhkivät kyyneleet, jos niin tarvitaan. Ja pistävät kanssamme bileet pystyyn, kun tapahtuu mahtavia juttuja. Heille: Kiitos! Ja meille kaikille: Onnellista Uutta Vuotta!

Leppoisat Aamut

Jouluaatto, kello 17 jotakin. Olemme sopineet naapurimme kanssa niinsanotut pukkivaihtarit. Naapurista lasten isovanhempi tulee meille pukkihommiin, vaihtarina lähetämme miehen heille pukkipuuhaan. Miestä ei ole otettu (reiluna vaimona) pukkineuvotteluihin mukaan missään neuvottelun vaiheista. Hän saa aatonaattona, illalla, kuulla tästä aaton pikku lisäjuonesta. Saan kiitokseksi x-määrän vaimo-miinus-pisteitä ja muutaman epäuskoisen "Älä viitti, ihan oikeasti. En mä nyt voi olla pukkina"-vastalauseen. Mitäs tuohon nyt muuta voisi vastata, kuin että "Hei, ei aatonaattona mistään saada enää uusia pukkeja kello 22, pakko sun on mennä. Ja tuleehan meillekin sitten pukki". Homma sillä kuitattu.

Aattona miehen hermoillessa puolen tunnin kuluttua edessä siintävää pukkikeikkaansa, Edward istuu naama valkoisena sohvalla. Joulukuviot lahjajännityksineen alkavat olla liikaa. Päätämme tehdä pikaliikkeen lahjavaraston puolelle; tonttu kävi etuajassa. Jättäen Edwardille ja Sampulle yhteisen paketin vähän etukäteen. Paketista ilmestyi kaksi boksia suklaata. Jännitys on entistä jännitystä, kun tehotiimi riipii paketit auki, aloittaen suklaavaihtokaupat keskenään. Edward huokaisee onnellisena "Isi, nyt voit sanoa joulupukille ettei tarvitse tulla enää ollenkaan". Sampun, joka komppaa Edwardia kaikessa, kompaten "Isi, ei pukkia". Niih... Viikkojen "mitä niille hankkii lahjaksi"-stressaamiset olisi voitu kuitata kolehdilla: kukin mummeista ja kummeista lahjoittaa suklaarahastoon euron verran ja voimme "osta kolme maksa kaksi askia"-tarjouksista hoitaa talouden joululahjapuolen.

Puoltatoista tuntia myöhemmin mies on menettänyt pukkineitsyytensä (voin kertoa, että näemmä nämä joulupukkikokemukset voidaan rinnastaa intti- ja synnytystarinoihin...), ja me olemme saaneet vastavuoroisesti joulupukin vierailulle. Edward ja Sampu ovat peruneet puheensa siitä, että joulupukin ei tarvitse tulla. Ja ovat onnistuneet muutamassa minuutissa repimään kääreistä esiin pienten vuorien verran lahjuksia. Topokin on hurmoksessa avannut kaksi pakettia. Joista toisesta paljastui "joulun hittituote", piipittävä ja puhetta matkiva kanarialintu. Tällä(kään) kertaa villi veikkaus siitä, että mikä tahansa masiina josta painelemalla kuuluu ääniä ja jolla voi äänittää omia ääniä on Topon juttu, ei mennyt metsään. Hengitän syvään. Nyt on aika alkaa nauttia joulusta. Ja eritoten muutaman päivän lomasta. 

Niitä muutamia päiviä myöhemmin mielen valtaa ainakin jonkinasteinen haikeus. Pitkät joulupyhät alkavat olla ohi. Mies ja trio jatkavat lomalusimista, kun itse palaan huomenna arkeen. Ja työpöydän ääreen. En suin surminkaan vapaaehtoisesti myönnä olevani jouluihminen. Sitävastoin myönnän olevani lomaihminen. Vaikka olemme jo aikoja sitten miehen kanssa joutuneet pitkin hampain hyväksymään sen, että trio ei tunne käsitettä "loma" sanan samassa tarkoituksensa, kuin vanhempansa, niin loma on kuitenkin loma. Vaikka Topo päättäisi, että aamu alkaa 5.45 ja tuolloin on saatava pinaattiletut pöytään ja kylpyvesi valumaan. Sampun veljensä aikaista herätystä tasapainottaakseen valvoessa nipin napin seruaavan vuorokauden puolelle iltasella. Olemme kuitenkin lomalla. Koska ei ole muita, kuin itseluotuja "noin suurinpiirtein"-aikataluja. Tyyliin : Ehkä puolen päivän aikaan pojat voisivat ehkä syödä lounaa. Ja ehkä sen jälkeen voisimme ehkä lähteä pulkkamäkeen. Ei ole kiirettä kello kasin taksiin tai 7.25 bussiin. Ainakin ajatustasolla voimme olla, kuin siat aikataulupellossa. 

Homman todellisuudessa mennen jotakuinkin näin: trio ei ole kello 11 mennessä pistänyt toisiaan päiviltään "leikin" (lue: veljesriitojen) tiimellyksessä. Alamme miehen kanssa neuvotella suihkuvuoroista ja ruoanteko/lämmitysvuoroista. Viimeisenä neuvotteluaiheena olevan "kumpi pukee Topon ja Sampun". Ensimmäinen suihkuunmenijä ei pidä kiirettä, kuten ei myöskään se pukija/muonituksen hoitaja. Mihinkäs tässä kiirettä pitelee. Me ollaan lomalla. 

Kun ensimmäinen suihkuvuorolainen on päässyt kuivaamisvaiheeseen, helvetti pääsee irti. Trion pinna niin sanotusti palaa kiinni. Topoa alkaa ärsyttää notkuminen. Sampua väsyttää edellisiltainen valvominen ja Edward on katsellut salaa liikaa telkkaria. Alkaa yleinen vinkuna, hälinä, huuto ja epämäärätön sinkoilu vasemmalle ja oikealle. Sinkoillessa kuuluu asiaan antaa ohiosuville pientä "pusua". Pikkasen huitasta, rikkoa leikit, ottaa kädestä pallo, tai jos muonittaja on hoitanut hommansa ja tarjoillut HYVÄÄ ruokaa, käydä vähän syömässä kaverin lautaselta. Tehdä mitä tahansa, jonka varojlla saa aiheutettua lisää yleistä hälinää. Desibelirajat alkavat rikkoutua samassa tahdissa katkeavien pinnojen kanssa. 

Äiti- ja isä-ihmisten(kin) voluumi alkaa pikkuhiljaa nousta. "hei tuu nyt sieltä kylppäristä", "miten sä taas olit noin hidas", "etkö sä ole vieläkään pukenut poikia", "nyt E/T/S syömään". 10 minuuttia rauhallisen suihkuvuorojenjakotilaisuude jälkeen kahdella kolmesta pojasta on toppavaatteet päällään. Takuulla jommankumman heistä nyyhkyttäessä dramaattisesti, toisen harjoittaessa murjottamista. Rauhalliset, leppoisat, viisaat vanhemmat ovat hetkellisesti menettäneet puheyhteyden, pohtiessaan kiivaasti päässään sitä, miten "toi toinen" ei i k i n ä opi, että aamuja ei saa venyttää". Se kakkossuihkuvuorolainen on käynyt huljuttamassa itseään äkäiseen kahdeksan sekunnin verran vesirypöpyn alla. Ja vetänyt päälleen ensimmäiset vaatteet jotka käteen sattuvat. Vetäen samalla kolmannen toppavaatetettavan tyypin päälle suurinpiirtein ensimmäiset vaatteet, jotka käteen sattuvat. Koska nyt lähdetään yhdessä puistoilemaan/pulkkailemaan/kauppaan; koska se lomalla kuuluu tehdä yhdessä juttuja. Ja pidetään hauskaa. Koska lomalla kuuluu pitää hauskaa. 

Voin kertoa, että monen vuoden aamujen venyttämis-virheet opettavat jotakin Eivät suinkaan sitä, että aamutoimet voisi hoitaa ripeämmin. Liikenteeseen voisi lähteä tuntia aiemmin. Vaan sen, että hetkellisestä välien katkeamisesta, kommunikaatiokatkoksesta ja huutomyrskystä huolimatta päivä ei ole pilalla. Siinä vaiheessa, kun auto kaartaa pihatieltä kohti sitä puistoa/pulkkamäkeä/kauppaa, autossa on jälleen rauha maassa. Perheessä on jälleen rauha maassa. Edward on luultavasti jo nukahtanut, Sampu hymyilee isoa hymyä, kun vilaiset häntä peruutuspeilistä (tai mitä lie peilejä ne nyt ovatkaan). Topo huutelee takapenkiltä "äätii", hänenkin hymyillessä leveästi. Omalla tavallaan pahoitellen sitä, että pisti kahta minuuttia aiemmin ehkä hieman liikaa pökköä pesään huutosaralla. Topon samalla ollessa onnellinen. Koska ollaan matkalla tekemään jotain kivaa.  Ollaan taas lomalla. Kera epämääräisten suunnitelmien ja aikataulujen. 

On siis haikeaa, kun tältä erää kaikki tämä loppuu. Huomenna on taas aikatauluja. Kiirettä bussilta junalle ja junalta työpaikalle. Vähemmän epämääräisyyttä. Onneksi tiedossa on parin päivän tsemppauksen jälkeen taas pitkä yhteinen viikonloppu. Kera päämäärättömien puisto- ja pulkkareissujen. Extempore iltakahvien. Ja enemmän tai vähemmän leppoisten aamujen. Muutama loma-aamu lisää.

Joulun ihmeitä

Kuten uumoilin, niin kyllä se taivaalta sateleva valkoinen mömmö, lumeksikin kutsuttu, nosti joulumieltä esiin pikkuhiljaa. Löysin sisäisen kätevän emännän ja tein elämäni ensimmäiset laatikot, omin pikku kätösin. Onnistuin myös laajentamaan Topon tiukkaa pinaattilettu-leipä-nakit kaikissa muodoissa-sipsit ruokavaliota riisiin (halleluja, joulunajan ihme!). Valitettavasti en usko niin suureen joulunajanihmeeseen, että saisin tönössä asustavan miesvaltaisen joukkion nauttimaan edes lusikallisen vertaa kätevä emäntä-tuotoksistani. Miehen kommentti maista nyt edes vähän pyyntöön oli, "mä en kyllä tykkää lanttulaatikosta", Edwardin ja Sampun pyöritellessä silmiään laatikot nähdessään. Topoa en saanut edes katsomaan laatikoiden suuntaan. Tuoksu liene tehnyt tehtävänsä. Olen tainnut jo aiemmin joskus mainita, että kanssani talouden jakava alaikäisjoukkio on varsin kiitollista porukkaa, mitä tulee ruokailuun? Reaktion vaihdellessa ruoka-aikaan skaalalla "jos tästä hiljaa vaan hivuttaudun ruokapöydän äärestä muille maille", reippaisiin "yök miten pahaa, minä oksennan"-huudahduksiin. Joskin välillä äiti-ihmistä on tsempattu kauniisti unohtumattomin lausein, kuten "onneksi olkoon äiti, sinä olet tehnyt hyvää ruokaa" tai "hienoa äiti, sinä olet tehnyt ruokaa". Kyllä sitä näiden kehujen siivittämänä jaksaa kokata!

Joulunviettopaikka varmistui omaksi kodiksi, kiitos talouteemme rantautuneen kulkutaudin, tällä kertaa kyseessä ollen "perus lastenräkää." Babyhalerit on kaivettu esille ja Sampun kanssa opeteltu laskemista ventoline-hengittelyn muodossa. Joskin Trio Junior on sitä mieltä, että kun omat laskutaidot riittävät neloseen asti, niin sen hengittelyn saisi myös kernaasti lopettaa kyseisen numeron kohdalla. Muutama vitosesta-kymppiin matsi siis tiedossa.

Sampu kulkee yhä ympäri kämppää se tonttulakki päässään. Hän on myös vakaasti sitä mieltä, että joulun peruskoristeluelementti on pitkin olohuonetta kiemurteleva junarata. Homma menee jotakuinkin näin: vuorollaan iltaisin olohuoneen raivaustehtävää suorittava vanhempi kerää ne kaikki kiljardi junaa ja junaradan osaa ja rantauttaa ne "junaratalaatikkoon". Yrittäen anella apujoukkoja hommaan. Topon vastaus on hiljainen katoaminen yläkertaan. Edward ilmoittaa pontevasti "ei ei ei, Sampu leikkii". Sampun kompatessa vieressä "ei ei ei minä leikin". Seuraavana aamuna (taas joulunajan ihmeitä!) junarata on ilmestynyt takaisin, kiemurtelemaan pitkin olohuonetta. Ollakseen pidempi, kuin edellisenä iltana. Voin luvata, että tänä vuonna Sampu ei löydä joulupukin lahjuksien seasta yhtään lisää junaa, saatikka radan osaa. Nuo omat ehkä kolmesataa saanevat luvan riittää. En edes keskustele asiasta Sampun kanssa.

Olen iltapäivän töistä kotiutumismatkan ajan miettinyt kuumeisesti, millä hienolla kasvatuskeinolla saan pikkuheppuihin vauhtia (ja vauhtia toivomaani suuntaan), nyt kun joulutontut tirkistelevät ja pukki ei tuo lahjoja-kasvatuskortti on noin 24 tunnin kuluttua käytetty tältä erää. Hyviä ideoita loppuviikon varalle?

Nyt häivyn leikkimään lisää kätevää emäntää, leipomustoimien muodossa. Toivotan teille kaikille rauhaisaa joulua! Paljon suklaata ja onnellisia hetkiä.

Lämmin kiitos, että olette jaksaneet seurata edesottamuksiamme viime ja tämän joulun välillä bermudankolmio-blogissa ja mahtavaa, että ainakin osa teistä on löytänyt tiensä tänne uuteen blogiin. Juttu jatkuu pyhien jälkeen.

Jos jotain saisin pyhiltä toivoa, niin sitä, että aamu ei alkaisi 5.45. Tai että ainakin aamuja edeltäisi nukuttu, eikä kukuttu yö. Siinä olisi omiksi tarpeiksi joulunihmettä. Niin ja että lumi pysyisi maassa. Koska kyllä se vaan tekee sen joulun.