Hämääntymisiä

Miehessä ja allekirjoittaneessa on herättänyt suurta hilpeyttä ja hämääntymistä Topon reissukirjan merkinnät, kuten: Topo viihtyi tänään pitkään suihkussa, jonka jälkeen kävimme vielä saunassa lämmittelemässä. Kotona suihku on Topolle se etappi ennen helvettiä ja jos yrität viedä poikaparan saunaan, niin sanotaanoko nyt näin: siinä ei hyvä heilu. Topo on kirjasen mukaan syönyt hyvällä ruokahalulla okraa ja juonut kalakeitosta lientä, sekä pyytänyt kiinalaista lihapataa kolmeen kertaan lisää. Kotona jos kehtaa tarjoilla jotain samansuuntaista, saat saavillisen pahoja katseita, sekä muutaman ärjähdyksen kiitokseksi. Topo on kuulemma oppinut myös pyöräilemään koulussa ja hän onkin saanut apuvälineyksiköstä oman kolmipyöräisen, jolla kuulemma huristelee pitkin koulunkäytäviä. Kotona pyöräily-yritykset ovat kaatuneet siihen, että Topo on istunut tyytyväisenä pyörän selkään, odottaen, että opetusvuorossa oleva vanhempi lähtee työntelemään häntä pitkin pihoja. Sama pätee potkulautaan. Bonuksena: Topo käyttää varsin sujuvasti kommunikaatiokansiota koulussa. Kotona piti soittaa miehelle paniikkipuhelu,  koska Topo yhden päivän aikana osasi pyytää kahteen kertaan päärynämehua siitä samaisesta "käytetään sujuvasti joka käänteessä"-kansiosta. Niin, paniikkipuhelu käsitteli aihetta "osta kotiin lavallinen päärynämehua, kun Topo kerran osasi sitä pyytää".

Hämääntymistä on myös aiheuttanut se, että yhtäkkiä aiemmin  koulutunneilla päätyökseen nuokkunut ja murissut esikoisemme, Herra Edward, onkin luokan leimakuningas. Mitä siis tulee kirjoitusharjoituksiin. Viestiä tulee avustajilta ja opettajalta siitä, miten liikuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on, kun Edward niin jaksaa keskittyä kirjoittamiseen. Kahtena perjantaina peräkkäin koulusta on tullut mukaan opettajan jakama kirjoituspalkinto: ensimmäisellä viikolla aarrearkku jonka sisältö oli My Little Pony. Eilen kotiin kiikutettiin miniatyyri Donatello (turtles siis). Olemme pitänee ylimääräisen ranskispäivän, ja suklaapäivän ja jäätelöpäivän kiitos koulukehujen. Jos homma jatkuu samanlaisena, vanhemmilta loppuu palkitsemiskeinot. Aiemmin Edwardin mahdollinen kirjoitus- ja lukutaito oli jotain, joka tapahtuu ehkä mahdollisesti, sitten joskus. Nyt olemme pohtineet miehen kanssa sitä, että voisiko olla niin, että kesään mennessä ainakin osataan tavata, jollei jopa lukea. Kuka tietää?

Välillä hämääntyminen on toisen suuntaista. Olen kuullut kauhutarinoita uhmaiästä. Mitä tulee Edwardiin ja Topoon: on heilläkin luultavasti sellaiset olleet. Mutta kun palapelissä on mukana vähän epilepsiaa, vähän lääkkeiden aiheuttamaa huonovointisuutta, vähän migreeniä, vähän väsymystä, vähän kehityksellisiä ongelmia; emme ole satavarmasti voineet todeta tietyn ajanjakson olleen sitä uhmaikää. Sitävastoin olemme voineet todeta, että veljeksillä numero yksi ja kaksi on ainakin ollut kaameita ajanjaksoja elämässään. Ihan vain mitä tulee käytöspuoleenkin. Voisin vaikka pistää pääni pantiksi, että joskus jossain instassissa (Linnassa?) porukastamme on käytetty lempinimitystä Kiljuset. Sen verran muutamaan otteeseen olemme saaneet kuulla lausahduksen "ai, me ajateltiinkin kiljunnasta päätellen, että sieltä tulee Edward/Topo". Olemme myös kuulleet Ikeassa lausahduksen "no mä huudosta päätellen ajattelinkin, että te voisitte ehkä olla täällä". (Terkkuja itsensä tunnistavalle :D)

Mitä tulee kuopukseemme, niin hän on aina ollut varsin leppoisaluonteinen. Vuosihuoltoarviot ja päiväkodin henkilökunta tietävät kyllä kertoa, että hän osaa olla päättäväinen ja omaa paljon sitä kuuluisaa rautaista  omaatahtoa. Mutta olen äiti-ihmisen varsin objektiivisessa mielessä kääntänyt asian niin päin, että Sampu osaa olla päättäväinen ja tahdonvoimalla eteenpäin porskuttava silloin, kun tilanne niin vaatii. Jos hän on vaikka alakynnessä, tai haluaa vaikka opetella tekemään jonkun uuden jutun. Ei suinkaan niin, että tyyppi käyttäytyisi riiviömäisesti kiitos luonteenpiirteidensä.

Olen tuntenut suunnatonta ylpeyttä, kun olemme kauppareissuilla neuvottelemalla ja keskustelemalla päässeet yli tilanteista: nyt ei ole karkkipäivä-jäätelöpäivä-sipsipäivä-ranskalaispäivä-mehupäivä. Olen tuntenut sairasta mielihyvää siinä vaiheessa, kun olen onnistunut neuvottelemaan vaihtokauppoja tyyliin: ei nyt osteta suklaarusinoita, mutta hei: saat mandariineja. Sampu on ollut aina äärimmäisen leppoisa kauppakaveri. Hän on suhannut omien pikkukärryjensä kanssa ympäri kauppaa, kärryihin useinmiten eksymättä mitään ylimääräistä. Lukuunottamatta purkillista appelsiinijogurttia ja kiloa kanaa.

Muutama päivä takaperin olimme Sampun kanssa ostamassa hänelle luistelukypärää. Silloin sain alkusoittoa siitä, mikä ehkä saattaa olla uhmaikä. Sampu ilmoitti kaupassa joka hyllyn kohdalla "mä haluun ton" "mä haluun ton" "mä haluun ton".  Ensimmäiset 30 "mä haluun ton"-lausahdusta jäivät lausahduksiksi. Sampulle riitti äiti-ihmisen vastaus "sulla on tuollaiset värikynät kotona" "nyt ei ole lahjapäivä, ei osteta duploja" "sulla on kotona melkein samanlainen värityskirja". Ensimmäinen suurempi  ohjelmanumero aikaiseksi aiheesta: mitäs kokoa sun luistelukypärän pitäisi olla. Sampulla ollessa varsin rautainen mielipide asiasta. Sen pitää olla kokoa "vähän suurempi, kuin miehen pää". Matsi numero kaksi saatiin aikaiseksi marketin Smurffi-hyllyn kohdalla. Tuossa vaiheessa puoli markettia saattoi kuulla Sampun omaa tahtoa puhkuvan karjahduksen "mutta mä haluu funffin". Kotiin kuitenkin päästiin hyvässä hengessä. Ja kaikki pienet mieleen hiipivät ajatukset kolmen vuoden uhmasta jäivät taustalle, kunnes…

Normaalisti lauantaiaamumme ovat suht leppoisia. Joo: herätään liian aikaisin. Kolmio päättää haluta eri aikaan aamupalaa. Silloin, kun saat kaadettua kupposen kuumaa itsellesi, tulee taatulla tilanne, jonka aikana kupponen kuumaa muuttuu kupposeksi haaleaa. Mutta noin niinkuin pääpiirteittäin lauantaiaamut ovat leppoisia. Tai olivat… Koska viime yönä joku on vaihtanut Sampumme johonkin esiteiniriiviöön. Jonka elämäntehtävänä tuntuu olevan tehdä samassa huushollissa asustavan väen elämästä helvettiä. Sampun ensimmäiset sanat herättyä olivat "mä haluun namia". (kyllä, juuri nämä). Aihe, josta saatiin aikaiseksi päivän korvia särkevät huudot numero yksi. Numero kaksi taisi olla aiheesta: haluan joka ainoan tavaran johonka Edward keksii koskea. Tai noh: teknisesti tästä saatiin aikaiseksi päivän matsit numerot kaksi viiva ääretön. Välillä hommaa höystettiin muuten vaan karjumisella, en takuulla syö tuota ruokaa karjumisella, ja vielä vähemmän kuin syön ruokaa, niin syön leipää karjumisella. Lisämausteena en taatulla enää ikinä juo vettä, vaan elän pepsi maxilla karjumiset.

Niin, että onko tämä nyt sitä itteään, 100 % puhdasta uhmaikää? Vaiko vain huono päivä, tai huonompi viikko? Jäämme hämääntyneenä seuraamaan tilannetta. Ja pyörrän jo valmiiksi joka ainoan lausahdukseni, joka on käsitellyt aihetta "kyllä Sampun kanssa on aina kauppareissut olleet helppoja."

Punainen sydän, sininen vesi

Isin ympäri pallon, hymysuu isillä. Isillä on kauniit hiukset.

Entä äiti? Sen nimi on Äiti-Mari. Silmät, nenä, hymysuu äitillä.

Halusin piirtää äidille punaisen sydämen. Siitä tuli äidin sydän, joka rakastaa Edwardia. 

Aurinko, äiti tykkää auringosta, lämpimästä. Sitten syödään jäätelöä. Äiti voi syödä suklaajäätelön ja juoda pepsiä. Äiti voi mennä uimaan siniseen veteen.

Sitten isi syö suklaamuffinssin. 

Äidillä on hiukset, äidillä on korvat. Äidillä on kädet ja kädet. Äidillä on jalat ja jalat. Äidillä on varpaatkin. 

Tulee iso suklaakakku äidille. Sitten voin antaa äidille pieni pala suklaakakkua. 

Tuossa taiteiljanalumme selostus kotiin kannetusta kauniista vesivärityöstä. Niin usein tulee mietittyä, minkälaista osumaa Edward, Topo ja Sampu ottavat tästä arjesta, joka ei aina kulje ihan niitä normipolkuja. Olen välillä heittänyt miehelle puolivitsillä ilmaan ehdotuksen terapiarahastosta. Tällä kertaa se ei tarkoita puhe-musiikki-toimintaterapioita, vaan sitä korvien välien terapointia. Olen miettinyt, milloin Sampulle pitää selvittää vähän isommalla kaarella isoveljien edesottamuksia. Että he eivät ehkä ihan välttämättä aina käyttäydy samalla tavalla, kuin muut eka- ja kolmasluokkalaiset isoveljet. Vielä ei taida olla oikea hetki, mutta koska se on? Mistä sen tietää, että nyt on aika käydä keskustelua aiheesta "meillä perussetti saattaa ajoittain tarkoittaa jotain muuta, kuin muilla perussetti"? Olen miettinyt, että tullaanko Sampua joskus kiusaamaan, koska hänellä on erityiset isot veljet. Miten äiti-ihmisenä voin suojella häntä siltä kiusaamiselta. Ja miten onnistumme miehen kanssa kasvattamaan hänestä niin vahvan pienen miehen, että se mahdollinen kiusaaminen ei häntä satuta.

Sitten tulee kotiin vesivärityö, ja maalaajamestarin selvitys siitä, mitä työ pitää sisällään. Sitä lukiessa tulee hetkellinen rauha. Jos meidän kolmasluokkalaisemme, jonka aamurutiineihin sisältyy koulun välttely selityksellä sun toisella (viikon selityksen ollessa "olen paholainen, olen sairas ja en voi mennä kouluun"), sekä palava halu viettää jatkuvaa lomaa ja elää suklaakarkeilla, maalaa kuvia suklaajätskeistä ja sinisestä vedestä, isän kauniista hiuksista ja äidin sydämestä, ei olla voitu mennä ihan satasella ojasta allikkoon. Ehkä siitä terapiarahastosta voi siirtää pienen osuuden miehen ja äiti-ihmisen huvirahastoon. Ostaa vaikka suklaajäätelöä ja suklaamuffinsseja, katsella elokuvaa jossa on sinistä vettä, aurinkoa ja lämpöä.

Puolivuotis tilinpäätös

Puoli vuotta sitten vietin tältä erää (ja olen vannonut, kautta kiven ja kannon, viimeisen kerran) hoitovapaapäiviä. Tai noh, teknisesti kolmion jäsen numero kolme oli ylittänyt jo sen maagisen kolmen vuoden rajapyykin ja näin ollen en ollut enää edes virallisesti hoitovapaalainen, vaan hetkellisesti "vain ja ainoastaan kotiäiti". Odotin kauhun sekaisella positiivisella innolla uutta elämää. Sitä, että Topo menee kouluun, Sampu menee päiväkotiin ja itse menen töihin. Arvelin, että arjesta tulee hektistä, kämppä on pommi ja reissuvihkot retuperällä. Että sosiaalinen oma elämä ottaa osumaa uudesta arjesta. Että omat harrastukset jäävät hetkeksi paitsioon.

Kaikki tuo tapahtui. Kämppä on välillä niin järkyttävä pommi, että sain sydämen tykytyksiä (tähän pitänee korjata: saan yhä sydämentykytyksiä). Reissuvihkot olivat totaalisen retuperällä. Minusta oli tullut entistäkin unohtelevaisempi. Koulusta ehdittiin pyytää kolmeen kertaan varavaatteita, uusia tossuja hajonneiden tilalle ja lisää vaippoja, ennenkuin "ehdin" hoitaa asiat. En oikein tehnyt mitään, koska en ehtinyt. Kuivausrumpu irtisanoi yhteistyösopimuksen ja sehän nyt oli selkeästi syy olla pesemättä pyykkiä. Kasvattaa pyykkivuorta, ostaa lapsille uutta vaatetta, koska ei enää edes muistanut mitä kaikkea se pyykkivuori kätki uumeniinsa. Entinen saliharrastus oli muisto vain. Kahvihetket ystävien kanssa; jotain joka oli tapahtunut siinä entisessä elämässä. Elämässä, kun olin Sampun kanssa kotosalla.  Aloitin leipälakon ja suklaalakon, koska urheilulle ei löytynyt aikaa. Sillä ilman säännöllistä jumppaa leviän leveyssuunnassa sentin päivätahdilla. (ihan aikuisten oikeasti). Podin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ehdi-jaksa-riitä olemaan tarpeeksi hyvä äiti-ihminen Edwardille, Topolle ja Sampulle. Olisin oikeasti tarvinnut sen "äitiä vähän väsyttää"-paidan. Paitsi että paidassani olisi pitänyt lukea "äitiä vähän väsyttää kokoajan". Mietin joka päivä kotimatkalla bussissa otettujen päivänokosten jälkeen, että olenkohan a) kuorsannut b) kuolannut rinnuksilleni.

Minut otettiin töissä hienosti vastaan ja sain mahtavia uusia työkavereita. Samalla kuitenkin tunsin olevani ulkopuolinen. Olin se uusi tyyppi, joka ei uskaltanut kertoa siitä, että kotona odottaa duuni numero kaksi. Duunin ollessa sen tärkeimmän, eli äitiroolin lisäksi, omaishoitajuus.

Puolen vuoden jälkeen reissuvihkot ovat suht hyvällä tolalla. Joskin se kuuluisa seula vuotaa aktiivisesti jostain päästä, eihän aina voi voittaa: viime viikon unohdussaldoa koristaa yksi kappale luistinunohduksia. Olen oppinut latomaan Edwardin ja Topon vaatteet illalla pinoihin; yhteen pinoon sisävaatteet, toiseen ulkovaatteet. Sampun vaatettaminen on delegoitu miehelle. Jossain vaiheessa jouduin kauniisti huomauttamaan, että lapselle ei tarvitse pukea päälle niitä ensimmäisenä kaapista käteen sattuneita vaatteita. Voi vähän katsoa, että vaatteet sointuvat yhteen. Mies muisti tämän neuvon hienosti kuukauden verran. Vuonna 2015 Sampu on pistellyt menemään dagiksessa, sanoisinko… mielenkiintoisissa asuyhdistelmissä. Tämänkään asian kanssa ei siis voi aina voittaa.

Olen tehnyt sopimuksen uudesta salikortista, uusi sali on vajaan kolmen kilometrin päässä kotiovelta. Enää en voi syyttää pitkiä etäisyyksiä siihen, että sinne salille ei ruhoaan saa raahattua. Joskin epäilen, että jalot ajatukseni siitä, miten salille voi mennä kävellen: homman ajaessa alkulämmittelyn virkaa, sekä kävellä kotiin, sen homman ajaessa loppuveryttelyn virkaa, tulen ajamaan salille bussilla. Kas kun bussi lähtee tuosta 80 metrin päästä. Se sosiaalinen elämä; vilkastuu sitten joskus. Sosiaalista elämää on tällä hetkellä töissä. Ja satunnaisesti ystävien kanssa. Kun saadaan aikataulut täsmäytettyä. Lohdullista kyllä, niin moni muukin taplaa tässä krooninen-kiire-oravanpyörässä.

Suurin juttu puolivuotis tilinpäätöksen saralla on jonkin asteinen sisäinen rauha kotijuttujen versus työjuttujen keskinäisessä balanssissa. Olen tutustunut ihmisiin, omana itsenäni. Olen hoitanut työtehtäväni niin hyvin, kun vain kykenen (mielestäni loistavasti ja muiden mielipiteitähän ei asiassa kysellä…). Olen nyt siinä pisteessä, että alan ehkä jutella töissä asioista asioiden oikeilla nimillä. Toistaiseksi, kun olen aamuisin kironnut puoli tuntia liian aikaisin, tai vaihtoehtoisesti liian myöhään tulevaa taksia ja sitä, että se haluaa itsepintaisesti ajaa väärän talon pihaan, en ole lähtenyt availemaan taksiasiaa sen kummemmin. Edward ja Topo ajavat taksilla kouluun. Piste. Ei siinä sen kummempaa. Piste. Kun olen törmännyt työkaveriini lounastauolla, ruokakaupan jonossa, ladatessani muovipussiin arsenaalia sipsejä, limuja, päärynämehuja ja ruotsinkielisiä juorulehtiä, olen sivulauseessa maininnut, että meillä on lapsi sairaalassa, eväät ovat hänen, ja äiti-ihmisen viihdyttämiseen tarkoitettuja. En lähtenyt availemaan asiaa sen kummemmin, kuin että kyseessä on krooninen sairaus ja meillä ei ole mitään hätää. Nyt olen päättänyt, että mikäli joku tajuaa kysyä, saatan kertoa. Saatan kertoa asioista, asioiden oikeilla nimillä.

Vaikka jonkin asteinen sisäinen rauha on löytynyt ja reissuvihkotilanne syksyä parempi, homma on yhä kaikkea muuta, kuin hanskassa. Perusilta: sillä aikaa, kun laitat yhtä veljessarjasta sänkyyn, toinen keksii testata mitä isoveljen isovanhemmilta kaksi tuntia aiemmin saatu "kristallipallo" (lue lumisadepallo) tykkää heittelystä. No eihän se tykkää. Lopputulemana kello 20.30 imurointi, hieman kimakalla äänellä annettu ohjeistus "älkää tulko tänne, täällä on lasinsiruja", miehen käymä keskustelu Edwardin kanssa aiheesta "pikkuveljet osaavat olla joskus hieman ajattelemattomia" ja sängyssä rääkyvä pikkuveli. Ah niin perussettiä…