Äidin uudet (v)aatteet

Bermudan Kolmio oli minulle vuoden mittainen projekti. Projekti jossa kerroin minkälaista on erityislapsellisten elämä. En koskaan kuvitellutkaan kirjoittavani kauhean mediaseksikkäästä tai noin niinkuin valtavirtaa kiinnostavasta aiheesta. Lähinnä projektin alussa kuvittelin kirjoittelevani tyyliin suvulle, joka on pakotettu lukemaan juttujani. Ja ystäville, jotka eivät ehkä uskalla jättää lukematta jorinoitani. Koska voisihan sitä sattua, että illanistujaisten-shoppailun- tai kahvittelun lomassa heitän pistarin aiheesta "mitä viimeisin blogikirjoitukseni käsitteli". Yllätyksekseni kirjoituksiani luki vapaaehtoisesti joku muukin. Taisi niitä itseasiassa lukea aika moni muukin. Asia josta olen kovin kiitollinen. Ja älyttömän innoissani. (kysykää vaikka siskoltani-mieheltäni-parhaimmilta ystäviltäni).

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös Bermudan Kolmio projekti. Koska olen kuitenkin kirjoittaja hengeltä, vereltä ja sydämeltäni, tiesin kyllä, että vaikka Bermudan Kolmio jää niin sanotusti kirjoitushistoriaan, jatkan kirjoittamista. Sukulais- ja ystäväparat.... Yritin vinkkailla ystävälleni Jaatisen suuntaan, että voisin kirjoittaa heille kerran viikossa. Sain vastauksen, että kerran kuussa riittää varsin hyvin. Joten ei kun lusikka kauniiseen käteen, ja herättämään henkiin jo kauan sitten "varaamani" blogiosoite. 

Mitä ErityisÄiti tulee käsittelemään?

Koska olen ihminen, joka tykkää ainakin vähäsen puhua, tai tässä tapauksessa kirjoittaa, itsestään, aion törkeästi kirjoittaa tätä blogia itsestäni ja mietteistäni. Kolmion kyllä ollen satunnaisesti mukana teksteissä sivuosissa.  Pääosan mennessä minulle, ErityisÄidille. Joka on kolmen pojan työssäkäyvä äiti. Omistaa lauman mahtavia ystäviä, sekä yhden kappaleen varsin kelpoja aviosiippoja. Joka kampaa aamulla tukkansa, laittaa päälle edes vähän siistimpää vaatetta ja junailee Helsingin ytimeen töihin.  Siirtyen sujuvasti junamatkan aikana henkisesti lapsiperhe-erityisarjesta työarkeen. Ihan toisenlaiseen maailmaan. Siellä toisenlaisessa maailmassa juoden kahvia nimikkomukistaan (joo, ei ole pääasiallinen duunini), esikoistani lainatakseni "kirjoittamaan tietokoneella", sekä ah: käymään lounailla aikuisten kanssa. Olen saanut kuluneen syksyn aikana aivan uudenlaisen ymmärryksen ystävieni "työmatkat ovat päivän parasta aikaa"-huokailuihin. Univelat on kuitattu bussin madellessa toista tuntia ruuhkassa kohti kotia. Ja olen melkein lukenut vuoden ensimmäisen kirjan aamujunissa istuen. 

Luulisin, että omistan melko hyvän huumorintajun. Pinnan pituudesta en oikein osaa antaa luotettavaa arviota. Se on kaikkea välillä olematon - todella pitkä. Riippuen päivästä. Olen päättänyt alkaa lukemaan Hesaria päivittäin ja voisin jo jossain määrin kiillottaa sädekehää, koska olen lukenut sitä kerran kuluneen kuukauden aikana. Minulla on hyvä selitys siihen, miksen ole lukenut sitä useammin: tarvitsen oman mini iPadin lukuhommaan. Tarkoitukseni on lukea sitä aamujunissa. Siis heti, kun olen lukenut loppuun Bridget Jonesin osa kolme + pari muuta hömppäkirjaa. Keväällä viimeistään? Minulla on yhä pahvilaatikossa ompelukone ja komerossa pala kangasta odottamassa ompeluinspistä. Luulen, että koko suku odottaa kauhulla sen iskemistä. He pelkäävät illalla saavansa puhelun aiheesta "Kuulkaa, voitteko tulla kattomaan poikia hetkeksi, kun meidän pitäisi miehen kanssa käydä ensiavussa. Mulla katkes ompelukoneen neula sormeen ja se ei lähde irti".  Heidän toisen huolenaiheen ollen se, että jatkossa he saavat syntymäpäivä- ja joululahjoiksi itseommeltuja ihanuuksia (lue kamaluuksia). 

Blogi tulee myös tietenkin käsittelemään sitä, minkälaisia tuntoja herättää elo kolmen pienen pojan kanssa, joilla kaikilla on ne enemmän tai vähemmän erityiset piirteensä. Skaalalla "tosi hoidettava" - "suht itseohjautuva". Tuntoja siitä, miltä tuntuu elää tuntemattoman sairauden seuralaisena. Miltä tuntuu elo, kun et voi edes aavistella sitä, minkälaisia polkuja vielä kuljemme tämä suuri tuntematon seuralaisenamme. 

Ja siitä, miten surun ollessa polulla enemmän tai vähemmän jokapäiväinen seuralainen, naisihmisenä päivän pahin juttu voi kuitenkin olla liikaa syötyä suklaata, liian vähän jumppaa tai huomio siitä, että farkut kiristävät liikaa. Perus naisjuttuja… Perus äitijuttuja… Ja perus erityisäitijuttuja.