Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken

Arkeen on palailtu kolmen päivän verran, ilman että maailma on millään tapaa järkkynyt kenenkään perheenjäsenen kohdalla. Tai noh, minimaalinen järkytys kohtasi äiti-ihmistä ja miestä, kun keskiviikkona koulusta kotiutui Topo. Laastari olkapäässä. Laastari olkapäässä kieli rokotushommista, asia joka varmistui reissukirjaa tavaamalla. Syksyllä Topo sai influenssapiikin, jonka jälkimainingeista kärsivät Topo, sekä kaikki Topon läheiset parin viikon verran. Nyt odotimme sydän pamppaillen aiheuttaako influenssapiikki numero kakkonen piikkiä, mitä tulee Topon huonovointisuuteen. Tänään liene voimme huokaista helpotuksesta ja todeta, että pelästyksellä selvittiin tällä kertaa. Muutoin ei ongelmia paratiisissa.

Eli lomalta paluu ei onneksi ollut missään muotoa "yksi päivä joka voi muuttaa kaiken".

Yksi päivä joka voi muuttaa kaiken-otsikko osui aamulla silmääni sosiaalisessa mediassa. Tällä kertaa itse linkin takaa löytyvä tarina ei ollut mikään elämää suurempi selviytymistarina, sairastarina, luonnonkatastrofitarina tms, vaan tarina löytyöeläinkodin koirista. Tarina osui ja upposi koiraihmiseen ja voin kertoa, että sain kaikenlaisia ajatuksia juttua lukiessani (nimimerkillä: kroonista koirakuumetta poteva). Otsikko sinällään aiheutti taas yhden lampun syttymisen päässä. Niinhän se menee… Elämä on täynnä yksiä päiviä jotka voivat muuttaa kaiken.

Se päivä, kun aloitin eräässä työpaikassa, eräitä vuosia sitten, oli ehdottomasti yksi päivä, joka muutti kaiken. Henkilö, jonka tehtävänä oli opastuttaa minut työpaikan ja uusien työtehtävieni saloihin, sattuu olemaan samainen henkilö, jonka kanssa on tullut asutettua samaa lukaalia jokunen vuosi. Tuo päivä siis ei vain muuttanut kaikkea, vaan antoi myös omalla tavallaan suunnan loppuelämälleni.

Edwardin ollessa viiden kuukauden ikäinen, autossa, matkalla kaupasta kotiin, hän alkoi itkeä turvakaukalossaan. Hetken kuluttua itku taukosi. Kotipihalla Edwardin kädet nykivät oudosti ja emme saaneet häneen kontaktia. Muistan vieläkin selkeästi pelon ja kauhun, jota tunsin, vaikka tilanne oli ohi alle puolessa minuutissa. Tuolloin, itkun tauottua, emme miehen kanssa tienneet, että nyt elettiin yhtä päivää, joka tulee muuttamaan kaiken. Tuon päivän aamu oli viimeinen aamu ikinä, kun olimme terveen lapsen vanhempia. Se oli viimeinen aamu ikinä, kun lapsiin kohdistuvista terveyshuolista suurin, oli satunnaisesti esiintyvä koira-allergia, tai kahden päivän kuumetauti.

Tuon päivän jälkeen eteemme on tullut monta yhtä päivää, joka voi muuttaa, ja on muuttanut kaiken. On päivä, jolloin meille kerrottiin, että Edwardilla on ja tulee olemaan ongelmia kehityksen kanssa. Nyt ja aina. On päivä, jolloin viemme kuumeista ja itkuisaa Topoa päivystykseen. Jossa vakavailmeinen lääkäri tulee kertomaan epäilevänsä isompaa epilepsiakohtausta. On se aurinkoinen syyskuun päivä, kun saamme varmuudella tietää, että Sampukin on sairastunut. On se hirveä päivä, kun pieni nyyttimme, meidän Sampumme, makaa päästä varpaisiin piuhoihin kytkettynä ja näen hänen pienen kroppansa nytkähtävän kerta toisensa jälkeen. Se on se päivä, kun tiedän, etten tule ikinä olemaan terveen lapsen äiti.

Surullisia päiviä jotka muuttavat kaiken.

Onneksi elämä ei ole vain sitä.

Edwardin ollessa neljä ja puoli vuotias olimme ulkomaanmatkalla. Matka sisälsi jännitysmomentteja, kuten öinen ambulanssiajelu tuntemattomissa maisemissa, sairaalaan, jossa ei lääkärin kanssa löydy yhteistä kieltä. Tuota tapahtumaa en tietenkään heti unohda, mutta kuitenkin, se minkä muistan kyseiseltä matkala parhaiten on päivä, jolloin lähdemme läheiseen kaupunkiin lounaalle. Edwardin tilatessa kolmatta pepsi maxia ravintolassa, pohdimme miehen kanssa, että pitänee lähteä vaipanvaihtohommiin. Koska muuten meillä on kohta pepsin aiheuttama keltaisen nesteen tulva. Vaippa kun ei ison sälli ollessa kyseessä ime ihan litratolkulla tavaraa. Otin Edwardia kädestä kiinni ja lähdemme kohti vessaa. Vessassa totean, että mies on unohtanut lähtökiireessä laittaa Edwardille vaipan. Pienen kannustuspuheen jälkeen Edward menee pöntölle pissalle. Eikä tuon kyseisen aamun jälkeen enää ikinä käytä päivävaippaa.

Samaisena keväänä päiväkodista jäi kesälomalle lopun väsynyt pieni poika, joka ei epilepsiakohtauksiltaan jaksanut kävellä. Eikä oikein nauttia mistään. Pieni väsynyt poika, joka oli vaipoissa. Joka ei osannut puhua. Joka tarvitsi apua pukemisessa. Syksyllä samaiseen päiväkotiin palasi pituuskasvussa spurtin ottanut pikkusälli. Joka maar kävi itse vessassa hoitamassa kaiken vessa-asioimisen. Osasi pukea sisävaatteet päälleen. Sekä kirsikkina kakussa: oli oppinut hoitamaan kommunikointihommat puhuen. Tuo koko kesä oli yhtä pitkää päivää, joka voi muuttaa kaiken. Päivistä päällimmäisen jääden mieleen se "vessapäivä".

Yksi päivä joka muutti kaiken oli se päivä, kun Topo oppi kävelemään. Meidän pieni suloinen buddhamme. Haparoivia yrityksiä oli ollut. Tukea vasten noustiin ketterästi seisomaan. Tukea vasten liikuttiin ketterästi paikasta toiseen. Mutta se itsekseen kävely: oli puuhaa, joka ei vain ottanut niin sanotusti tuulta alleen. Aloimme olla turhautuneita. Puhumattakaan huolen määrästä. Normaali rajoista kävelyyn oppimisen suhteen oli lipsuttu jo pakkasen puolelle. Kunnes, tuli eteen se yksi päivä joka voi muuttaa kaiken. Oli suurinpiirtein samanlainen ilma, kuin tänään. Oli jäistä ja loskaista. Harmaata. Tylsää. Ankeaa. Pienellä suloisella Topolla oli päällään kirkkaan oranssi talvihaalari. Pakkauduimme autoon, lähteäksemme ilahduttamaan Edwardin ja Topon isovanhempia. Minun vanhempiani. Siellä vanhempieni pihassa Topo lähti kävelemään. Kunnolla. Hän käveli koko matkan autopaikoilta vanhempieni ovelle. Soitimme ovikelloa. Isäni tuli avaamaan. Pieni, suloinen Topo, oranssissa toppapuvussaan, käveli ovesta sisälle. Omin pikku jaloin. Ilman tukea. Isäni kasvoille levisi iso hymy. Muistan yhä hänen kommenttinsa "mikä oranssi Teletappi se sieltä tulee ja kävelee". Tuo päivä oli päivä, joka muutti kaiken. Sen huolen suhteen. Nyt meillä ainakin liikutaan.

En osaa sanoa mitä odotan seuraavalta yhdeltä päivältä, joka voi muuttaa kaiken. Se kai niiden kanssa on kamalinta, ja parasta: aina ei saa sitä mitä tilaa. Välillä saa esteitä polulle. Välillä paljon enemmän, kuin osasi ikinä päivältä odottaa. Kuten silloin, kun pari viikkoa takaperin vastasin ilmoitukseen jossa etsittiin lastenhoitohommia.  Ilmoitukseen vastausta raapustaessa taisi olla ainakin sellainen hetki, joka voi muuttaa kaiken. En nimittäin usko, että ihan joka päivä eteen sattuu lastenvahtihommia etsivää fiksua nuorta naista, joka on juuri tehnyt työharjoittelun kehitysvammaisten lasten kanssa. Joka ensimmäisen kerran trion tavattuaan, saa Topolta ison halauksen, läjän hymyjä. Joka saa Edwardin huokailemaan, että onpa kyseinen henkilö kiva. Äiti-ihminen komppaa Edwardia ja voisi myös halailla meidän löytöämme. Toivottavasti tässä tapauksessa "löytäjä saa pitää" ja pitkään.