Sairastupailua

Terveiset sairastuvalta. Olemme Topon kanssa viettäneet jonkin sortin laatuaikaa keskenämme parin viimeisen päivän aikana. Sampun "suusta tuleva kakka" ei ilmeisesti ollut liiallisten suklaamunien aiheuttamaa, vaan ihan sitä itseään.

Vaikka täällä on trion kanssa sattunut ja tapahtunut vähän sitä sun tätä vuosien varrella, pelkään yhä järkyttävän (luen: luultavasti jopa sairaan) paljon ihan perus byyttatautia. Tai siis vatsatautia. Miksi sitä nyt haluakaan kutsua. Sille ei voi kertakaikkiaan mitään; se tulee kun on tullakseen. Sen häätöön ei voi hakea antibioottikuureja, ja hemmetti vieköön se käy läpi koko perheen, yksi kerrallaan. Eli sitä lystiä podetaan sitten viikon-kahden verran vähintään, viisihenkisen joukkueen ollessa kyseessä. Luojan lykky yksi sukulaisistani jakaa saman pelon kanssani. Joten siinä vaiheessa kun miehemme eivät enää jaksa kuunnella spekulointeja kulloinkin vallitsevasta tautitilanteesta, käsidesien tarpeellisuudesta, tai keskustelua siitä, pitäisikö päiväkodista kotiutumisen jälkeen vaihtaa lasten vaatteet (eräs neuvolantäti näin aikanaan ehdotti), voimme siirtyä sujuvasti keskustelemaan asiasta keskenämme. Vertaistuki kunniaan jälleen kerran!

Keskiviikkona vietin vapaailtaa töiden jälkeen. Istuimme ihanan työtoverini kanssa ravintolassa, prosecco lasit tassuissa, nauttien Espan vilinästä ikkunoiden takana. Nopea hyvä iltapala, kahvi perään, jonka jälkeen juoksujalkaa leffaan. Voisin sanoa, että arjen luksusta isolla L:llä. Kotimatkalla, bussissa, tein miehelle tilannekatsauksen "ruoka oli hyvää, leffa tosi hyvä, oli kivaa. Miten teillä menee?". Vastaus oli "Topo on byytannut ainakin kuusi kertaa". Voin kertoa, että tautikammoisena oli lähellä, etten alkanut etsiä bussista paperipussia mahdollisesti alkavaa paniikkokohtausta ehkäistäkseni. Ei Ei Ei Ei Ei. Ei mitään vatsatauteja. Ei varsinkaan Topolle. Ei voi olla totta. Raasun kunto menee huonommaksi. Ja hitto vie; Topo ei kuuna päivänä tajua mennä vessaan, tai tähdätä sankoon. Meillä on viikko aikaa reissuun, jos tämä samperin tauti itää viisi päivää per kärsä, niin joku matkaanlähtijöistä potee tautiaan ihan satavarmasti lentokoneessa. Niin, tai eivät edes päästä meitä lentokoneeseen, kuin byyttaillaan pitkin kenttää. (pessimisti ei pety)

Pulssin huidellessa korkeahkolla pääsin luksusiltamastani kotiin. Luksusillan jatko-ohjelmisto oli sitä, mistä kaikki oksentavien pienten lasten vanhemmat saavat "nauttia" tautien jyllätessä. Oksennus, pesulle, petivaatteet pois sängystä, uudet tilalle, likaiset koneeseen, kone pyörimään. Toista tämä kertaa neljä, niin aletaan olla siinä pisteessä, mitä keskiviikkoilta piti sisällään. Kello kahden aikaan yöllä tein viimeisen tsekkauksen Topo&Byytta tilanteen tietämiltä; ei oksenna, ei ole oksantanut neljään tuntiin, taitaa nukkua loppu yönkin ihan rauhassa. Kaaduin sänkyyn. Todetakseni puolen tunnin sisään, että se sama lysti on rantautunut minullekin.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että pikkuhiljaa elo alkaa voittamaan. Topolla enemmän, allekirjoittaneella hieman Topoa vähemmän. Kaikki kulkutaudin aiheuttama ylimääräinen pyykki on pesty ja kuivatettu. Topo on saanut armaan pupunsa jälleen kainaloonsa (sitä piti joskin puolityrmistyneen näköisenä nuuskuttaa pesukierroksen jälkeen. Kaikki ihanat lian tuoksut kun olivat huuhtoutuneet pesukoneen likaveden mukana pois). Odottelen koska tauti kaataa vielä miehen ja Edwardin, jotta ollaan saatu niinkuin homma tältä erää pakettiin. Olo on ihan hyvä; kas kun, nyt ei tarvitse viettää viimeisiä öitä ennen reissua odotellen, josko tänne rantautuu se kulkutautien kruunaamaton kuningas. En vain voi uskoa niin huonoon tuuriin, että samaa lystiä podetaan kahdesti viikon sisään.

Muutenkin huomaan, että matkalle lähtö on rennompaa. En ole vielä ehtinyt (saanut aikaiseksi) tarkistamaan Edwardin ja Sampun kesävaatetilannetta. Kai sieltä kaapista jotain löytyy, ja jos ei, niin ostetaan paikan päältä. Simmarit ainakin löytyvät! En todellakaan ole miettinyt mitä itse pakkaan laukkuun. Tiedän kyllä missä passit ovat. Mutta minulla ei ole mitään havaintoa siitä, koska lentomme lähtee. Muistan hämärästi keskustelleeni siskon kanssa aiheesta "kiva, että se lento lähtee vasta puolen päivän jälkeen, niin ei tartte herätä niin aikasin". Emme ole vielä pitäneet palaveria aiheesta "millä lentokentältä liikutaan hotellille", senkin ehtii tehdä vielä hyvin. Vaikka sitten lennolla.

Koska mikään ei ole kuunaan vain totaalisen surkeaa, mahtui kaamean byyttataudin potemiseenkin hyviä hetkiä. Kuten eilen, illalla. Mies oli läiskimässä tennistä torstaivuorollaan, majakka ja perävaunu olivat jo sängyssä. Topo oli vetänyt alkuillan powernapit, joten häntä ei vielä kahdeksan aikaan illalla väsyttänyt. Makoilimme vierekkäin sohvalla, peiton alla, katsellen Nalle Puhia. Topo otti minua kädestä kiinni, painoi päänsä mahani päälle. Nautti. Hän sanoi "tii", kun Tiikeri esiintyi leffassa ja "iihaa", kun näytettiin Ihaata. Siinä oli kummankin niin hyvä olla silloin, puolikuntoisina, väsyneinä, lähekkäin.

Pienen reklamaation kyllä esittäisin tästä täällä pyörivästä taudista; odotin, että kaiken tuskan jälkeen olisin tiputtanut painoani vähintään yhden vaatekoon verran. Mutta äh; turha luulo… Tämä on vissiin sitä sarjassamme "ei ole oikoteitä onneen"?