Välillä ne planeetat ovat juuri oikeassa asennossa, jeesustelijallekin. Kuten koko eilisen iltapäivän ja illan. Mies oli raijannut trion uimahommiin. Iltapäivästä uimareissulta kotiutui erityisen hyvän tuulinen porukka (miehen ollessa yhä suht, no, tosi äkäinen). Koska ihminen tarvitsee aikuisseuraa ja oma puoliso ei voi aina ja ikuisesti toimittaa aikuisseuralaisen virkaa, päästettiin mies maailmalle kaverinsa kanssa. Me jäimme poikien kanssa kotijoukoiksi. Kävimme tyhjäämässä mansikkapenkin, todeten, että jossain ei olla menty ojasta allikkoon: olemme saaneet kerättyä noin 30 mansikan verran oman maan marjoja. Joskin, jotta homma säilyisi balanssissa, niin retiiseistä ei kasvanut punaisia juureksia, vaan metrin korkuisia vihreitä juttuja, jotka kukkivat. Mansikkapuuhan jälkeen liikahdimme metsän puolella mustikkaan ja sen jälkeen kastelimme itsemme läpimäriksi vesisodan parissa. Ihan loistava iltapäivä. Aurinko otti ja helli meitä isolla hanskalla. Päivän liikuntasessiokin tuli suoritettua trioa vesipyssyn kanssa jahdatessa ja sen jälkeen ruohonleikkuria lykkien. Mikä parasta: Topo oli mukana leikeissä. Kikatti, käkätti, juoksi karkuun, näytti niin onnelliselta ja hyvin voivalta. Ainoa mutta olivat Topon polvet, jotka olivat aivan haavoilla. Tyyppi oli mennyt ja tippunut keinusta aamupäivällä. Topoa eivät polvet vaivanneet, äiti-ihmistä kyllä.
Sain niin vahvan dejavú:n viime kesältä. Kun me olemme Topon kanssa Lastenklinikalla. Topo on paikalla, mutta ei läsnä ja hänen polvistaan valuu verinoroja. Hän ei pysy kunnolla pystyssä. Kaatuilee holtittomana, satuttaen aina polvensa. Hän ei edes huomaa sitä, koska hän on niin huonossa kunnossa. Muistan miten lääkäri tulee tutkimushuoneeseen sisälle ja Topon nilkatkin pettävät. Ne taipuvat miten päin sattuu, hänen yrittäessään kävellä. Topo kaatuu suoraan lääkärin syliin. Lääkäri on huolissaan, äiti-ihminen on puoliksi paniikissa, puoliksi toivoton.
Sanon aina kaikille, että olen mestari elämään tässä päivässä. Kerron, kuinka pojat ovat minut siihen opettaneet. Kun ystäväni kertoi puhelimessa, että hänen pienellä pojallaan oli parempi päivä, annoin jeesustelijana viisaan ohjeen "keskity tähän päivään, älä mieti niitä mahdollisia tulevia huonoja päiviä". Me kummatkin tiesimme, että pikkumiehelle tulee eteen huonoja päiviä. Samoin, kuin minä tiedän, että Topolle tulee eteen huonoja päiviä. Siksi, siinä vesisodan tiimellyksessä, vaikka nauroin, niin viisi prosenttia minusta mietti mennyttä ja vähän pelkäsi tulevaa.
T'änään aamulla Topo tuli pyytämään puoli kuuden aikaan iPadiaan. Ohjasin herran jatkamaan yöuniaan. Kuuden jälkeen Topo sai padinsa. Kun olin laittamassa kenkiä jalkaani, lähteäkseni töihin, hän tuli luokseni iloisena, niin terveen ja onnellisen näköisenä sanoen "naa".Nalle Puh. Vastasin:"äiti tulee laittamaan Nalle Puhin". Telkkari päälle, etsimään boxilta Topon Nalle Puh leffaa. Leffa pyörimään. "Äiti antaa sulle pusun", Topo ymmärtää täysin,mitä sanon, koska hyvinä päivinä Topo ymmärtää nykyään aika paljon puhetta. Hän alkaa kikattamaan valmiiksi. Odottaen, että vähän pärisytetään samalla, kuin pussataan.
Lähden töihin, mietin, että miksei aina voi olla näin. Topon papereissa lukee, että hän on kehitysvammainen, hänellä on epilepsia, migreeni ja käytöshäiriö. Niinä päivinä, kun Topo saa voida hyvin, ei käytöshäiriöistä näy häivähdystäkään. Niinä päivinä annan käytöshäiriödiagnoosit hänen kahdelle veljelleen, jotka sinnikkäästi, päivästä toiseen, jaksavat matsata yhdestä ja samasta veturista, pehmoeläimestä, peitosta, siitä, missä on kenenkin paikka ruokapöydän ääressä. Tietäen samalla, että tyypit ovat kaikkea muuta, kuin käytöshäiriöisiä. Tietäen samalla, että JOS Topo saisi voida hyvin, tuskin hänenkään epikriiseissä lukisi: käytöshäiriö.
Tänään palaan töistä tyhjään kotiin. Miesporukka suuntaa mökille. Olen odottanut "omaa lomaa" kotona, kuin kuuta nousevaa. Olen tarvinnut sitä. Eilinen täydellinen iltapäivä vei vähän pois sitä tarvetta ja odotusta. Mietin lähinnä, että mitä minä siellä kotona yksin teen, siivoanko, poiminko mustikoita, heittäydynkö villiksi ja katson keskellä iltapäivää leffaa? Osaanko nauttia, elää vain tässä hetkessä? Luultavasti keksin tekemistä, olen varmasti tyytyväinen, Toivottavasti osaan ottaa hetkestä kaiken irti. Koska mitä luultavimmin viimeistään neljä tuntia miesporukan kotiinpaluun jälkeen voivottelen hullunmyllyä, meteliä, sotkua ja mietin marttyyrina, että koskakohan tässä huushollissa seuraavan kerran saa hetken rauhaa. Edes vaikka siivota ilman häiriötekiöitä. Jeesustelijana miettien, että SITTEN otan omasta ajasta kaiken ilon irti. Tietäen, että hetkessä pitäisi osata elää. Samalla tietäen, että se on aika hemmetin vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti