Kotona

Kolme vuotta sitten miehen ja minun sähköpostimme ilmoittivat saapuneesta postista tasaisin väliajoin. Useinmiten sähköpostin otsikko oli jotain tyylillä "xxx haluaa suositella sinulle kohdetta Oikotieltä". Meillä oli päällä asunnonhaku. Ainakin jollain asteella. Alueet olivat selkeät, mistä uusi koti saisi mielellään löytyä. Olin pikkuhiljaa hivuttanut listalle yhden alueen lisää. Alueen jolle mies oli jo ehtinyt sanoa ei ei ei, monen monta kertaa. Tiesin, että tyyppi, jonka kanssa olen asunut saman katon alla sellaisen kymmenen vuoden verran, on hitaasti lämpiävää mallia. Joten en luovuttanut ensimmäisen ei:n kohdalla. Lopulta siltä listalle hivutetulta alueelta löytyi talo. Täydellinen sellainen. Siinä oli kaikki mitä tarvitsimme. Se oli juuri oikealla paikalla. Sillä oli juuri oikeanlainen tontti. Siitä ei ollut pitkä matka uimarannalle. Lähellä oli Edwardille ja Topolle sopiva koulu. Täydellistä. Emme ostaneet sitä.

Henkisesti heitin asunnonhakurukkaset nurkkaan, kun emme ehtineet taloa itselemme, no tässä vaiheessa voin käyttää sanaa josta en tykkä: kotiuttaa. Tiesin, että olisi lähestulkoon mahdottomuus löytää jotain vastaavaa; uusi talo, vanhalta alueelta, järkihintaan. Tätä nykyä katselen Oikotien ilmoituksia lähinnä huvin vuoksi ja harrastus mielessä. Miehen "kato, toi vois olla kiva"-ehdotuksiin nyökkäilen hymyillen, odottaen, että kun en mainitse asiasta, mieskin unohtaa sen. Tätä nykyä olemme kotiutuneet liian hyvin taloon, missä me nyt asumme. Missä on meidän koti.

Olemme muuttaneet ensimmäiseen omaan taloomme, kun Edward oli taapero ja Topo vasta viisikuinen vauva. Olemme nähneet Topon ensiaskeleet meidän omalla pihallamme. Muistan ensimmäisen äitienpäivän, kun asuimme uudessa kodissamme. Me söimme pihalla aamupalaa. Se oli mahtavaa. Tunsin olevani huipulla: mies, kaksi lasta, koira ja oma piha.

Täällä olemme tuskailleet repaleisten öiden kanssa. Täältä olemme lähteneet ensimmäisen kerran akuutisti sairaalaan, jääden pariksi päiväksi sille tielle. Täällä olemme palaveeranneet ruokapöydän äärellä instanssien ja ihmisten kanssa, joiden emme kuvitelleet olevan osa elämäämme: vammaispalvelut, terapeutit. Olen raivostunut tulostimelle, kun se ei suostunut sylkemään pihalle juuri valmiiksi saamaani vammaistukihakemusta.

Olemme miehen kanssa vaihtaneet työpaikkoja. Olemme vieneet koiramme eläinlääkäriin, tullen kotiin siltä keikalta ilman koiraa. Olen tehnyt raskaustestin, joka on näyttänyt positiivista tulosta. Jokusta pitkää kuukautta myöhemmin olemme tulleet sairaalasta kotiin, kantaen turvakaukalossa kolmikiloista poikavauvaa. Meistä on tullut kolmen pojan vanhempia.

Olemme pitäneet ystävillemme myöhästyneet kolmekymppisjuhlat. Kutsuneet "parikymmentä henkilöä", laskien sen varaan, että koska porukassa on tulevia ja nykyisiä äitejä, sekä isiä, kaikki eivät pääse paikalle. Yksi ei päässyt paikalle. Ne olivat hyvät juhlat. Mies on opetellut grillaamaan, allekirjoittanut tekemään ruokaa (joka on pääsääntöisesti kiitollisen trion mielestä yök/hiljaista hyljeksyntää/Faapu ei tykkää kastikkeesta-kamaa). Me olemme keränneet omasta kasvipenkistä mansikoita, retiisejä, persiljaa, salaattia ja tontin rajan takaa mustikoita. Niin, unohtamatta kesällä kallioltamme löytynyttä metsämansikkakätköä. Eilen illalla Edward ja Sampu menivät innoissaan nukkumaan, mies oli luvannut, että he saavat seuraavana päivänä viedä pupulle porkkanoita. Metsän puolelle luonnollisesti. Me emme omaan pihaan tarvitse pupufarmia. Olen ostanut ompelukoneen. Kolmen kuukauden jälkeen ottanut sen paketista pois ja siirtänyt sen hyllyn päälle odottamaan sopivaa ompeluaikaa. Sitä ei ole vielä löytynyt.

Me olemme pikkuhiljaa alkaneet miettiä miehen kanssa, että mitä seiniä maalata (okei, totuuden nimessä maalauttaa). Minne voisi laittaa tapettia (tapetin laittaa joku muu, kuin me). Olemme miettineet huoneiden uudelleen organisointia. Ostaneet tänne pari uutta sohvaa, x-määrän keittiönmattoja (pitäähän sitä naisella harrastus olla). Olemme ostaneet pihalle sohvaryhmän, saaneet ruokailuryhmän ja perineet pihakeinun.

Mies on vaihtanut jokusen kerran autoa. Jossain vaiheessa sattumien summana pihassamme kävi neljä erilaista autoa neljän viikon sisään. Neljännen auton kohdalla Edward puuskaisi tuskastuneena "isi on taaaaaas ostanut uuden auton". Meillä on pihalla kaksi polkutraktoria, ainakin kolme lasten polkupyörää, joita ei juurikaan käytetä. Sitten siellä on Sampun potkupyörä, jota hän rakastaa. Päätimme jälleen, että kun päiväkoti alkaa, Sampulle viedään pyörä ja kypärä sinne, jotta hän voi siellä päiväkodin pihassa opetella sitä polkemista "sitten voidaan käydä Sampun kanssa pyörällä kaupassa" juttelemme miehen kanssa. Tietäen tasan tarkkaan, että kauppaan mennään luultavasti jatkossakin autolla.

Se mikä tästä on tehnyt kodin on ehkä kaikista eniten se elämä, mitä me elämme täällä nyt. Kaiken odottamisen, toivomisen, epätoivon ja surkeuden jälkeen minulla on kaksi kaveria, jotka tappelevat siitä, kumpi saa kaataa jauhot taikinaan. Joiden kanssa extempore laitamme saappaat jalkaan illalla ja menemme poimimaan mustikoita, tai lähdemme talleille katsomaan heppoja. Käymme syvällisi keskusteluja aiheesta: pupulle porkkanoita, koska tulee joulu, sataako sateisen kesäpäivän jälkeen lunta. Minulla on yksi kaveri, jota pitää kutittaa joka ilta, niin että hän on lähellä tikahtua kikatukseen. Joka sanoo maailman kauneimmalla äänellä "äätii". Sitten on se yksi isompi kaverikin, jonka kanssa nauramme näiden muiden kavereiden edesottamuksille. Joka puhuu niistä isommista taloista ja uusista autoista, nyökkäilen, hymyilen ja varon visusti olla ottamatta asiaa esille myöhemmin.

Bonuksena vielä kodin ympäristöstä löytyvät upeat naiset: naapurit. En tiedä minne mahtavan porukan laaksoon me olemme rantautuneet, mutta mahtavaa porukkaa täällä asuu. Jotain asiasta kertonee se, että Faapumme kummitäti on: entinen naapurimme. Olemme näiden naisten kanssa kävelleet x-määrän kilometrejä, sopineet että käymme vähintään kerran kuussa juoksemassa. Epäonnistuneet siinä. Perustaneet elokuvakerhon, katsoneet yhden elokuvan ja sen jälkeen kerho on jäänyt unholaan. Olemme harrastaneet iltakävelyjä lähibistroon, syömään. Tai sitten vain juomaan viiniä ja puhumaan syvällisiä. Olemme juoneet litroittain teetä. Puhuneet miehistä, lapsista, työstä, kaikesta mikä on oikeasti tärkeää.

Mikä parasta: kun pyörit tuolla pihallasi tukka takussa, saappaissa, niissä rumissa housuissa ja siinä rumassa paidassa, pitäen pihalla pinkovaa laumaasi parhaasi mukaan kasassa, et ehkä aina päädy näyttämään itsestäsi niitä ihan parhaita ja eniten siloiteltuja puolia. Sen takia naapurin kanssa ollaan samoin tein sitä mitä oikeastikin ollaan: tyyppi jolla on hyviä päiviä ja pahoja päiviä. Ilman sitä siloiteltua ulkokuorta. Olen potenut maailman huonoin äiti-syndroomaa, koska olen huutanut pojille turhaan, tai liikaa ottaen huomioon huudettavan asian suuruuden. Todennut, että ilmeisesti olen vain ihminen, kun olen kuullut samansuuntaista huutoa jostain naapuripihoistamme. Olemme näiden naisten kanssa kironneet äitiyden vaikeutta ja hehkuttaneet sen ihanuutta. Tiedän, että jos meille tulee hätä, voin laittaa jollekin näistä naisista viestiä, aina, mihin kellonaikaan tahansa. Samoin, kuin he voivat laittaa minulle. Ikävöin tolkuttoman paljon sitä täältä pois muuttanutta naapuria. Yrittäen tasaisin väliajoin ehdotella hänelle paluuta vanhoille kotikonnuille (jos luet tätä: muuta takas!).

Vaikka meillä on liikaa tavaraa, liian vähän neliöitä, talvisin asumme oikeasti ihan korvessa jossa ei näe ketään, kylppärissämme on rumat kaakelit ja jääkaappi olisi pitänyt vaihtaa mieluiten eilen, tästä on tullut paikka, josta emme taida ihan hevillä lähteä. Meidän koti. Paikka jossa olemme kotona.