Lainakengissä

Kuulin radiosta pitkästä pitkästä aikaa yhden lempibiiseistäni, kertosäkeessä lauletaan: try walking in my shoes. Iski, kuin metrin halko.

Vaikka aiemmin väitin ,etten pode keski-iän kriisiä, niin jotain kriisiä ehkä saatan potea. En vieläkään myönnä, että kyseessä on se pyöreä neljäkymmentä, joka tuli ikäluvuksi keväällä. Enemmänkin uskon rimpuilun johtuvan yleisestä riittämättömyyden tunteesta. Reilun kolmen vuoden ajan sain keskittyä olemaan aika pitkälti vain äiti. Äiti kolmelle miehen alulle. Joskin kolmeen vuoteen sisältyivät vauva-ajat, mutta jotain kaksi aiempaa vauva-aikaa olivat opettaneet: vaiheet ovat ohimeneviä. Siis ne ihan vauva-ajan vaiheet. Se, kun ei tiedetä, että nukkuuko nyytti neljä tuntia, vaiko vartin. Kun kesken ruokaostoksia vaunuissa makoilevalle käärölle iskee nälkä. Siinä on turha selitellä, että kuule, ruoka-ajat ovat taloudessamme kello 08, 11, 14, 17 ja 19. Ei, sitä lähdettiin etsimään jotain sopivaa soppea imettämiselle. Sitä, kun tyyppi alkaa ryömiä ja joutuu työkseen kiipeleihin. Tiesin, että kaikki nuo menevät ohi viikoissa tai kuukausissa. Ne eivät kestä loputtomasti. 

Kolmen vuoden jälkeen oli aika palata työelämään. Olla äiti,vaimo, huushollin organisaattori, ystävä, alainen, kollega ja jossain vaiheessa vuorokautta: vain minä. Vaikka elämä on mitä on, lapset kasvavat. Vaikka Edwardin kehitys ei mene eteenpäin ihan kaikilla mitta-asteikoilla, kuten pitäisi ja Topon kehitys huitelee jossain omilla mitta-asteikoillaan, lapset kuitenkin kasvavat. Pikkuhiljaa alkoi olla omaa aikaa. Aikaa liikunnalle, siihen, että ystäviä treffaili muutoinkin, kuin vaunulenkkien aikana. Alkoi olla mahdollisuuksia tehdä omia pieniä reissuja. Opin pikkuhiljaa sanomaan suht ponnekkaastikkin, että tarvitsen omaa aikaa. 

Rimpuiluni johtuu ehkä siitä, että vaikka olen kolmen mahtijätkän äiti ja yhden varsin kelvon aviomiehen vaimo, tunnen itseni riittämättömäksi. Joka käänteessä, joka päivä, vähintään kerran tunnissa. Töissä olen kyllästynyt siihen, että saan taas alkaa puliveivata aikataulujen kanssa, selittelemään miksi 20.8 joudun olemaan puoli päivää poissa, koska on Topon kuntoutuspalaveri. Joudun ennakkoon selittämään, että meillä alkoi taas arki. Koska mies laittaa aamulla koululaiset matkaan ja toimittaa päiväkotilaisen päiväkotiin, on minun tehtäväni olla koululaisia vastassa kotona kello 15 reikä reikä, kun taksi tuo koululaiset kotiovelle. Näin on tehtävä, koska muuten joudumme keskustelemaan vammaispalveluiden kanssa aiheesta: tilapäishoito. Kun työpaikan aamupalavereissa puhutaan ihmisistä, jotka lähtevät kotiin aikaisin iltapäivästä, lausahdus iskee suoraan sydämeen. Ne puhuvat minusta. Tiedän järjellä, että näin ei ole, samalla tietäen, että joku tai jotkut takuulla miettivät,  että miksi tuo mamma ottaa juoksuaskelia kohti hissiä kello 13.30. Huikaten moit matkalla: eli ei siis ole menossa myöhäiselle lounaalle, vaan tyyppi on lähössä kotiin. Tunnen itseni riittämättömäksi: pitäisi pystyä tekemään töitä vielä sen kolmen tunnin verran. 

En ole muistanut ostaa päiväkotiin uusia tossuja. Sampun pastillipurkissakin oli enää kaksi pastillia. Minkälainen äiti unohtaa ostaa uuden purkin pastilleja päiväkotiin, tai noh totuuden nimessä: ostaa purkin, mutta ei muista minne sen on tunkenut. Edward ja Sampu nukahtavat Smurffi-leffan pauhatessa taustalla heidän huoneessaan. Topoa ei nukuta, kiitos päiväunien. Yritykset ottaa iPad pois Topolta, kellon lähestyessä 22 päätyvät huutoon. Muilla varmasti on luettu iltasadut, peitelty piltit peiton alle ja sinne ne ovat kauniisti jääneet nukkumaan valojen sammuttua. 

Aamulla kiireessä yhden pojan hampaat jäivät pesemättä. Illalla samainen poika luikki sänkyyn salamannopeudella, eikä suin surminkaan suostu tulemaan sieltä hammaspesulle. Tunnen syyllisyyttä: nyt lapsi raasu saa hampaisiinsa kymmenen reikää, ja äiti-ihminen moitteet hammaslääkäriltä. Niin: jos löytyis joku rako, jolloin tyypin ehtii viemään hammaslääkäriin. Sekin vielä, pitäisi nyt oikeasti varata hammaslääkäriaika. 

Olemme miehen kanssa menossa ystäväni juhliin viikonloppuna. Toiselle paikkakunnalle. Meren äärelle. Olen odottanut juhlia, kuin kuuta nousevaa. Mutta jostain kumman syystä onnistun jälleen kerran saamaan itsensäsyyllistämis- ja riittämättömyysvaihteen päälle: kaksi lasta lähtee isovanhemmille yökylään. Yksi jää ystävällisen kummitädin kanssa kotihoitoon. Mutta hitsi vie: onko se nyt ok pyytää toista kuppaamaan lastenvahti hommissa 12 tuntia putkeen? Kuka äiti-ihminen jättää lapsensa 12 tunniksi lastenvahdin kanssa kotiin ja lähtee humputtelemaan? Eikö sitä kolmen lapsen äitinä pitäisi vain osata nauttia näistä rakkauden hedelmistä, viettäen visusti viikonloput kotosalla. 

Yritän täsmäyttää ystävien kanssa aikatauluja: meidän piti mennä Särkänniemeen, mutta viikonloput eivät riitä. Meidän piti jo keväällä tehdä yöpyvä reissu jonnekin ,mutta ne viikonloput eivät taaskaan riitä. En ehdi soittaa, kun lupasin. Kun ehtisin soittaa, en muista. Päädyn jälleen kirjoittamaan kuuden rivin tekstarin: mitä kuuluu, mitä olette puuhailleet? Sori kun en ole soitellut, en ole ehtinyt, you know, ikävä... Ja sitä rataa. 

Niin ja hei: kun oikein päästään vauhtiin: maankuulu laihdutusguru sanoo, että on olemassa vain tekosyitä sille, että ei ehdi liikkua. Eikä mukamas syödä oikein. Kaikilla on sitä aikaa ja kaikilla on ne mahdollisuudet. Mitä vikaa minussa on, kun sen sijaan, että kaivaisin kaapista rahkan ja päättäisin lähteä jumpalle, kaivan kätköistä suklaalevyn jämät ja vaivun puolikoomassa sängyn päälle? Kun kerran kaikilla muillakin on sitä aikaa ja itsekuria ja motivaatiota, niin miten voi olla, että allekirjoittaneelta ei sitä löydy? 

Sitten tulee mieleen se biisi. Try walking in my shoes... Niin, kai sitä on jostain joskus kredittiä itselleen annettava? Kun tapasin ensimmäiset erityisäiti-kollegat, tämä tapahtui yllättäen sairaalassa, osastolla. Heissä näin tulevaisuuteni: collegehousuissa pyöritään apaattisen näköisenä sairaalan käytävillä. Ei elämää. Myöhemmin olin yksi heistä: olin oppinut, että sairaalassa collegehousut ovat vaatteista parhaimmat ja mukavimmat, kun lapsen kanssa leikitään osastolla kotia useamman päivän verran putkeen. Ne apaattiset ilmeet johtuivat siitä, että se osastolla oleilu on henkisesti melkoisen rankkaa, siinä ei siis paljon naurata. Opin myös sen, että niin sanotusti julkisilla paikoilla erityisäitejä ei korista leima: he pukeutuvat kuten muut, rakastavat vaatteita, kenkiä, laukkuja, huulipunia, käyvät töissä ja juttelevat kahvihuoneissa viikonlopun mökkireissuista ja päivän uutisista. Tiedän, että työpaikalla minusta ei paista mihinkään erityisäidin leima. Juttelen mökkireissuista ja fiilistelen kollegani kanssa uusia huulipunia, käsilaukkuja ja kesäkenkiä. 

Try walking in my shoes: tule töihin lapsen kontrollilääkärikäynniltä, kun lapsi on juuri lääkärin edessä vahvistanut epäilyt poissaolokohtauksista. Saaden sellaisen. Tiedät että tulossa on lisää tutkimuksia, lisää keikkoja, siihen yhteen liian tuttuun osoitteeseen. Sateen piiskatessa kyyneleet valuivat. Työpaikalla lukkiuduin hetkeksi vessaan, kaivan meikit esiin laukusta, menen työpisteelleni ja alan tehdä töitä. Työkavereiden kysyessä miten meni, vastaan: no ei ihan putkeen. Kertoen suurpiirteisesti miksi meillä on tulossa aika pikaisella aikataululla yksi muutaman tunnin sairaalakeikka lisää. Sen jälkeen alan tehdä töitä, kun ei mitään olisi tapahtunutkaan, vaikka samalla minusta, ettet saa henkeä. Tuon on elämä opettanut. Muutama vuosi sitten olisin ottanut päivän sairaslomaa ja aloittanut (ystävääni lainatakseni) tuskafestarit kotosalla. Nyt osaan koota itseni. 

Try walking in my shoes: olemme valvoneet vuosia. Valvominen on opettanut sen, että sillä ei ole mitään valtakunnan merkitystä minne tai miten lapsi nukahtaa. Pääasia on, että hän nukahtaa. Nukkuen edes jokusen tunnin putkeen. Vaikka Smurffien pauhatessa taustalla tai iPadin toimittaessa unikaverin virkaa. 

Try walking in my shoes: kun olet herännyt liian aikaisin, katsonut että jokainen lapsi saa asiaankuuluvat vaatteet päälleen aamulla, reissuvihkot on täytetty ja reput pakattu, hoida itsesi töihin. Tee niitä töitä, ilman taukoja. Singahda kotiin, tee ruoka, imuroi, koska yksi lapsista murentaa niin maan penteleesti, kulkien ruokansa kanssa ympäri taloa, pese sen jälkeen seinät koska samainen lapsi pyyhkii kädet seiniin. Ota kaksi koululaista vastaan, riisu toisen kengät ja ulkovaatteet vauhdissa ja houkuttele hänet käsipesulle. Lue reissuvihko: onko toinen koululaisista nukkunut/syönyt/voinut ok/ollut väsähtänyt ja ennakoi sen jälkeen, mitä loppupäivä tulee pitämään sisällään. Laita pesukone pyörimään, singahda kylpyhuoneesta poimimaan samaiselta tyypiltä pois makkarapakettia jonka kanssa hän pitää majaa sohvalla, jatka pyykkioperaatiota. Totea viiden minuutin kuluttua että tyyppi on pyykkioperaation aikana onnistunut murustamaan koko alakerran leipää syödessään ja pyyhkinyt likaiset kätensä taas seiniin. Yritä häätää tyyppi pihalle, jotta saat imuroida, koska tyyppi ei tykkää imurin äänestä. Imuroi jälleen alakerta, samalla vahdaten ettei tyyppi tee katoamistemppua pihalta. Operaation jälkeen yksi koululaisista on ruoan syötyään parkkeerannut sohvalle katsomaan hetkeksi lastenohjelmia, toinen häipyy kämppäänsä iPadin kanssa. Talossa on hetken rauha, voin luvata, että rahka ja jumppa eivät huutele enää kauhean kovaa. Suklaa ja hetki sängyn päällä kyllä. 

Mitä tulee ystäviin. He tietävät aika pitkälti, että minkälaisilla jalkineilla täällä tallataan, taplataan päivästä päivään. Koska he ovat ystäviä, he ovat pysyneet rinnalla, ymmärtäneet, jaksaneet kuunnella kun ei mene niin hyvin ja siirtää Särkänniemikeikkoja ja yöpyviä. Try walking in my shoes: omistan maailman parhaat ystävät. Sekä miehen, joka saa minut välillä raivon partaalle, noh: ollen mies. Mutta joka lauantaiaamuna ilmoittaa, että mä otan nyt nuo kersat, sä makaat sängyn päällä, katsot telkkaria ja syöt suklaata. Jos siivoat, mä suutun. Try walking in my shoes...