Sadan Vuoden Yksinäisyys

En tiedä milloin se alkoi: muurin rakentaminen. Oliko se silloin, kun Eliaksen ollessa reilun vuoden ikäinen, mietin Stockan kahvilassa, että miksei minun pikkumieheni osaa juoda itse tuttipullosta. Kun sen taidon omaavat häntä paljon pienemmätkin ihmiset. Ehkä muuri nousi vähä vähältä kaikkina niinä kertoina leikkipuistossa: Kun kymmenkuiset juoksivat omin jaloin puolitoista vuotiaan Eliaksen ohi. Joka konttasi. Minussa alkoi kasvaa epäilyksen siemen ja pelko otti pienen palasen sydämestä: ehkä kaikki ei ole ihan kuin pitää. Jossain on jotain vialla.

Muuri nousi nousemistaan kaikkina niinä kertoina, kun ystävien kanssa treffatessa nauroin hauskoille jutuille. Vaikka oikeasti sisällä ahdisti, ja teki vain mieli mennä yksin nurkkaan itkemään. Oli nukuttu huonosti, menty taas pohjalle, epilepsian näyttäessä kyntensä kotona. Vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät, useinmiten tuntuu liian vaikealta avata suunsa, sanoa, että olen niin väsynyt. Välillä kovin onnetonkin. Etten aina jaksaisi vain nauraa. Että tunnen usein olevani aika yksin. Silti en vain osannut, enkä osaa, avata suutani. Luulen sen johtuvan siitä, että aika ystävien kanssa on liian kallisarvoista murehtimiseen. Tuntuu typerältä sanoa, että tunnet olevasi yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen. Tuntuu typerältä tuntea olevansa yksin, kun vierellä istuu maailman upein ihminen.

Muurini vahvistui kaikkina niinä kertoina, kun kerroin uusille ihmisille missä mennään. Minkälaista perhe-elämää viettelemme. Yksi on lievästi kehitysvammainen, toinen vaikeasti, kolmannella on vain epäselvä puhe. Mutta ihan hyvin pyyhkii. En edes valehdellut. Väitän hyvin vahvasti, että olosuhteet huomioon ottaen, varsin hyvin pyyhkii. En vain ikinä ole osannut sanoa en ystävälle, enkä uudelle tuttavalle, että tämä on myös hyvin yksinäistä puuhaa. Että elämä on täynnä muistutuksia siitä, että emme mene massan mukana. Siksi on olemassa muuri. Muuri joka suojele ajoittain kovinkin yksinäistä sydäntä.

Instagramia selatessa mieli virkistyy aurinkoisista kuvista, harmaan (ja harvinaisen räkäisen) sunnuntain keskellä. Aurinkolomia, hiihtolomia, perhelomia. Minäkin haluan sellaiselle! Haluan tuntea sen kuplivan jännityksen, kun lentokentän turvatarkastuksen jälkeen istumme aamupalalle: koko perhe. Sitä ei vain tapahdu. Ainakaan juuri nyt. En jää murehtimaan ajatusta sen enempää. Kiitos muurin. Nautin vain kuvista. Miettien samalla, että eihän tulevaisuudesta kukaan tiedä mitään. Topo sanoi eilen Carsia katsellessa "sataa". Elokuvan kohtauksessa satoi. Toivon siemen alkoi itää entistä vahvempana: ehkä joku päivä, joku vuosi, Topo osaa kommunikoida muutamin sanoin. Ehkä hän saisi voida niin hyvin, että voisimme tehdä yhdessä jonkun pienen matkan? Tuollaiset ajatukset tekevät muuriin pieniä säröjä: Ehkä mekin joku päivä lähdemme koko perhe aurinkolomalle. Minä laitan instagramiin kuvan lentokenttäaamiaiselta. Ja kuvassa on mukana myös Topo. 

Kun me miehen kanssa kävimme raskaita aikoja läpi, tunsin olevani enemmän yksin, kuin koskaan aiemmin. Toinen puolikas puuttui. En ollut kokonainen. Ne tuntemukset olivat pelottavia. Tuolloin aloin rakentaa erilaista muuria: en voi olla riippuvainen toisesta, minun pitää pärjätä poikien vuoksi. Osata pärjätä yksin. Vaikka tänään asiat ovat varsin hyvällä tolalla, on siitäkin muurista rippeet jäljellä. Suojelemassa sydäntäni. Muistuttamassa, että elämässä voi käydä mitä tahansa, voit oikeasti jäädä todella yksin.

Sitten tulee niitä hetkiä, muistutuksia siitä, että ehkä muuri on hieman turha. Kuten sairastupapäivänä. Viesti ystävältä vuosien takaa. Tsemppaus: älä murehdi, että olet poissa töistä, me ehditään hei tehdä vielä 30 vuotta töitä. Alkaa naurattaa, sydän pakahtuu. Ihana tyyppi! Tai kun Topon repusta löytyy itse askarreltu sydän. Niin kaunis. En ole varma onko Topo a) suorittanut miten suuren osuuden itse askartelutoimenpiteestä b) onko hänellä ollut mitään havaintoa siitä, mitä hän on (ja kenelle) askarrellut. Mutta se sydän lämmittää kovin. Mietin Topon hymyileviä kasvoja, sitä kun hän ottaa kädestä kiinni, painaa päänsä syliini. Sydämessä läikähtää taas. 

Vaikka erilainen elämä on pakottanut rakentamaan sen muurin sydämen ympärille, itsesuojelutarkoituksessa, saanut usein tuntemaan itsensä niin pohjattoman yksinäiseksi, niin onneksi päivittäin tulee muistutuksia siitä, että en sitä todellakaan ole. Olen äiti, vaimo, ystävä, perheenjäsen. Kun eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä sai surullisia uutisia, sanoin hänelle "et ole yksin". Tarkoittaen sitä sydämeni pohjasta. Toivon, että hän uskoi ja luotti siihen. Toivon kovin, että muistaisin sen itsekin elämässäni. Onneksi synkimpinä aikoina elämä muistuttaa tästä automaattisesti: siten että oma lapsi ottaa kädestä kiinni, mies halaa ohi kulkiessaan, ystävältä tulee hauska viesti, äiti laittaa huolestuneen viestin "mitä sun sormelle on tapahtunut". Silloin tiedän, että muurin läpi on päässyt lauma tärkeitä ihmisiä. Jotka eivät jätä yksin.