VertaisTuki

Viime viikolla minulle tärkeä ihminen kirjoitti blogiinsa vertaistuen voimasta (Pimeän Jälkeen ). Kirjoitus kosketti jokaista solua minussa. Olen itse puhunut oikealle ja vasemmalle vertaistuesta. Kuinka se on ollut mitä suurimmassa roolissa omassa "henkiinjäämistaistelussani". Kun on tuntunut, että kukaan koko maailmassa ei ymmärrä mitä käyn läpi, minkälaisia ajatuksia päässäni pyörii, miten ulkopuoliseksi olen itseni ajoittain tuntenut: Silloin sukellukselta mielen pimeimpiin syövereihin on saattanut pelastaa vertainen. Toinen äiti, joka tietää tasan tarkkaan, miltä minusta tuntuu.

Iltapäivällä erässä tapaamisessa kertasin ääneen trion tarinaa. Eliaksen vauva-ajoista, aina tähän päivään  asti. Käyden ääneen läpi ne hetket, jotka ovat jääneet elämään mieleni sopukoihin. Luultavasti ikuisesti. Siitä, kun sain kuulla, että Elias ei sairastaa pelkkää epilepsiaa. Miten istuin vastaanottohuoneessa kuuntelemassa, että hänellä on kehitysvamma. Kuinka kannoin pientä Sampua sylissäni Lastenklinikalle. Ja klinikan ovien lähestyessä luovuin pala palalta siitä pienenä kytevästä toivosta, että saisin kasvattaa "tervettä lasta". Kuinka itkin, että en enää selviä tästä. Kuinka oikeasti, tosissani sillä hetkellä luulin, että en enää selviä tästä. 

Kesken keskustelua sain kysymyksen: miten sitten selvisit?

Me miehen kanssa selvisimme toistemme avulla. Lisäksi minä selvisin perheen, sekä vertaistuen avulla. Vertaistuen myötä minulle aukesi portti aivan uudenlaiseen maailmaan. Uudenlaiseen yhteisöön. Paikkaan, jossa meitä ei sido yhteinen harrastus, saatikka lasten yhteinen harrastus, ei samanlainen elämänkatsomus, vakaumus, tai innostus tiettyjä aktiviteetteja kohtaan. Meitä sitoo ymmärtävä katse, hiljainen hyväksyntä. Tarinat, kokemukset, sekä jokaisen sydämessä asuva tieto siitä, että ihminen, jonka silmiin katsot, tietää tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. 

Olen luultavasi jotakuinkin kyllästymiseen asti kirjoittanut, miten ajoittain olen työelämässä tuntenut olevani eksyksissä. Miten olen päättänyt olla puhumatta triosta. Päätyen laulamaan, kuin pikkulintu. Potenut huonoa omaatuntoa, siitä että ajoittain elämää rytmittävät yhä ne lääkärikeikat. Kuinka vaikealta on tuntunut olla se, joka hylkää paliskutsut, koska "ihan oikeasti on pakko lähteä kello 14.00".  Miten olen oikeasti tuntenut huonommuutta. Joka on kertakaikkisen järjetöntä: koska vaikka joudun lähtemään kello 14.00, sekä ajoittain laukkaamaan lääkäreiden vastaanotoilla, eivät ne asiat todellisuudessa tee minusta yhtään pätkän vertaa huonompaa tekijää... 

Olen myös kirjoittanut siitä, miten pikkuhiljaa, matkan varrella heräsi mieleeni ajatus, hiljainen toive siitä, että joskus, jollain tapaa saisin hyödyntää tätä meidän hieman erilaista matkaamme. Siis ihan työelämässä asti.En tiedä mitkä planeetat olivat äärimmäisen oikeassa asennossa, oliko superkuulla osuutta asiaan, tai kuuliko joku jossain sen hiljaisen toiveeni. Mutta niin pääsi käymään. Olen ollut hämmentynyt, epäuskoinen, ajoittain jopa epäileväinen: voiko tämä olla tottakaan. Ja samaan aikaan järjettömän innostunut, onnellinen ja hitsi: niin kotonani! 

Syy viimeaikaiseen tekstien vähyyteen on se, että olen alkuvuoden melkolailla sukkuloinut kahden työpaikan väliä. Sen jossa aloitin viime syksynä. Sekä uuden, minun unelmaduunini välillä. Vaikka päivät ovat ajoittain olleet pitkiä, ajanhallinta totaalisen hukassa ja työasiat ovat pyörineet mielessä nukahtamishetkeen asti, niin olen ollut samaan aikaan niin tasapainossa. Energinen. Niin ja kotonani! 

Huomenna sanon viimeisen kerran "heippa ja hyvää viikonloppua" porukalle siinä "vanhassa duunissa". Vaikka olen saanut jälleen tutustua mahtaviin ihmisiin, en tunne haikeutta sulkiessani toimiston ovea. Koska tiedän, että ne mahtavimmat pysyvät elämässäni mukana. Tavalla, tai toisella. Huomenna suljen toimiston oven, sanon heippa yhdelle lyhyelle ajanjaksolle elämässäni ja suuntaan täysillä, sata lasissa, kohti ajanjaksoa, jonka toivon olevan pitkä. Pitkä ajanjakso työssä vertaistuen parissa. Voiko ihminen ainkaan työrintamalla enempää toivoa?

P.S jos kaipaat hyvän lukuvinkin illalle, käy lukemassa Valon ihana tarina . #20tarinaa toimii myös vinkkiniä uusista työkuvioistani

P.P.S yritin ottaa edustavan kuvan triosta + itsestäni. Tulos alla... Aina ei kuitenkaan voi voittaa.