Ei-Toivottu Naapuri

Kuka muistaa jokusen vuoden takaisen "liito-oravatapauksen"? Sen miten Espoossa yritettiin hidastaa kaikin mahdollisin keinoin kehitysvammaisten palvelukodin rakentamista. Naapureiden vedotessa valituksissaan jopa siihen, että tulevan palvelukodin paikalla olevassa metsässä asustaa liito-oravia. HS kertoi tämän sunnuntain lehdessä, mitä palvelukodissa asustavalle Ainolle kuuluu, miten palvelukoti muutti naapureiden elämää. Ja itseäni eniten koskettavana: miltä äidistä tuntuu ajatus siitä, että hänen oma lapsensa on ei-toivottu naapuri. 

Kun Villa Huvi oli ensimmäisen kerran enemmän tapetilla, jotakuinkin viisi vuotta sitten, luonnollisesti juttu suretti. Vaikka Topo oli vielä pienen pieni poika, vasta esikoulua aloittamassa, ymmärsin toki, että jonakin päivän, joskus suht kaukana tulevaisuudessa, minä tulen äitinä olemaan siinä tilanteessa, että Toposta saattaa tulla jonkun ei-toivottu naapuri. Viiden vuoden jälkeen asia on hieman ajankohtaisempi. Olemme aloittaneet napanuoran katkaisun pikkuhiljaa, Topon käydessä tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Tästä viisi vuotta eteenpäin ja se palvelukotiin muuttaminen alkaa oikeasti olemaan melko ajankohtainen asia.

Silloin viisi vuotta sitten ihmettelin Villa Huvin naapuruston ajatusmaailmaa. Aivan samalla tavalla, kuin teen tänään. Miten ihmeessä kehitysvammaiset nuoret, jotka eivät pidä kotibileitä, kaasuttele mopoilla ja autoilla, saatikka ylipäänsä osaa tehdä kiusaa kenellekään, voivat olla ei-toivottuja naapureita? Mutta menkööt tuo vielä sen piikkiin, että erilaisuus on pelottavaa.

Se mitä äidin sydämeni ei mitenkään kykene ymmärtämään on se, että joku toinen äiti tai isä on mennyt ja vastustanut palvelukodin rakentamista. Jonkun pienen lapsen äiti tai isä on ollut sitä mieltä, että keharinuoret eivät tänne kuulu. Joku äiti tai isä on ollut sitä mieltä, että jonkun toisen äidin tai isän lapsi ei kuulu heidän naapurustoonsa!

Ei takuulla ole kenenkään oma toive, ja vielä vähemmän oma valinta saada vammainen lapsi. Lapsi voi olla vammainen syntyessään, hän voi kuten minun Toponi vammautua sairauden/syndrooman/geenivirheen seurauksena muutaman vuoden ikäisenä. Tai täysin terve pieni lapsi voi joutua onnettomuuteen, jonka seurauksena hän vammautuu lopun elämäkseen. Tämän jälkeen elämä takuulla tulee olemaan omalla tavallaan erilaista. Mutta yhdellä tavalla se ei poikkea pätkänkään vertaa siitä, minkälaista on olla ns terveen lapsen vanhempi: omaa lastaan rakastaa aivan yhtä loputtoman paljon, on hän sitten vammainen, tai terve ja normien mukaan kasvanut.

Siksi, minun äidin sydäntäni puristaa kun ajattelen sitä, että yksi kaunis päivä minun Toponi, jolla on maailman pehmeimmät posket, kauneimmat silmät sekä oikeasti rauhallisin luonne on naapurustonsa silmätikku. Henkilö joka ei kuulu sinne. Henkilö jota ei haluta sinne. Se on pelottava ajatus. Se on jotenkin liian suuri ja ahdistava ajatus. Kaikkein surullisinta tuossa ajatuksessa on se, että jonakin päivänä minun Toponi saattaa olla ei-toivottu naapuri jonkun toisen äidin mielestä. Äidin joka rakastaa omaa lastaan aivan yhtä loputtoman paljon, kuin minä rakastan minun Topoani...