Projekteja Ja Pelkoja

Tiedättekö sen tunteen, kun olisi vaikka kuinka paljon kerrottavaa. Mutta ei tiedä mistä aloittaa. Joten esimerkiksi kysymykseen "mitä kuuluu", tulee vastattua lakonisesti "ei mitään erikoista". Itselläni on ollut vähän sama fiilis kirjoittamisen suhteen. Vaikka sinällään ei ole tapahtunut mitään maata järisyttävää, niin pieniä suuria asioita on sattunut siihen tahtiin, etten tiedä mistä aloittaa. Joten tavoilleni tunnollisesti olen mennyt siitä mistä aita on matalin: ja ollut kirjoittamatta... Koska niin vain on ollut helpointa.

Mutta: jos nyt tällä kertaa vaikka aloitan siitä, että täällä takka palaa, yritän tehdä hieman töitä (en niin hyvällä menestyksellä), ja kämpässä on räjähtänyt taas vähintäänkin pari pommia. Siis pyykkivuori-toppavaatehelvetti-yleinen siisteys-rintamalla. Olen suunnitellut kaksi viikkoa pitäväni "huomenna" siivous-pyykkäyspäivää. Arvatkaa olenko pitänyt? En. Syitä ovat olleet: työ, hetkellinen väsähdys, pakottava tarve katsoa edellisillan saippuaoopperan jakso boxilta, trion epäkuntoisuus, sekä eritoten: yleinen hommien karttelu. Ajatuksenvoimalla en ole saanut pyykkivuoria pienemmäksi, enkä toppavaatteita nätisti kaappeihin, joten josko vaikka lauantaina olisi suursiivouspäivä? Siis jos lauantaille juuri ei satu pakottavaa sarjojen katselu-tarvetta, hetkellistä väsähdystä, tai yleistä hommien karttelua...

Olen myös päättänyt taas aloittaa projektin "joskus elämässäni käytän vielä vyötärön kohdalta kireää paitaa". Koska sekään projekti ei näytä toimivan ajatuksen voimalla, niin menin ja hommasin (jälleen) salikortin. Tai onko se nyt teknisesti salijäsenyys? Totesin (jälleen), että salilla on oikeasti kivaa käydä. Sekä: kahden salikerran viikkoon mahduttaminen vaatii jo jonkin verran suunnittelu- sekä neuvottelutaitoja. Luonnollisesti, jotta elämä pysyisi oikealla tavalla balanssissa, olen syönyt viimeisen kuukauden aikana irtokarkkeja, noin keskimäärin... Joka päivä. Ehkä suurin sulkani hatussa tämän "kireä paita"-projektin suhteen on kaksi sushibuffaa ängettynä yhdelle ja samalle päivälle.

Siivousvälttely- ja saliprojektin lisäksi olen myös viimeiset pari-kolme viikkoa sompaillut kahden työpaikan väliä. Joka ehkä on osasyynä siihen pyykki-toppavaate-helvettiin. Näin ainakin haluan vallitsevaa sotkua itselleni puolustella Itseasiassa, olen alkanut saamaan puhuvilta lapsukaisiltani vihjeitä, kuten "mä voin äiti auttaa sua laittamaan pyykit paikalleen", tai "mitkä näistä lattialla olevista vaatteista menee pyykkikoneeseen, mä voin äiti laittaa ne". En osaa tarkalleen sanoa, että pitäisikö tästä vain ottaa itselleen hyvä-mutsi pisteet sen suhteen, että lapset on opetettu osallistumaan. Vaiko rokottaa pistetiliä roimasti sillä, että tilanne on siinä mielessä kriittinen, että jopa lapset alkavat reagoida siihen?

Lisäksi olen pitänyt aktiivisesti pystyssä sairastupaa. Perusflunssat kuuluvat jokaiseen lapselliseen huusholliin talviaikaan. Niitä siis podettu täälläkin suunnalla, suht eri kokoonpanoilla, noin keskimäärin kahden viikon välein. Ei mitään maata järisyttävää sen suhteen. Mutta...

Vuoden alusta lähtien Sampu on ajoittain kärsinyt todella kovista päänsäryistä. Ensimmäiset pari kertaa oli helppo laittaa migreenin piikkiin. Mutta kun kolmas päänsärky iski vain viikon kuluttua edellisestä, ollen tällä kertaa erityisen pitkää ja hankalaa sorttia, alkoi tuttu kaveri, pelko, huudella päässä kaikenlaista. Kaikenlaista ollen: kaikenlaista pelottavaa. Ajatuksia, jotka pitävät otteessaan jatkuvasti, vaikka kuinka yrittäisi keskittyä muuhun tekemiseen. Ajatuksia jotka pitävät hereillä yöllä, sekä mielen sekavana päiväsaikaan. Lisäksi se pelko-tyyppi pitää minua jatkuvasti hieman varpaillaan. Tarkkailen Sampua "sillä silmällä": Hänen olemusta, kalpeustilaa, sitä ovatko silmät sirrillään, syökö hän hyvin, onko hän erityisen väsähtänyt. Omaa pelkoa on kasvattanut lisäksi Sampun pelko. Sampun pelko siitä, että hän ei tiedä mikä hänellä on, miksi hänen on huono olla, miksi aurinko tuntuu niin pahalta. Pahinta on ollut itku. Itku joka on ollut niin lohdutonta, pelokasta, surkeaa, että äidin sydän on lakannut hetkellisesti lyömästä. Silkasta epätoivosta, sekä siitä, että ei ole ollut mitään, miten olisin voinut auttaa itkevää pientä suurta poikaani. Koska hänen olonsa on ollut niin huono, että kosketus ja sanat ovat vain aiheuttaneet pahempaa kipua.

Olemme Sampun kanssa onnistuneet mahduttamaan kuluvalle viikolle yhden lääkärikeikan, sekä yhden sairaalapäivän. Olen kanniskellut suht jalatonta, hirvittävän väsynyttä kaveria pitkin sairaalan käytäviä. Sampu on tehnyt kolmeen kertaan, kolmelle eri lääkärille "ne perusneurologiset" jumpat: viivalla kävely, sormella nenään, "mutterien vääntely".  Olen kerännyt paskamutsi-pisteitä, luvaten, että "tällä kertaa ei tartte ottaa verikokeita, älä pelkää, ei tartte pistää", homman päättyessä siihen, että verta otetaan pariin otteeseen, sekä bonuksena tyyppi on kytketty tippakoneeseen. Olen ehtinyt huokaista helpotuksesta Sampun ollessa iltapäivän verran "oma itsensä" ja pelännyt uudemman kerran, hänen seuraavana aamupäivänä juostessa paniikissa yläkertaan, itkien "mä äiti pelkään, mä pelkään aurinkoa, mä pelkään sitä oloa".

Pelko on hassu kaveri. Vaikka järki kuinka huutelee päässä, että nyt on päällä pöpö (sattumalta tutkimuksissa löytynyt streptokokki, joka hyvin selittää osan oireista), on ollut aurinkoista ja aurinko aiheuttaa migreeniä, niin silti... Mieleen hiipii silti ajatuksia, kuten mitä jos se onkin jotakin vakavaa? Mitä jos se ei olekaan migreeniä? Mitä jos Sampu on oikeasti sairas? Sinä hetkenä, kun Sampu juoksee sängyn päälle, peloissaan, pyytäen lääkettä, itkien aurinkoa, pelko ottaa hetkeksi niskaotteen. Päästäessään hieman irti otteestaan, kun lääke on tehnyt tehtävänsä, ruso on palannut Sampun poskille, ja silmät ovat kirkkaan siniset, täysin auki,  hänen kootessaan Legojaan. Pelon sijaan mielen täyttää lämpö, sekä hyväntahtoinen hymähdys, Sampun todetessa koneen äärellä istuvalle äidilleen "taas sä teet tota, ja sitten vielä väität, että se on muka töitä"... Tuolloin tiedän huumorikaverin olevan täysin oman itsensä.

Joten jatkan sitä hommien tekemistä, suunnitellen että ehkä laitan illalla koneellisen pyykkiä pyörimään ja lauantaina oikeasti suursiivoan. Laitan takkaan lisää puita. Ja hieman myöhemmin illalla, kun talo on hiljentynyt: otan pari irtokarkkia ja katson eilisen illan saippuan boxilta. Jonka jälkeen kömmin sänkyyn, laitan herätyskellon soimaan, kello seitsemäksi. Jotta ehdimme Sampun kanssa aamuksi lääkärin vastaanotolle. Toivon, että huomenna lääkärit osaavat antaa jotain kunnollisia vastauksia Sampun olotista. Jonka jälkeen voimme unohtaa pelot. Nauttia auringosta. Ja siitä, että muutoin elämässä on kaikki varsin mallillaan...

Pelon LäsnäOlo

Ennenkuin epilepsia järjesti itsensä perheemme pysyväisjäseneksi, en oikeastaan oikein kunnolla tiennyt mitä on pelko. Siis toki olin pelännyt: Näin eräänä yönä vuosia sitten unta, että minulle iski korkeanpaikankammo. Arvatkaas mitä: tuon unen jälkeen kehitin itselleni ihkaoikean korkeanpaikankammon. Olen kavunnut Barcelonan Kolmbus-tornin huipulle (joka ei todellakaan ole hirvittävän korkea!) ja lähestulkoon oksentanut. Alicanten Santa Barbaran linnoituksen reunalta en uskaltanut edes kurkata alas. Tyydyin vain raakkumaan huutoetäisyydeltä perheenjäsenilleni, että "älkää menkö liian lähelle reunaa, tulkaa pois sieltä". Voiden lievästi pahoin. Ja nähden silmissäni jo kauhuskenaariot siitä, miten se satoja vuosia pystyssä loistavasti pysynyt linnoitus ottaa ja sortuu sillä siunatun sekunnilla. Olen pelännyt talon kolahduksia pimeässä yössä, villinä ympärinä riehuvaa ukkosta ystävän kanssa juoksulenkillä ollessa. Sitä, että raskaus menee kesken, eikä tule vauvaa. Mutta todellista pelkoa... Sitä opin tuntemaan vasta epilepsian tullessa liiankin tutuksi.

Epilepsian ollessa osa elämäämme jo reilun 11 vuoden ajan, senkin aiheuttaman pelon kanssa on oppinut pärjäämään. Mukamas... Kunnes tulee se tuulinen ilta, talosta kuuluu ääniä, uni ei tule silmään, ja yhtäkkiä huomaat, että vieressäsi nukkuva lapsukainen "tekee ihmeliikettä". Epilepsia ei nimittäin ole opettanut pelkäämään "vain" epilepsiaa, vaan sen lisäksi myös ihmeellisiä nykimisiä, pysähtymisiä, sitä että lapsi ei vastaa kun katsot silmiin ja kutsut häntä nimellä, että hän valahtaa yhtäkkiä kalpeaksi ja menee omiin maailmoihinsa. Yöllä kaikki nämä oireet, eritoten ne "ihmeliikkeet" saavat järjettömät mittasuhteet. Ei muuta kuin lukuvalo palamaan ja videoimaan. Noh: eihän se lapsi tietenkään enää tee aivan samanlaisia ihmeliikkeitä. Mutta päässäsi olet kehittänyt ja tulevaisuudennäkymät johon kuuluu levottomia video-eeg-öitä, vääränlaisia lääkekokeiluja, taitojen taantumista, sekä lääkityksestä johtuvia raivareita. Bonuksena vielä tilanteeseen sopiva, pimeydessä alakerrasta kuuluva omituinen kolahdus. Ja jonkinastein paniikkitila on valmiina...

Ko. paniikkitilanteen vuoksi vietin viime yönä x-määrän tuskaisen pitkiä minuutteja, hereillä. Heräten ei-niin-hehkeänä (ihan kuin se taasen olisi jotakin uutta) tähän päivään. Lähettäen kahdelle ystävälle pätkän Sampun yöllisestä lyhyemmästä "ihmeliikkeestä", saaden kaksi vastausta: näyttää ehkä ihan normaalilta, mutta teidän taustan huomioonottaen, ottaisin yhteyttä Linnaan/seuraisin tarkasti tilannetta.

Koska aamulla on valoisaa ja kaiken muun metelin (aamu-tv, kolme lasta, koira ja sitä rataa...) seasta en pysty erottamaan talon omituisia kolahduksia, katsoin edellisyön lyhyen videonkin uusin silmin. Eihän tuossa ole mitään kauhean omistuista... Ehkä... Havahduin siihen, että yön "ihmeliike-sankari", eli Sampu kuulostaa vähän flunssaiselta, ja rauhoituin. Tuo oli vain jotain flunssan esimakua. Ei hätää. Tuskin on tulossa levottomia video-eeg-öitä, vääränlaisia lääkekokeiluja, taitojen taantumista, saatikka lääkityksestä johtuvia raivareita. (selvennykseksi: Sampun saadessa infektioita, hänellä on aina ainakin jonkinlaista "kohtaustoimintaa", joka ei yleensä äidy sen vaarallisemmaksi).

Välillä mietin tilanteita, joihin epilepsia on meidät vienyt... Miten olen juossut puolitiedoton Elias sylissäni sairaalan ensiavusta sisään. Päässyt melko suoraan lääkärille. Lääkäri on todennut korvatulehduksen ja olen hymyillyt korvasta korvaan: jes, antibiootit ja sälli kuntoon. Olen kiittänyt kauniisti "ei kiitos" ehdotukselle osastohoidosta, tietäen, että kyllä me pärjäämme kotona. Kun on ne antibiootit. Miten Elias on kuumekouristuksen voimasta tipahtanut ensiavun odotustilan tuolilta. Ei yhdesti, vaan kahdesti. Miten häntä on lähdetty juoksuttamaan "toimenpidehuoneeseen", ja hänen oksentaessa limaa, ja ollessa puolitiedoton kaikkien ensiapulääkkeiden jälkeen, hänellä on diagnosoitu suht paha keuhkokuume. Kuinka Topoon on pumpattu ensiapulääkkeitä kahdeksan tunnin välein, päivä ja yö tolkulla.  Miten olen vahtinut nukkuvan pienen Topon happisaturaatioita happinaamari kädessä. Katsonut, miten hän on kaatuillut lääkepökkyrässä sairaalan "häkkisängyssä" valtoimenaan, puolelta toiselle. Hyssytellyt sylissäni kohtauksien aiheuttaman kivun ja huonon olon vuoksi kirkuvaa vauvaa: Sampua... Mietin miten olen pysynyt noissa tilanteissa niinkin rauhallisena, kuin tuolloin olen ollut. Enkä ihmettele yhtään sitä, että yölliset "ihmeliikkeet" aiheuttavat välittömästi sen, että pelko nousee pinnalle tunteista vahvimpana. Koska epilepsia... Se ei ole mikään mukava vastustaja. Se on ovela. Hyökkää silloin, kuin vähiten odotat, vetää maton jalkojen alta. Vieden menneessään pieneltä pojalta hänen ensimmäiset sanansa. Niin että niitä saadaan odottaa seuraavat yhdeksen vuotta. Aiheuttaman loputtoman määrän unettomia öitä, väsyneitä, itkun ja pelon sekaisia päiviä. Se vie oikeasti lapselta elämänlaadun... Se vie itseasiassa koko perheeltä elämänlaadun.

Tällä kertaa (jälleen) alkava flunssa oli jonkinsortin lottovoitto. Mikäli flunssa eskaloituu nenän valumista ja ajoittaista röhää pahemmaksi, liene tiedossa muutamakin yö: Sampu kainalossa, ihmeliikkeisiin havahtuen. Toivottavasti kuitenkin yöllisen talon ollessa hiljainen ja mielen monin verroin rauhallisempi.