Villakoiran Vuosi: (reilu) Vuosi Koiranelämää

Olin aika tasan tarkkaan neljän ja puolen vuoden ajan, melko ponnekkaasti vihjaillut miehelle koiran hankinnasta huusholliin. Mies ei lämmennyt idealle sitten pätkän vertaa, ja perustelulista hänen pontevalle ei:lle oli pitkä:
- Hän ei ole koiraihmisiä,
- Topolla menee lopullisesti pasmat sekaisin,
- Mitä sitten tehdään, kun pitäisi lähteä reissuun,
- Kuka sitä ulkoiluttaa aamuisin,
- Niin ja iltaisin, kun vihmoo räntää,
- Entäs Sampun allergiat.

Perheen sisäisessä väittelytilaisuudessa myös vastapuoli, eli allekirjoittanut oli tehnyt kotiläksynsä, mitä tuli pontevien ei:den listaan ja niiden kumoamiseen:
- Miehestä voi tulla koiraihminen. Eikä hänen tarvitse sitä olla, perheestä löytyy niitä muutoinkin, veikkaisin vähintään kolme kappaletta.
- Koirasta voisi tulla hyvä ns. terapiakoira Topolle. Lohduntuoja huonoina päivinä ja hetkinä. Rymykaveri hyvinä päivinä ja hetkinä.
- Kuinka usein me reissaamme muutenkaan?
- Tietenkin MINÄ ja POJAT ulkoilutamme koiraa aamuisin.
- Samoin, kuin iltaisin, eritoten, kun vihmoo räntää
- Otetaan allergiaystävällinen koira.

Reilu vuosi sitten keväällä, vuosien juupas-eipäs väittelyjen jälkeen olin, kuin olinkin saanut niskalenkin, voittajanotteen, mitä tuli projektiin "koira tulee taloon". Mies oli itse alkaillut surffailla koirasivuilla, selvitellen pentutilanteita ja niitä allergiaystävällisiä rotuja. Kun vielä sattumien kautta saimme kuulla nelikuisesta villakoirasta, nimeltä Roope, joka etsi uutta kotia, homma oli sinettiä (rahansiirtoa ja koiran kotiinhakua) vailla valmis.

Roope tuli meille toukokuussa 2016. Joten tässä on elelety jo yhden kauden verran pimeitä aamuja, räntäisiä iltoja, tehty pari reissua, ja Topo ja Roopekin ovat päässeet perusteellisesti tekemään tuttavuutta.

Pitää myöntää, että vastaväitteissäni ainoastaan Topo-kohdan suhteen en ollut sataprosenttisen varma "kannastani". Olin varautunut myös siihen, että Topolla oikeasti menee hetkellisesti pakka sekaisin, kun huusholliin ilmestyy hyppivä, pomppiva, räksyttävä, karvakaveri. Pieni orastava pelko oli onneksi turhaa. Ensimmäisenä iltana Topo vilkaisi Roopea hieman pitkään, mutta ei muuten perustanut söpöstä, pienen karitsan näköisestä kaverista (joka ei haukkunut!) tuon taivaallistakaan. Viikkojen vieriessä pala palalta Roope alkoi varamaan oman kokoista paikkaansa Topon sydämestä. Nykyään Topon istuessa sohvalla ipad sylissään, Roope monesti makoilee siinä vieressä, kosketusetäisyydellä Toposta. iPadin tuijottelun lomassa Topo kömpelösti paijaa Roopea ja toteaa tasaisin väliajoin tyytyväisenä "Hooje". Hooje, eli Roope. Viikonloppuaamuisin Toposta on maailman hauskinta maata sänkymme päällä, ja leikkiä Roopen kanssa. Kikattamiselle ei tule loppua. Roopen kyttäillessä liian suurella innolla Topon lauantaimakkaroita ja lihapullia, Topo on keksinyt hipsiä eväidensä kanssa omaan huoneeseensa, ja laittaa oven kiinni perässään. Ei houkutusta, ei Roopea.

Pariin kertaan, Topon ollessa Citytulppaanissa hieman pidemmän jakson, koko muu sekalainen seurakuntamme on ollut reissussa. Roopen hoitoon saaminen ei ole ollut homma eikä mikään. Viehättävä tapaus on varastanut vanhempieni sydämessä olevan koiranmentävän aukon ja heidän ollessa kotona, hoitopaikka on aina ollut tarjolla. Tämä ongelma siis ratkesi, kuin itsestään...

Niin, kuka sitä koiraa ulkoiluttaa aamuisin... Hyvin pitkään homma oli enimmäkseen allekirjoittaneen kontolla. Joo, myönnän ihan suoraan että jokuseen kertaan tuli manattua koirakuume sinne, minne ei minkään valtakunnan aurinko paistele. Mutta: enimmäkseen aamuinen happihyppely oli varsin omalla tavallaan rentouttava, sekä ehdottomasti hyvin mieltä puhdistava tapa aloittaa päivä. Jossain vaiheessa viime syksyä keksimme yhtäkkiä miehen kanssa, että Elias voisi ottaa kontolleen ainakin Roopen iltapäiväulkoilutukset. Hän saisi vähän vastuuta (iso poika-, isoveli-meiningillä), sekä vastuunkantamista vastaan viikkorahaa/tavarapalkintoja. Bonuksena se, että meidän takapihaltamme pienestä metsästä alkavat loistavat lenkkimaastot, jossa ei tarvitse pelätä tienylityksiä (joita Elias ei todellakaan itsekseen hanskaa!), pyöräilijöitä, sekä muutenkaan mitään ylenpalttista trafiikkia. Elias otti roolinsa vastaan enimmäkseen innokkaasti (eihän sitä nyt oikeasti ketään voi huvittaa joka päivä lähteä iltapäivällä koiraa pissittämään, se nyt vaan on fakta). Jossain vaiheessa viime talvea (?) laajensimme vastuun käsittämään myös aamulenkkejä. Niiden suhteen koin paskamutsi-syndroomaa sen sataan kertaan, kun katsoin ulko-oven raosta, miten tyyppi lähti kelissä, kuin kelissä painamaan metsään koiran kanssa. Aamun vielä kajastaessa. Tätä nykyä homma toimii niin, että erittäin aamuvirkkuna tyyppinä Elias herättyään pukee päälleen, pistelee menemään aamulenkille ja sen jälkeen tulee ilmoittamaan minulle (joka aamulaiskana ja äreänä venyn ja vanun sängyssä aina aivan liian pitkään), että "kävin Roopen kanssa", antaen seikkaperäisen raportin pissojen ja kakkojen määrästä. En koe enää paskamutsi syndroomaa tämän asian suhteen: Elias kantaa vastuunsa rinta rottingilla, vastuun antaminen on kasvattanut häntä ainakin desimetrin verran, ja näin saamme myös hyvin opetettua yhden elämän oppitunneista: Mikään ei tule ilmaiseksi. Jos haluaa uuden Oktonautin, niin sen eteen pitää paiskia myös hommia. Kuten ulkoiluttaa koiraa.

Iltalenkit ja rännän vihmomiset... Niin, siinä kävi katsokaas niin, että mies olikin tietämättään koiraihminen. Tai ainakin villakoiraihminen. Noh, siis ihan ainakin villakoira-nimeltään-Roope-koiraihminen. Jossain vaiheessa (melko alkuvaiheessa kröhöm...) iltalenkkivuoroja alettiin jakamaan kristillisesti. Ja totuuden nimessä: iltaralliaikaan tunnin happihyppely koiran kanssa, kuulokkeet päässä, seuranaan omat ajatukset, ei aina ole se huonoin vaihtoehto... Ulkovaate (ja lenkkikenkä-)varaston kasvaessa Roopen taloon tulon jälkeen, kelitkään eivät ole juuri haitanneet. Siis nehän ihan oikeastikin ovat (enimmäkseen!) lähinnä pukeutumiskysymys!

Olen kerran aiemmin ollut ns. koiranomistaja. Koira oli hurmaava sekarotuinen matami nimeltään Nelli. Nelli haisi kroonisesti kalalle (syömättä sitä), haukkui hysteerisenä 10 sekuntia, aina kun joku astui ovesta sisään. Oli koko elämänsä ajan sitä mieltä, että KAIKKI vieraat tulivat automaattisesti aina moikkaamaan häntä. Nelli ei saanut mennä sohvalle, mutta meni sohvalle makaamaan aina kun silmä vältti. Maastoutuen siihen "kuolleen näköisenä", ettei vain jäisi koiruudesta kiinni. Nellistä lähti ihan käsittämättömän paljon karvaa kaksi kertaa vuodessa. Nellillä oli musta, paksu, kiiltävä karva. Täysin tuntemattomat pysäyttelivät meitä ja Nelliä ilta- sekä aamulenkeillä, kysellen miten ihmeessä hoidamme koiran uskomattoman kaunista karvaa. Vastasimme aina häpeillen "pirkka nappuloilla". Olisi kai siihen voinut lisätä "sekä rakkaudella" perään? Nelli ei ikinä pissannut sisälle, eikä Nelli halunnut lenkille kuin pariin kertaan päivässä.

Nelliin verrattuna Roope on kuin se yö, tai sitten päivä. Kummin nyt haluaa. Roope on fiksu tapaus, (sori Nelli, voittaa sut tässä sarjassa mennen tullen...), joka ei turhia hauku (poislukien kaikki lähitienoolla hiippailevat metsäneläimet ja muut lenkillä olevat koirat. Niitä on muuten melkoisen paljon liikenteessä iltaisin klo 20.30-22 välillä...) Roope kerjää ruokapöydästä, eikä haise kalalle. Roopesta ei lähde karvaa, mikä on ah niin ihanaa. MUTTA: villakoiraa pitää pestä kahden viikon välein ja trimmauttaa suht usein. Roope omistaa huushollin kalleimmat shampoot, sekä käy kalleimmalla "kampaajalla". Niin ja Roope on uros... Pieni koirauros = merkkausta, merkkausta, merkkausta. Olen oikeastin repinyt hiuksia päästäni, miettinyt, että aloitan pojille kampanjan "pupu tuli taloon". He saavat siltä seisomalta kävellä eläinkauppaan, valita söpöimmän pupun, ostaa sille häkin, pelit ja rensselit. Mutta vastavuoroisesti Roope pitää antaa uuteen kotiin. Merkkaaminen saa minut kertakaikkiaan hulluuden partaalle. Olen pessyt mattoja kymmeniä, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Joku voisi huomauttaa, että älä laita mattoja lattialle. Minä huomautan takaisin, että tätä matsia Roope ei voita! Minä määrään missä ainakin matto seisoo tässä huushollissa!

Roope on kemiallisesti kastroitu, mutta ilmeisesti homma ei mennyt ihan kuten piti. Koska merkkailu vain jatkui. Nyt Roope kulkee "pissapöksyissä". Pissapöksyt ovat sellainen kangaskappaleen kokoon nähden törkeän kallis viritelmä, joka kirjaimellisesti viritellään sisälläollessa merkkailutyökalujen päälle. Roope käy ulkoilemassa neljä kertaa vuorokaudessa. Välillä se saattaa vähän ärsyttää. Esimerkiksi silloin, kun illalla tekisi mieli kömpiä ajoissa sänkyyn. Kunnes muistat: "ai niin Roope"... Roope varastaa trion pehmoeläimet, ja änkeää sänkyyn nukkumaan heti kun silmä välttää. Roope on ärsyttävän hurmaava ja hurmaavan ärsyttävä tapaus, joka sopii tähän huusholliin täydellisesti. Vaikka se pissaa ja ajoittain räksyttää, varastaa ne pehmoelukat ja karkaa joka ainoasta pienestä aidan raosta joka pihalta löytyy, niin Roope vain kertakaikkiaan on ihan meidän koira. Meille täydellinen.

Mietteitä matkan varrelta

Olen välillä saanut vinkkiä siitä, että olisi kiva lukea miten verkostoitua lapsen erityisyysasioissa. Mistä saada vertaistukea. Miten lapsen sairauden ja erityisyyden kanssa oppii elämään. Miten asioita oppii hyväksymään. Muuttuuko elämä.

Tässä nyt tulee tuutin täydeltä oman elämäni faktoja.

Vannon vertaistuen nimeen, nyt ja aina. Olkoonkin kriisi mikä tahansa (valitettavasti niitä suurimmalle osalle meistä elämässä tulee jossain muodossa eteen). Itse olen kokenut, että pahimmassa kriisivaiheesssa en ole pystynyt ottamaan vastaan vertaistukea. En oikein minkään valtakunnan tukea. Pahimmat itkut on pitänyt saada itkeä yksin, tai miehen kanssa. Ja pahimmat surut on pitänyt saada surra yksin. Kun vein kolmikuista Sampua Lastenklinikalle, tietäen samalla, että olen menettänyt mahdollisuuden saada ikinä kasvattaa niin sanottua täysin tervettä lasta, olisin vertaiskuvallisesti voinut räjäyttää koko maailman. Olin surusta ja huoleasta puolihysteerinen. Kaikki ystävien ja läheisten hyvää tarkoittavat viestit ärsyttivät, kiukuttivat, suorastaan vihastuttivat. Hyvin pian miehet ja minut ohjattiin juttelemaan tutun psykiatrisen sairaanhoitajan pakeille, koska meitähän oli siis kohdannut kriisi (jälleen). Ensimmäinen juttelukerta oli kamala, ahdistava, suututtava. Koska se oli minulle aivan liian pian tapahtuneen jälkeen.

Reilu kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen, kun juttelin saman psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa elämästämme ja enimmäkseen Topon vaikeahkosta tilanteesta, hän kysyi minulta, että muistanko mitä tunsin, kun Sampun kanssa syksyllä 2011 konkkasimme läpi Lastenklinikan ovien. Kerroin, että muistan. Tämä ihana naisihminen oli sitä mieltä, että ne tunteet pitäisi saada sydämestä ja päästä pois. Jotta asia ei jäisi kummittelemaan mieleen. Itse koen, että olen pystynyt käsittelemään asian, osaan elää hyvää elämää, olla ajoittain jopa hyvinkin onnellinen. Ja niiden tunteiden muistaminen on tärkeää: tärkeää siksi, että voin muistaa mistä syvästä suosta olen noussut takaisin hyvään elämään. Samoin, kuin on tärkeää muistaa hysteriakohtaus (kyllä) jonka sain, kun kuulin että esikoisellani on kehitysvamma. Yllätys yllätys: aurinko nousi seuraavana päivänä ja samainen esikoinen ei kasvattanutkaan itselleen kolmatta jalkaa ja toista päätä uuden diagnoosin siivittämänä.

Mitä tulee vertaistukeen, niin Edwardin saatua kuusikuisena epilepsia diagnoosin, liityin netissä olevaan sähköpostiryhmään. Todetakseni muutaman viestin läpilukemisen jälkeen, että "juu, ei meidän mesta". Ihmitellen samalla, että miten ihmeessä äidit ja isät voivat noin vain kirjoittaa kehitysvammaisista, vaikeasti sairaista lapsistaan. Tällä tarkoittaen sitä, että miten ne äidit ja isät voivat noin vaan fiksusti, jäsennellen ja asiallisesti kirjoittaa kehitysvammoista ja vaikeista sairauksista. Koska jos ikinä kuuna päivänä omalle kohdalleni kävisi samoin, sekoaisin. Muutaman vuoden kehari-äiti kokemuksen perusteella en osaa vastata siihen, olenko seonnut (en ainakaan ICD-koodilistojen vaatimalla tavalla), mutta voin kertoa, että hei se elämä jatkuu!

Tuosta vertaistukiryhmästä en saanut ens alkuun sitä itseni kaipaamaa tukea, se vain avasi silmäni elämän vääryyksille. Mutta; kun niitä elämän vääryyksiä oli tullut vastaan omassa elämässä, lasten sairauksien kehittyessä ihan uusiin suuntiin, palasin kyseiseen vertaistukiryhmään. Ryhmästä tuli vuosien saatossa niin sanotusti toinen koti. Jossa ymmärrettiin, tsempattiin, jaettiin tietoja ja kokemuksia. Ja josta löytyi ystäviä, siis ihan live-sellaisiakin.

Olen ollut mukana keskustelemassa Leijonaemojen Facebook ryhmässä. Arvostan työtä, jota he tekevät. Ryhmästä monen moni vanhempi on saanut suunnattoman ison ja korvaamattoman tärkeän avun. Itse en löytänyt sieltä vertaistukikotia, mutta kehotan lämpimpästi tutustumaan ryhmään. Koska sieltä löytyy apua, empatiaa, sympatiaa ja aivan takuulla ihan oikeita ystäviä matkan varrella. Oma seuraava netti-vertaistuki-ryhmä-koti löytyi Jaatisista. (löydätte heidät Facebookista JaatisVanhemmat ryhmää etsimällä). Koska olin jo löytänyt elämääni erityisvanhempiystäviä, joiden kanssa kirjoittaa sähköpostia, puhua puhelimessa ja tavata livenä , kaipasin enemmänkin tietoa, faktaa, asiapitoista keskustelua. Sitä löytyy JaatisVanhemmista. En ole toistaiseksi ongelmaan törmännyt, johon en olisi saanut ainakin ratkaisuehdotusta Jaatisista. Niin ja tottahan toki sekä Leijonaemoilla, että Jaatisella on omat nettisivunsa: www.leijonaemot.fi sekä www.jaatinen.info

Maailmaani mullistava lauma erityisäitejä, tosinaisia, ystäviä todella isolla yyllä tulla rymisteli elämääni kiitos Kotilieden Kummikerhon ja Kaisankodin järjestämän virkistys viikonlopun pitkäaikaissairaiden lasten vanhemmille. Saadessani kuulla, että olen moiselle päässyt mukaan, olin onnellinen. Onnenfiilikset ehtivät ennen viikonlopun alkua vaihtua "hampaat irvessä"-meininkiin, ja Kaisankotiin lähdettiinkin "kyllä mä tästä hengissä selviän"-asenteella. Voin kertoa, että kotiin tultiin "mun elämä on muuttunut"-meiningillä, meiningin ollessa vahvasti hengissä kaksi ja puoli vuotta myöhemminkin. Kannattaa siis avoimin mielin lähteä mukaan live vertaistukisessioihin. Sitä ei ikinä tiedä minkälaisia ihmisiä moisissa tapaa.

Sen voin sanoa, että erityislasten vanhemmuus on muuttanut elämäni. Ihan täysin. Olen moneen kertaan kirjoittanut siitä, miten tässä käydään surujen pohjamudissa ja onnen vuorien huipuilla. Uskon, että tunteiden kirjo osaa tässä puuhassa olla jopa suurempi, kuin ihan täysin oppikirjan mukaan kasvavien ja oppivien lasten kanssa. En suin surminkaan voi väittää, ettenkö vaihtaisi päivääkään tästä elämästä pois. Koska vaihtaisin heittämällä ainakin 100 päivää leppoisimpiin sellaisiin. Mutta uskon, että joka ainoa vanhempi vaihtaisi pahimmat kiukkupäivät, kulkutautiviikot ja uhmaamiset, kävelyyn merenrannalla ja ruusujen haisteluun.

Opettelen yhä elämään sen asian kanssa, että erityislasten vanhemmuus ei määrittele minua. Se on vain osa minua. Jonain päivinä klaaraan opettelupuolen hyvin. Toisinaan homma menee ihan päin helvettiä. En osaa sanoa, pystynkö hyväksymään poikien sairaudet ja vammat. En oikeasti osaa. Olen mielessäni miettinyt, että ne ovat osa lapsiamme. Ja lapsemme ovat juuri sellaisia, kuin ovat kiitos näiden välillä hyvin epämiellyttävien elinkumppaneidensa. Ne ovat osa heitä, kuten pisamat, punaiset hiukset ja pitkät silmäripset. He ovat Edward, Topo ja Sampu, siksi, että heillä on siniset silmät, he ovat luonnollisesti maailman söpöimmät lapset, plus heillä on elämässään mukana se suuri tuntematon.

Vaikein asia kaikessa on katsella lapsen kärsimystä. Topon maatessa kolmatta päivää sohvalla, potien aina vaan jatkuvaa migreeniä, olisin voinut sahata käteni irti sillä siunatun sekunnilla, jos olisin saanut hänen kipunsa laantumaan. Raskainta kaikessa on se, että kun tässä maailmassa Äidin homma on suojella lasta kaikelta pahalta, parhaansa mukaan, on olemassa jotain, jolta et kertakaikkiaan vaan voi suojella. On jotain, joka elää täysin omaa elämäänsä. Jotain johonka lääkärit eivät keksi parannus- tai aina edes lievityskeinoja, ja joka on Pelottava. Kyllä, isolla peellä. Et ikinä tiedä sen jonkun seuraavista liikkeistä; päästääkö hän lapsen rautakouransa otteesta jossain vaiheessa, vai keksiikö hän vielä lisää ikävyyksiä elämän polulle? Pelko ja suru... Kaksi asiaa joiden kanssa et halua elää. Mutta joista on tullut matkatovereita,  jotka eivät luultavasti ikinä lähde sinusta pois.

Tämän blogin nimi on ErityisÄiti syystä... Siitä syystä, että koen olevani jollain tapaa erityinen, kitios sen elämän oppikoulun, jota olemme käyneet sairauksin myötä läpi. Ja eritoten siksi, että nämä kolme pientä poikaa saavat ihan joka päivä minut tuntemaan itseni erityiseksi. Se on se meidän kaikkien äitien juttu. Olkoonkin meillä sitten erityislapsia, tai ihan vauva- ja lastenkirjojen mukaisesti kasvaneita ja oppineita lapsukaisia. Me olemme heille maailman erityisimpiä. Ja he meille: ilman vammaa tai sairautta. Ja vammoineen ja sairauksineen. Vaikka kirjoitin, että olisin voinut vaihtaa elämästäni päiviä pois, en silti vaihtaisi elämääni. Mihinkään. Kiitos kolmen samassa huushollissa asuvan pikku-ukon. Ja sen yhden vähän isomman. Ja että vaikka se suru onkin matkakumppanina, ei se suinkaan aina ole kovaäänisin sellainen. Enimmäkseen ilo pitää suurempaa meteliä. Ihan vaikka ilo siitä, että pihalla alkaa kukkia. Ja ihan erityisesti siitä, että pidempääkin pidempi migreenikohtaus on päästämässä Topoa otteestaan.

Wau Hetkiä

Ensiksi voin todeta, että kaikki lohdutukset siitä, että se kulkutaudeista karmein "on ohi muutamassa tunnissa" e i  p i d ä    p a i k k a n s a. Kaukaa viisaina olimme miehen kanssa siivonneet huushollin mattoja sivuun ja vuoranneet sohvaa froteemuoveilla ja pyyhkeillä taudin ollessa päällä Topolla. Noin 40 tunnin byyttaamattomuuden jälkeen siivosimme froteemuovit ja pyyhkeet pois sohvalta. Vain  saadaksemme puolta tuntia myöhemmin todistaa Topon tyhjentävän iltalääkkeensä + muun mahan sisällön pitkin 10 kuukautta vanhaa sohvaa. Saatiinpahan taas liikettä talouden täysi-ikäisiin. Säntäilimme miehen kanssa pitkin alakertaa, ihan oikeasti, kuin ne päättömät kanat, saaden aikaiseksi; ei mitään fiksua. Toisaalta; ei kai lapsiperheessä voi olla sohvaa jonne ei olla byytattu-pissattu-kaadettu mehuja vähintään kertaalleen? Mitä tulee allekirjoittaneeseen; ruokavalio on yhä yksipuolinen. Eli tässä saatetaan hyvinkin ehtiä perjantaiksi rantakuntoon. (ja tähän väliin: pliis, älkää oikeasti enää perjantaina lakkoilko maahuolinta- ja matkustamopalveluihmiset).

Koska lauantaiaamun valjetessa huushollissamme ei ollut uusia tautiuhreja, ja allekirjoittaneen pahimmasta tautihuipusta oli jo reilu pari vuorokautta, päätin viettää "leppoisan ja rauhallisen" lauantaipäivän majakan ja perävaunun kanssa siellä, missä tuhannet muutkin viikonloppuna. Eli lapsimessuilla. Miehen ja Topon vietellessä laatuaikaa kauppa- ja puistohommissa. Lapsimessut ovat Edwardille ja äiti-ihmiselle jo suorastaan traditio. Olemme käyneet messuilla siitä lähtien, kun Edward on ollut reilu puolitoistavuotias pikku taapero. Nyt seurueeseemme liittyi myös Sampu. Hieman jännitystä päivään sain huomatessani painettuani kotioven perässäni kiinni, että pari pikku juttua, kuten puhelin ja avaimet jäivät kotiin. Todetakseni seitsemän tuntia myöhemmin, että välillä on ihan hyvä viettää muutama tunti aikaa ilman sitä käden jatketta; eli matkapuhelinta (tai noh, älypuhelin nimikkeillä ne taitanevat tätä nykyään kulkea). Messukeikka oli kaiken kaikkiaan hyvä, keikan wau hetken ollessa ehdottomasti se, kun katselimme elukkapuolella neljän loistavasti opetetun collien temppuesityksiä. Edward ja Sampu olivat vain kertakaikkisen onnellisia. Normaalisti, kun Edwardilta tiedustelee mikä päivässä on ollut parasta, niin se on ollut ranskalaiset/suklaa/herkku osastoa, nyt parasta oli; tanssivat koirat. En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, minkä saan ja minkä mies saa, kun vietämme vaivattomasti, ilman ylimääräisiä jännitysmomentteja, aikaa ihmisten ilmoilla. Kaikkien asianosaisten nauttiessa tekemisistä. Tämä kaikki oli joskus haave vain. Ja joskus jotain, jota tehtiin vähän hampaat irvessä meiningillä, tyyliin "mehän ei luovuteta, vaikka on vähän haasteellista". Nyt päivän haaste koostuu korkeintaan Sampun säntäilystä, tai siitä, että 50 metrin ruokajonon puolivälissä todetaan "äiti, pissahätä".

Onnistunut päivä sai kirkkaan kruununsa vielä iltasella. Miehen lähtiessä salille, Edwardin ja Sampun ollessa jo sängyssä, alakertaan teki yllätyshyökkäyksen Topo. Olin juuri ehtinyt rojahtaa sohvalle seuranani naistenlehti. Olin pistänyt mielessäni päivän pakettiin ja valmistautunut totaaliseen hiljaisuuteen ja joutenoloon. Voin myöntää, että Topon alakertaan hilautuminen pisti hieman ärsyttämään. (ookoo, pisti vähän enemmän ärsyttämään). Varsinkin sen jälkeen, kun Topo oli selkeästi esittänyt toiveensa saada katsoa Nalle Puh elokuvaa. Ehkä kolmattakymmenettä kertaa kyseisellä viikolla. Ei kun Pöh, siis Puh, pyörimään, Topo sohvalle parkkiin ja ylös sohvalta. Kai sitä sitten voi yhtä hyvin tehdä kämpänraivaushommia, kun ei tässä kuitenkaan saa rauhassa olla. Topo oli asiasta eri mieltä. Hän otti äiti-ihmistä hihansuusta kiinni, ohjaten tämän sohvalle, jonka jälkeen annettiin selkeä ohjeistus mennä sohvalle pitkäkseen. Tämän jälkeen Topo teki jotain mitä ei ole ikinä aiemmin tehnyt. Peitteli äiti-ihmisen. Joskin peittely tehtiin edellisillan episodista viisastuneina, jälleen esiin kaivetuilla pyyhkeillä ja froteemuoveilla. Mutta väliäkö sen, ajatus oli enemmän, kuin hyvä. Siinä me Topon kanssa viettelimme tunnin verran laatuaikaa, jälleen kainalokkain, toisiamme kädestä kiinni pitäen. Pyyhkeiden ja froteemuovien alla. Se oli suorastaan täydellistä. Siinä oli monta wau hetkeä toisen perään.

Sunnuntaina wau-elämyksen tarjosi pitkä iltalenkki oman siskon kanssa. Ja siinä kahdeksan kilsan hujakoilla todistettu joutsenten kokoontumisajo. Sekä havainto omassa päässä siitä, että olla onnellinen ei tarkoita sitä, että päivien pitää olla yhtä ruusuilla tanssia, kaurapelloilla juoksentelua, vaahtokarkkeja ja mansikoita. Vaan se voi olla niitä wau hetkiä. Kuten ne joutsenet. Tai se fiilis minkä saa, kun työpäivän päätyttyä toteaa kaiken menneen harvinaisen putkeen. Aamun kiire kiire, stressi stressi on iltapäivällä; aika siisti työpöytä, eikä ollenkaan paha työjono. Se on sitä, kun työpäivän jälkeen, tihkusateessa, ryntää kiireessä hakemaan kuopusta, tyyppiä joka kulkee myös nimellä Sampu, dagiksesta kotiin. Miten siinä dagiksen pihalla tyyppi äiti-ihmisen nähtyään jättää potkupyörän niille sijoilleen, lähtien juoksemaan suu naurussa äiti-ihmisen syliin. Miten tyyppi lähtee tärkeänä hakemaan reppua, antaa ohjeet "auta se mun selkään" ja lähtee määrätietoisin askelin kohti bussipysäkkiä. Ison repun keikkuessa selässä pienten askelten tahtiin. Pieni juttuja, pieniä hetkiä. Ne mitkä tekevät arjesta onnellisempaa.

Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.