TavaraÄhky

Olen viimeiset viikot, aina luppoajallani (eli en nyt siis ihan 24/7) raivannut kaappeja. Tavaraa on ilman suurempia sydämen pistoksia lapattu roskiin, nettikirppiksille, sekä Hope Ry:lle lähteviin nyssäköihin. Tilaisuuden tullen, eli kun poikaraasut eivät ole olleet puolustamassa maallista omaisuuttaan, julman "uuden kodin" kohtalon ovat kokeneet x-määrä leluja, sekä heidän pieneksi käyneitä lempivaatteitaan. Majakan ja perävaunun kerrossängyn yläsänky toimittaa tällä hetkellä "säilytystilan" virkaa, mihen kysellessä koska saa kuskata niitä tavaroita sinne Hopelle ja allekirjoittaneen antaessa epätoivoisen puolihysteerisiä vastauksia "no siis kuusi kaappia pitää vielä perata. ÄLÄ PAINOSTA MUA!".

Pitää sanoa, että olen siinä perkaushommassa äärettömän huono. Suorastaan surkea. Käydessä läpi trion vaatekaappeja, jossa jokaisessa on noin 30 pitkähihaista per naamari, 20 housut sekä 40 kesävaatetta, tunnen verenpaineen nousevan ja hikipisaroiden vierivän otsalle. Mistä hitosta nuo kaikki vermeet ovat meille tulleet? Me ei t o d e l l a k a a n tarvita tällaista määrää vaatetta. Alan perata. Ensin rankalla kädellä: vaatekaappiin saa jäädä 15 paitaa per naamari, 10 housut riittää ja kesävaatteita ei todellakaan tarvita yksiä per jokainen kesäloman päivä. Ensimmäinen perkauskierros menee loistavasti. Tehdessäni inventaariota "pois pinon" keskellä istuen, alan nostalgiseksi: tämä paita oli Edwardilla silloin yhdellä kivalla kahvilakeikalla, kun hän oli kuuden vanha. Se on ollut Topollakin käytössä kaksi vuotta. On ihan hyväkuntoinen. En kai mä nyt voi tätä laittaa kierrätykseen??? Nämä samanlaiset t-paidat Edwardilla ja Topolla oli päällä sillä yhdellä Ruotsin-risteilyllä, silloin kun Topo säntäili ees-taas pitkin kantta, aiheuttaen puolittaisi sydämentykytyksiä miehelle ja äiti-ihmiselle tasaisen tappavaan tahtiin. Takastulomatkalla samainen Topo nukahti rattaisiin, Edwardin nukahtaessa penkille pää äiti-ihmisen syliin. Me ostimme miehen kanssa aikuisten virvoitusjuomat, nautimme auringosta, ja ihastelimme sitä, miten mahtavaa lasten kanssa lomailu on. Siihen asti, kunnes E&T heräsivät päiväuniltaan. Pinossa eteen sattuu paita, jota kukaan ole käyttänyt kuuteen vuoteen, mutta hei; eihän sitä tiedä, jos kävisi niin, että kahden viikon kuluttua tulisi eteen joku tilaisuus, jossa tulisi tarve juuri tämänlaiselle paidalle?

Olen vellonut syvällä retrosuossa Sampun vauvaikaan; mitä velourisempi (vaihtoehtoisesti froteisempi) ja monivärisempi, sekavakuvioisempi vaate, sen parempi. Homman kanssa on vähän sama, kuin sen, että vetää yhtä soittoa pussillisen vaahtokarkkeja tyhjään mahaan: iskee ällötys. Katselen metsolan froteepaitoja, yksi ääni päässä sanoo "pois noi, ja äkkiä, me ei ikinä käytetä niitä", toisen sanoessa "joskus joulun aikaan tuo kuosi voisi näyttää Topon/Sampun päällä tosi kauniilta". Arvannette lopputuloksen kaappien perkauksen suhteen? Pois pinoon jää tasan kolme vaatetta: yksi per sankari. Ja siivousajan loppuessa kesken, sullon ne kaikki "peratut" vaatteet takaisin kaappeihin epämääräisiin kurttuisiin pinoihin. Odottamaan seuraavaa perkauskierrosta.

Tänään, miehen lähtiessä majakka & perävaunu seuranaan puisto-kauppa-ruokailukeikalle, ja meidän jäädessä Topon kanssa niin sanotusti kotimiehiksi, aloitin, noh: sen kaappien perkaamisen. Tällä kertaa annan itselleni ison läpyn: olen saanut tavaraa kiertoon suht hienosti. Kehitin tähän uuden taktiikan, nimeltään "myy liian halvalla". Koska meillä asuu taloudessa kolme poikalasta, ja koska olen kirppiksiin ja kierrättämiseen kallellaan, olen todennut, että ei kannata ostaa niin sanotusti sontaa. Tarkkaa empiiristä tutkimusta vuosia tehneenä, tiedän mitkä merkit meillä kestävät, ja mitkä istuvat kersojen, anteeksi, kullanmurujen ruumiinrakenteisiin. Tiedän myös, että kyseiset merkit saattavat olla niin sanotusti kovassa huudossa muissakin pikkupilttien kodeissa. Olen siis surutta käynyt vaatekaappeja läpi, ja ne ehkä kärsineimmät, ehkä vähimmän tykätyt, ehkä nämä ei ikinä eksy päälle-vaatteet on pistetty myyntiin nettikirppiksille: liian halvoin hinnoin. Koska kohdalleni on sattunut monta kertaa uskomaton "toisen roju, toisen aarre"- tuuri (mm neljä Artekin ruokapöydän tuolia uskomattoman hyvään hintaan), olen yrittänyt nyt noudattaa samaa kaavaa. Meille tarpeeton vaate, halvalla eteenpäin myytynä, on jollekin ehkä se sairastupapäivän piristys. Samalla taktiikalla olen täyttänyt Hope Ry:n säkkejä: siisti ulkotakki, joka on meille tarpeeton, voi olla jossain kodissa se, joka pelastaa yhden kevät/kesäviikon.

Missä kohtaa homma normaalisti sitten tökkii? No siinä, että samalla kun lataat myynti-ilmoituksia nettiin, joudut tekemään pikavisiittejä niillä nettikirppiksillä. Ja mitä sieltä löytyykään? No tietenkin kaikkea ihanaa, erittäin tarpeetonta tavaraa: koska Sampu rakastaa pingviinejä, niin onhan pojan saatava pingviinipipo ja -paita? Koska Topo on oppinut osoittamaan taivaalle ja sanomaan "ve", eli suomenkielellä lentokone, voi tästä automaattisesti vetää johtopäätöksiä; hän rakastaa lentokoneita! Eli hän tarvitsee lentokonepaidan, ja takin. Löytyisiköhän jostain vielä lentokoneshortsitkin? Arvatkaa onnea, kun kaukaa viisas Mummi oli tuonut ulkomaanreissulta Topolle lentokonelippiksen! Koska itse rakastan tunikoita ja rentoja mekkoja, niin pakkohan niitä on ostaa "kun halvalla" saa. Ja kohta tyhjätään taas kaappeja. Tänään annan tämänkin puolen suhteen itselleni ison läpyn: en ole sortunut ostamaan yhtään mitään.

Lisäksi nettikirppisten lisäksi on olemassa ihan livekirppiksiä; kuinkakohan monta ei niin tarpeellista lelua niiltä on roudattu kotiin? Tai melkein sopivia kesäkenkiä/talvikenkiä/tennareita? Kun on muistettu trion kengännumerot vähän niinkuin sinnepäin. Ihan oma juttunsa ovatkin sitten verkkokauppojen alennusmyynnit. Paniikissa ostellaan sitä sun tätä, ettei vaan rievut lopu kesken. Ihan niinkuin maailma kaatuisi, vaikka loppuisikin? Tämän aleasian suhteen voin sanoa, että töissä käynti tuo monen moista säästöä; siis ihan palkan muodossa, josta voi säästää vähän pahan päivän varalle. Sekä sen suhteen, että ei voi kytätä sormet valmiiksi tietokoneen näppäimillä, tiettyjen verkkokauppojen alennusmyyntien alkamista. Kas kun pomolla saattaisi tulla sanomista. Ehkä olen myös vuosien saatossa ihan minimaalisesti kasvattanut järkeä tuon alennusmyynninkin suhteen; mikä lie puoliaikuisuus iskemässä, kun huomaan monesti miettiväni, että "tarvitsenko/tarvitsemmeko me tuota oikeasti". Homma on mennyt jopa niin pitkälle, että saadessani ihan mukavan suuren lahjakortin erääseen ihanaan verkkokauppaan, surffailin sivuilla kuukauden verran, keksimättä mitä sieltä haluan ostaa. Loppupeleissä kaupan omistaja otti allekirjoittaneeseen yhteyttä, kertoen, että se lahjakortti ei ole ihan iäisyyksiä voimassa, jotta kannattaisi varmaan käyttää se. Huolestuttavaa…

Me jatkamme täällä Topon kanssa vielä hetken aikaa projektimme parissa, tämän hetken saldo on noin miinus 30-40 myytyä/kierrätykseen laitettua vaatekappaletta. Suoritushan alkaa hipoa jo vähintäänkin tyydyttävän, jollei hyvän arvosanan rajoja. Elän tänään elämääni vaarrallisesti; enkä käy kertaakaan läpi "pois pinoa", kylmästi pistän vain vaatteet pois, uuteen kotiin, uusia muistoja tuomaan. Samalla haaveilen siitä, että joku kaunis päivä asumme kodissa, jonka kaapit eivät pursua turhista tavaroista. Tajuten heti perään, että haave on ihan täysin utopistinen.

P.S Kuvassa Sampu pukeutunut kirppikseltä vartavasten synttäreitä varten ostettuun liiviin ja äiti-ihminen synttärimekkoon. Kyllähän nuo nyt ovat tuikitarpeellisia hankintoja?

Lääpällään

Aika tasan tarkkaan minuutilleen, neljä vuotta sitten, neljästä tuli viisi. Monen tunnin "synnytän, enpäs synnytä" puliveivaamisen jälkeen Sampu päätti tehdä rivakan ulostulon kämpästään. Niin rivakan, että ensimmäiset parkaisut päästettiin ilmoille sairaalan naistentautien päivystyshuoneessa. Ihan synnärille asti kun emme ehtineet. Jotain olisi liene pitänyt osata päätellä jo tästä maailmaantulosta: tyyppi on ehtiväinen tapaus.

Sampun täti laittoi tänään onnitteluviestin, muistellen ,ettei ollut eläessään pitänyt sylissään niin pientä vauvaa, kuin Sampu oli. Totesin naurahtaen, että enpä ollut minäkään. Minkään mittapuun mukaan kyseessä ei ollut minivauva, tyyppi oli silkkaa terästä piirun verran yli kolmen kilon edestä.
Mutta olihan Sampu sellainen pieni kottaraisen poikanen. Reilusti pienempi, kuin isoveljensä tähän maailmaan syntyessään.

Sitä hän on tänäänkin; pieni mutta pippurinen. Tällä hetkellä noin 14 kilon ja metrin verran ehtaa tavaraa. Elämäniloa, tapaturma-alttiutta, juttua, leikkiä, juoksua, ajoittain kiukkua. Päiväkodissa muistetaan yhä mainita vähintään kerran viikossa, kuinka hurmaava kuopuksemme osaakaan olla. Olemme asiasta vienosti ja kainosti hymyillen miehen kanssa täsmälleen samaa mieltä. (välihuomautus: enimmäkseen samaa mieltä).

Eilen oli miehen vuoro toimia vastaanottokomiteana koulupojille, jotka viettävät päivänsä kesäajan hoidossa ja äiti-ihmisen vuoro noutaa Sampu, dagiksesta. Kiitos uutisvalppaiden päiväkodin aikuisten, osasivat he ohjeistaa, että kyseisenä iltapäivänä ei kannata mennä postiin, henkilökunta kun lakkoilee. Joten postikeikan sijaan lähdimme Sampun kanssa kauppakierrokselle.

To do listallani on ollut ehkä neljän vuoden ajan hankkia uudet silmälasit. Silmälasikaupan ohi kävellessämme, päätin mennä varaamaan aikaa näön tutkimukseen .Saadakseni kuulla, että homma voidaan hoitaa siltä istumalta. Nanosekunnin jouduin pohtimaan, että jaksaako seuralaiseni hauvoineen puolen tunnin tutkimukset ja pokien sovittelut, päätyen ratkaisuun: yrittänyttä ei laiteta. Homma meni suorastaan suvereenisti. Puolta tuntia myöhemmin uusien silmälasien omistaja hyväntuulisine seuralaisineen jatkoi kauppakierrosta.

Seuraava pitstop ennen proggista: kesäkengät Topolle, oli pikapysähdys lemmikkieläinkaupassa. Yleinen kauppakeskusten huvi ja harrastuksemme. Lemmikeläinkaupassa kävimme syvällistä ajatustenvaihtoa aiheesta "asuuko tuossa kämpässä gekko, vaiko lohikäärme". Loppuratkaisu oli kumpaakin osapuolta tyydyttävä; äiti-ihmisen mielestä kämpässä asui gekko, Sampun mielestä lohikäärme. Homma selvä.

Kierros jatkui ilman suurempia kommervenkkejä kenkäkauppaan, krimskramskauppaan, kahville ja ruokakauppaan. Ruokakaupan jälkeen tehtiin shokkitoteamus: Sampun ja armaan hauvan tiet ovat eronneet jossain vaiheessa kauppakierrostamme. Ei muuta kuin aloittamaan raskaiden kantamusten kanssa kauppakierrosta uudelleen, väärinpäin. Sampun säntäillessä paniikinomaisesti käytäviä ees-taas, huudellen "hauva, hauva, tule tänne, missä sinä olet". Hauva ronkaleen pysytellessä hiljaa. Muutaman minuutin etsinnän jälkeen Sampun ja armaan hauvan tiet kohtasivat jälleen onnellisten tähtien (tai ainakin kauppakeskuksen lamppujen) alla.

Bussipysäkille tarpoessamme, mietin jmielessäni, kuinka lääpälläni olen tuohon joka paikkaan ehtivään, enimmäkseen aurinkoiseen pikkujässikkääni. Kuinka hän on tehnyt perheestämme juuri sen kokoisen, kun sen pitääkin olla. Kuinka hän on antanut suuren lahjan miehelle ja minulle; olemme saaneet seurata sitä, miten lapsi innostuu, oppii, touhuaa. Ennenkaikkea: miten hän leikkii. Kiitos tuon leikkitaidon kämpästämme on tullut hylättyjen lelujen hautausmaa. Siinä vaiheessa, kun äiti-ihminen yrittää olla ponteva, ja todeta, että nyt ei enää tarvita tänne yhtään smuffijuttua, junajuttua, pikku nippelinappelijuttua, mies heltyy ja antaa vihreää valoa uudelle leluhankinnalle. Seuraavassa hetkessä vaakakupin kääntyessä päälaelleen. Iltaisin, Sampun jo ollessa unten mailla, päätämme miehen kanssa jämerästi, että yhtään lelua tänne ei enää hommata, huomataksemme Sampun synttäripäivän alla tekevämme tarkkaakin tarkempaa tutkimustyötä erinäisten lelukauppjen nettisivustoilla.

Kaikki pojat omistavat tietenkin tasaosuuden sydämestäni, mutta Sampu on antanut meille jotain, mitä emme Edwardin ja Topon kanssa olleet saaneet: mahdollisuuden nähdä, miten kehitytään suht oppikirjojen mukaisesti. Sampu on antanut meille roimasti vanhemmuusitseluottamusta: koska yksi jälkikasvustamme piirtää, tekee palapelejä, pelaa, ja leikkii, emme ole voineet mennä totaalisen ojasta allikkoon vanhemmuushommassa.

Tänään on vietetty Sampun synttäreitä numero yksi; omalla porukalla. Sankarin toivomuksesta pöytä on notkunut taksipizzasta ja pingviinijäätelöstä. Jäätelöhommassa äiti-ihmisellä karkasi jossain määrin taas se kuuluisa kauramopo lapasesta; koska tiedossa ei ollut tarkkaan sitä, mitä pingviinijäätelöllä tarkoitetaan, piti varuilta kassiin lapata ruokakaupan suurinpiirtein kaikki jäätelöt, joissa oli sen yhden jäätelötehtaan pingviinimerkki. Huomenna on synttärikemujen numero kaksi vuoro: mummit, kummit, läheiset. Onnellinen sankari on siirtynyt omaan sänkyynsä uusien pingviinikirjojen kanssa, varmistellen illalla "onhan minulla huomennakin syntymäpäivä". Vastauksen: ei ole, mutta juhlat on, saadessa vähintäänkin tyydyttävän vastaanoton.

Neljä vuotta, niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Neljään vuoteen on mahtunut iloa, naurua, onnea. Siihen on mahtunut aimomäärä pelkoa, epätoivoa, suruakin. Tänään olemme hyvässä paikassa: Faapumme voi hyvin. Tulkoon mitä tulee, mutta asiat eivät ikinä enää voi mennä saman kaavan mukaan, kuin ne valitettavasti menivät Topon kanssa. Sen tietoisuuden kanssa on helppo elää. Tänään, kun taloon on laskeutunut hiljaisuus, avaamme pullon kalliimpaa kuohujuomaa, ja skoolaamme Sampulle. Meille. Tälle neljän vuoden uskomattomalle matkalle. Sille, että olemme aivan lääpällämme, poikiimme.

P.S Epäleipurina sain jälleen yhden hyvistä ahaa-elämyksistäni; miksi kiristää pinnaa ja hermoa, tekemällä vaihteeksi juhliin yhden niistä ei niin viehättävän näköisistä kermakakuista. Joista yksi kolmasosa päätyy aina roskien mukana kaatopaikalle. Menin ja ulkoistin kakkuhomman. Kiitos Kakkumo Anna ( https://www.facebook.com/kakkumoanna?fref=ts ), ulkonäkö on mahtava ja olen takuuvarma, että maku on vielä mahtavampi! Mikä parasta: kakkua voi kuulemma nauttia useamman päivän verran. Viikonlopun ruokapolitiikka siis hoidossa.

P.P.S Rakkalla lapsellahan on monta nimeä... Kakku antanee osviittaa siitä, mistä lemppari Sampu on kehkeytynyt

Topon Reissut

Yksi asia (tai noh, kyllä monikin...) on Topon kanssa helppoa: ennakoitavuus. Kun Topo tulee koulusta kotiin, hän haluaa syömistä ja iPadin. Hieman myöhemmin hän haluaa ulos keinumaan. Jonka jälkeen hän haluaa, tadaa: syömistä ja iPadin. Illan kruunaa kylpy.

Topon kanssa voi ennakoida sen, että hihat palaa kassajonossa. Hermo menee, jos jäädään Topon mielestä väärällä bussipysäkillä pois. Ja annas olla jos mies lähtee Topon mielestä autolla väärään suuntaan; äänivallit murtuvat mennen tullen.

Kotona meillä oli aiemmin aidattu etupiha. Tönön maalauksen yhdessä erittäin suloinen (ei todellakaan) talon päädyssä oleva kana-aitaviritelmä pääsi viettämään hautajaisia. Topon suurimman karkailuinnon laannuttua uutta aitaa ei tilalle laitettu (ehkä tähän myös osasyynä se, että taloudessa asuu kaksi äärimmäisen tumpeloa DIY ihmistä). Vuoden päivät on ulkoiltu ilman etu- ja takapihaa jakavaa aitaa. Eikä toistaiseksi kukaan ole pihalta kadonnut.

Viime perjantaina ilta-auringon helliessä, päästin miehen salille (tai Edwardia lainatakseni humppaan, eli jumppaan). Avasin oven patiolle, hätistin trion pihalle ja aloin laittamaan ruokaa. Silmä kovana samalla seuraten trion edesottamuksia, ja huudellen väliohjeita tyylillä "ei tapella" "ei huudeta", "se oli nyt Edwardin/Topon/Sampun vuoro keinua". Sitä perus lapsiohjeistamista. Jossain vaiheessa äiti-ihmisen piti hetkellisesti siirtyä vessan puolelle, liike jota ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Minuutti siitä, kun vessan ovi oli painettu perässä kiinni, oli Edwardin ja Sampun vuoro ohjeistaa äiti-ihmistä "äiti, Topo lähti puistoon". Äkkiä vessasta pihalle, tilanne tsekkaus; keskimmäistä kullanmurua ei maar näy mailla eikä halmeilla. Edward ja Sampu jatkoivat ohjeistusta "äiti, nyt äkkiä saappat jalkaan ja ulos, Topo lähti puistoon".

Lähipuistomme on vajaan kilometrin päässä, sinne päästääkseen pitää ylittää yksi keskikokoinen tie ja kaksi pienempää tietä. Saappaat saatiin jalkaan ennätysvauhtia ja ei kun laukalle sinne puiston suuntaan. Toteamus: Topo ei näy mailla halmeilla. Samalla kuulen, kuinka bussi pysähtyy läheiselle pysäkillemme, ottaa jonkun kyytiin ja jatkaa matkaansa. Hetken pääni täyttyi kauhukuvista; Topo on keksinyt, että hän lähteekin pidemmälle, lempparipuistoonsa. Mennyt hengailemaan bussipysäkille, kun bussi on tehnyt pysähtymisliikkeen pysäkin kohdalla, Topo on muina miehinä kiivennyt kyytiin. Olin jo etsimässä HSL:n numeroa netistä, kunnes järki vei voiton; ei se nyt oikeasti bussilla ajele. Takaisin siis pihalle tsekkaamaan, löytyisikö Topo kuitenkin pihakeinusta/talon takaa/sisältä. Pikatsekkauksen tulos oli negatiivinen. Takaisin sinne puiston suuntaan; ei näy Topoa. Soitto miehelle, sinne humppaan: "kuule, Topo otti ja lähti". Mieheltä rauhoittava reaktio "no, se on korkeintaan mennyt sinne puistoon, ei mitään hätää". Sekä lupaus hypätä autoon ja liittyä etsintäjoukkioon.

Jälleen kerran takaisin kotipihalle, tsekkaus talon ympäristöstä, pikakatselmus sisällä, makuuhuoneet, kylppäri, sohva: tsekkauksen tulos yhä negatiivinen. Ei kun uudestaan puiston suuntaan (huomatkaa tämä suunnaton järjestelmällisyys etsintäoperaation suhteen, ihme ettei Topo ehtinyt tyyliin Norjaan asti äiti-ihmisen säntäillessä päämäärättömästi ympäri lähitienoita). Edward oli yleisen kaaoksen aikana huomannut hetkensä tulleen, ja hän oli käynyt niin sanotusti anastamassa Topon iPadin ja piilutunut leikkimökkiin pelihommiin. Edwardille siis ukaasi heivata pädi hevon kuuseen ja liittyä etsintäjoukkioihin. Tähän asti etsintäjoukkioissa oli toiminut Sampu, joka suurella vakavuudella ja tarkkuudella raportoi jatkuvasti ääneen operaation etenemistä "minne Topo meni, menikö hän puistoon" "voi voi, ei näy Topoa missään", "äiti, lähdetäänkö laivalle".

Konkkaronkan lähtiessä kolmatta kertaa kohti lähipuistoa, Sampu mutisi taloyhtiömme postilaatikoiden kohdalla jotain tämän suuntaista "Topo meni tonne puistoon". Osoittaen yhtä taloyhtiön leikkipaikoista. Edwardille ukaasi kipaista leikkipaikalle etsintähommiin, Sampun painuessa varjona veljensä perään.

Tällä kertaa kipaisu tuotti tulosta. Ilmojen hanki kantautui voitonriemuinen "äiti äiti, Topo on täällä, tule tänne" huuhdahdus. Tai noh: huudahduksia. Topo löytyi hyvin tyytyväisenä yhden yhtiömme talon ja leikkipaikan välimaastosta. Tyyppi ei ollut sitten penninvertaa katuvan näköinen.

Miehelle pikaviesti: jatka vaan humppaa, Topo löytyi. Topon löytymisen, kauniin illan ja perjantain kunniaksi päätimme jäädä hetkeksi leikkipaikalle keinumaan. Keinuhommien jälkeen, kotiinpäin laapustaessamme, Topo painoi päänsä alas, sanoen äärettömän tyytyväisellä äänellä "hyppii". Toistaen sanan "hyppii" varmuuden vuoksi toiseen kertaan. Palaset loksahtivat paikoilleen: koulumatkoilla Topo on aidan takaa bongannut erään talon pihalla olevan trampoliinin. Punonut aikansa juoniaan ja äiti-ihmisen siirtyessä vessan puolelle, nähnyt elämää suuremman hyppimistilanteen tulleen. Ja ottanut niin sanotusti ritolat.

Pahoitteluni naapuriperheelle. Näen sieluni silmin miten siellä on nautittu perjantai-illallista, kun yhtäkkiä "vieras esine" on saapunut pihaan, muina miehinä ottanut saappaat pois jalastaan ja mennyt hyppimään heidän trampalleen. Ihan perussettiä.

Miehen kanssa pohdimme hetken aidan palauttamista, kunnes totesimme, että pieni aita ei pitkähköä Topoa enää pidättele. Se on tästedes "Topo metrin päässä" ulkoilumeininki tässä huushollissa. Sekä oiva opetus siitä, että hyvin ennakoitavalla Topollakin on hetkensä, jolloin hän ottaa ja yllättää meidät kaikki. Käyden vähän Topon Reissuilla.