Lääpällään

Aika tasan tarkkaan minuutilleen, neljä vuotta sitten, neljästä tuli viisi. Monen tunnin "synnytän, enpäs synnytä" puliveivaamisen jälkeen Sampu päätti tehdä rivakan ulostulon kämpästään. Niin rivakan, että ensimmäiset parkaisut päästettiin ilmoille sairaalan naistentautien päivystyshuoneessa. Ihan synnärille asti kun emme ehtineet. Jotain olisi liene pitänyt osata päätellä jo tästä maailmaantulosta: tyyppi on ehtiväinen tapaus.

Sampun täti laittoi tänään onnitteluviestin, muistellen ,ettei ollut eläessään pitänyt sylissään niin pientä vauvaa, kuin Sampu oli. Totesin naurahtaen, että enpä ollut minäkään. Minkään mittapuun mukaan kyseessä ei ollut minivauva, tyyppi oli silkkaa terästä piirun verran yli kolmen kilon edestä.
Mutta olihan Sampu sellainen pieni kottaraisen poikanen. Reilusti pienempi, kuin isoveljensä tähän maailmaan syntyessään.

Sitä hän on tänäänkin; pieni mutta pippurinen. Tällä hetkellä noin 14 kilon ja metrin verran ehtaa tavaraa. Elämäniloa, tapaturma-alttiutta, juttua, leikkiä, juoksua, ajoittain kiukkua. Päiväkodissa muistetaan yhä mainita vähintään kerran viikossa, kuinka hurmaava kuopuksemme osaakaan olla. Olemme asiasta vienosti ja kainosti hymyillen miehen kanssa täsmälleen samaa mieltä. (välihuomautus: enimmäkseen samaa mieltä).

Eilen oli miehen vuoro toimia vastaanottokomiteana koulupojille, jotka viettävät päivänsä kesäajan hoidossa ja äiti-ihmisen vuoro noutaa Sampu, dagiksesta. Kiitos uutisvalppaiden päiväkodin aikuisten, osasivat he ohjeistaa, että kyseisenä iltapäivänä ei kannata mennä postiin, henkilökunta kun lakkoilee. Joten postikeikan sijaan lähdimme Sampun kanssa kauppakierrokselle.

To do listallani on ollut ehkä neljän vuoden ajan hankkia uudet silmälasit. Silmälasikaupan ohi kävellessämme, päätin mennä varaamaan aikaa näön tutkimukseen .Saadakseni kuulla, että homma voidaan hoitaa siltä istumalta. Nanosekunnin jouduin pohtimaan, että jaksaako seuralaiseni hauvoineen puolen tunnin tutkimukset ja pokien sovittelut, päätyen ratkaisuun: yrittänyttä ei laiteta. Homma meni suorastaan suvereenisti. Puolta tuntia myöhemmin uusien silmälasien omistaja hyväntuulisine seuralaisineen jatkoi kauppakierrosta.

Seuraava pitstop ennen proggista: kesäkengät Topolle, oli pikapysähdys lemmikkieläinkaupassa. Yleinen kauppakeskusten huvi ja harrastuksemme. Lemmikeläinkaupassa kävimme syvällistä ajatustenvaihtoa aiheesta "asuuko tuossa kämpässä gekko, vaiko lohikäärme". Loppuratkaisu oli kumpaakin osapuolta tyydyttävä; äiti-ihmisen mielestä kämpässä asui gekko, Sampun mielestä lohikäärme. Homma selvä.

Kierros jatkui ilman suurempia kommervenkkejä kenkäkauppaan, krimskramskauppaan, kahville ja ruokakauppaan. Ruokakaupan jälkeen tehtiin shokkitoteamus: Sampun ja armaan hauvan tiet ovat eronneet jossain vaiheessa kauppakierrostamme. Ei muuta kuin aloittamaan raskaiden kantamusten kanssa kauppakierrosta uudelleen, väärinpäin. Sampun säntäillessä paniikinomaisesti käytäviä ees-taas, huudellen "hauva, hauva, tule tänne, missä sinä olet". Hauva ronkaleen pysytellessä hiljaa. Muutaman minuutin etsinnän jälkeen Sampun ja armaan hauvan tiet kohtasivat jälleen onnellisten tähtien (tai ainakin kauppakeskuksen lamppujen) alla.

Bussipysäkille tarpoessamme, mietin jmielessäni, kuinka lääpälläni olen tuohon joka paikkaan ehtivään, enimmäkseen aurinkoiseen pikkujässikkääni. Kuinka hän on tehnyt perheestämme juuri sen kokoisen, kun sen pitääkin olla. Kuinka hän on antanut suuren lahjan miehelle ja minulle; olemme saaneet seurata sitä, miten lapsi innostuu, oppii, touhuaa. Ennenkaikkea: miten hän leikkii. Kiitos tuon leikkitaidon kämpästämme on tullut hylättyjen lelujen hautausmaa. Siinä vaiheessa, kun äiti-ihminen yrittää olla ponteva, ja todeta, että nyt ei enää tarvita tänne yhtään smuffijuttua, junajuttua, pikku nippelinappelijuttua, mies heltyy ja antaa vihreää valoa uudelle leluhankinnalle. Seuraavassa hetkessä vaakakupin kääntyessä päälaelleen. Iltaisin, Sampun jo ollessa unten mailla, päätämme miehen kanssa jämerästi, että yhtään lelua tänne ei enää hommata, huomataksemme Sampun synttäripäivän alla tekevämme tarkkaakin tarkempaa tutkimustyötä erinäisten lelukauppjen nettisivustoilla.

Kaikki pojat omistavat tietenkin tasaosuuden sydämestäni, mutta Sampu on antanut meille jotain, mitä emme Edwardin ja Topon kanssa olleet saaneet: mahdollisuuden nähdä, miten kehitytään suht oppikirjojen mukaisesti. Sampu on antanut meille roimasti vanhemmuusitseluottamusta: koska yksi jälkikasvustamme piirtää, tekee palapelejä, pelaa, ja leikkii, emme ole voineet mennä totaalisen ojasta allikkoon vanhemmuushommassa.

Tänään on vietetty Sampun synttäreitä numero yksi; omalla porukalla. Sankarin toivomuksesta pöytä on notkunut taksipizzasta ja pingviinijäätelöstä. Jäätelöhommassa äiti-ihmisellä karkasi jossain määrin taas se kuuluisa kauramopo lapasesta; koska tiedossa ei ollut tarkkaan sitä, mitä pingviinijäätelöllä tarkoitetaan, piti varuilta kassiin lapata ruokakaupan suurinpiirtein kaikki jäätelöt, joissa oli sen yhden jäätelötehtaan pingviinimerkki. Huomenna on synttärikemujen numero kaksi vuoro: mummit, kummit, läheiset. Onnellinen sankari on siirtynyt omaan sänkyynsä uusien pingviinikirjojen kanssa, varmistellen illalla "onhan minulla huomennakin syntymäpäivä". Vastauksen: ei ole, mutta juhlat on, saadessa vähintäänkin tyydyttävän vastaanoton.

Neljä vuotta, niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Neljään vuoteen on mahtunut iloa, naurua, onnea. Siihen on mahtunut aimomäärä pelkoa, epätoivoa, suruakin. Tänään olemme hyvässä paikassa: Faapumme voi hyvin. Tulkoon mitä tulee, mutta asiat eivät ikinä enää voi mennä saman kaavan mukaan, kuin ne valitettavasti menivät Topon kanssa. Sen tietoisuuden kanssa on helppo elää. Tänään, kun taloon on laskeutunut hiljaisuus, avaamme pullon kalliimpaa kuohujuomaa, ja skoolaamme Sampulle. Meille. Tälle neljän vuoden uskomattomalle matkalle. Sille, että olemme aivan lääpällämme, poikiimme.

P.S Epäleipurina sain jälleen yhden hyvistä ahaa-elämyksistäni; miksi kiristää pinnaa ja hermoa, tekemällä vaihteeksi juhliin yhden niistä ei niin viehättävän näköisistä kermakakuista. Joista yksi kolmasosa päätyy aina roskien mukana kaatopaikalle. Menin ja ulkoistin kakkuhomman. Kiitos Kakkumo Anna ( https://www.facebook.com/kakkumoanna?fref=ts ), ulkonäkö on mahtava ja olen takuuvarma, että maku on vielä mahtavampi! Mikä parasta: kakkua voi kuulemma nauttia useamman päivän verran. Viikonlopun ruokapolitiikka siis hoidossa.

P.P.S Rakkalla lapsellahan on monta nimeä... Kakku antanee osviittaa siitä, mistä lemppari Sampu on kehkeytynyt