Kahden vuoden takaa

Facebook ilmoitti jälleen aamusta, että sinulla on muistoja kahden vuoden takaa. Mitä muistoja siellä olikaan. Kuva Edwardista ja Toposta Tukholman keskustassa, suihkulähteen äärellä. Me olimme "omalla lomalla". Olimme sopineet, että mies viettää laatuaikaa juniorin kanssa ja me kolme muuta yhdyskuntamme jäsentä lähdemme Tukholman reissulle.

Kuvaa katsoessa ensimmäinen ajatus oli ilo, jossa oli haikeutta. Ai vitsit meillä oli kiva matka. Jota en kuunaan tänäpäivänä tekisi samaisella kokoonpanolla. Seuraava ajatus oli: olin tuolloin hoitovapaalla. Olisipa kiva olla taas vaikka vuoden päivät hoitovapaalla. (en ole ollenkaan varma, että olisin tuota mieltä enää kuuden viikon kotona oleilun jälkeen…). Viimeiseksi tuli mieleen ajatus: onko tässäkin aika kullannut muistot? En usko, että reissu olisi katastrofi. Katastrofireissut muistan katastrofireissuina, niiden yhä nostattaessa käsivarsikarvat kauhusta pystyyn. Toisaalta: emme ole ikinä tehneet yhtäkään pelkästään katastrofireissua. Joka reissuun on mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Vaikka keskiarvo olisi lopulta hiipinyt katastrofin puolelle. Mutta että oliko tämä reissu ihan oikeasti hyvä reissu?

Muistan sen, että meillä oli ikkunaton hytti: otimme jonkun ihan viime sekunnin matkan ja muuta ei ollut tarjolla. Lohduttauduin sillä, että eipä siellä hytissä paljon oleilla. Laivaan mennessä huomasimme, että hyttiavaimemme eivät toimi. Lähdin kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa metsästämään hyttiemäntää. Löysin sellaisen hetken kuluttua. Matkalla takaisin hytillemme, sain a) kuulla, että luultavasti en ole vain osannut käyttää hyttiavaimiamme oikein b) sain äiti-palautetta, Topon itkiessä lohduttomana. Tiesin, että Topo itkee, koska ei tajua mitä tapahtuu, minne olemme menossa ja miksi säntäilemme ees-sun-taas. Hyttiemännän mielestä Topo itki siksi, että äiti pisti hänet kävelemään liian kovaa vauhtia pitkin hyttikäytäviä. Hyttiavaimissamme oli vika, sitä pahoiteltiin ja meidän käskettiin roudata itsemme ja ne kolme laukkuamme infoon vaihtamaan avaimet. Topon itkuun meinasi yhtyä äiti-ihminen, ajatus muutaman kerroksen kapuamisesta sen kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa ei vain houkuttanut. Loppujen lopuksi hyttiemäntä heltyi, päästi yleisavaimellaan meidät hyttiimme, jotta saimme dumpata laukkumme sinne, ennen niiden avaimien vaihtoa.

Muistan, että 10 minuutin leikkipaikalla hengailun jälkeen tuli ilmoitus: paikka pitää sulkea, koska pallomerestä on löytynyt sitä itseään. Voin kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ollut syyllinen pallomeren sulkemiseen. Voin myös kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ottanut hyvällä sitä, että leikkipaikasta piti ottaa ritolat samoin tein.

Loppujen lopuksi nämä olivat ainoat reissumme haastavammat hetket. En nyt voi väittää, että nautiskelimme buffetin herkkujen ääressä kahta tuntia putkeen, rauhallisesti ruokaillen. Mutta hei kamoon: missä lapsiperheessä sellaista tapahtuu? Sen sijaan kävelimme Edwardin kanssa pitkin rantoja Tukholman ytimeen. Topon istuessa nätisti rattaissaan. Kävin alennusmyynneissä, sain ihan rauhassa jopa katsella itselleni vaatteita. Sen jälkeen vietimme pitkän ajan lelukaupassa. Jonka jälkeen vietimme suht pitkän ajan pikaruokapaikassa. Jonka jälkeen Topo nukahti rattaisiin ja me menimme Edwardin kanssa jäätelölle. Meillä oli varsin mukava päivä.

Tällaiset muistot ovat niin konkreettisia sen suhteen, että mihin suuntaan elämä on sen jälkeen mennyt. En voi väittää, että olisi muka mahdotonta ottaa Topo kainaloon ja lähteä risteilemään. Ei todellakaan olisi. Sille ei ole yhtään lääketieteellistä, saatikka muutakaan todellista estettä. Muuta kuin se, että kukaan ei nauttisi siitä. Topo ei nauttisi epämääräisestä hengailusta laivalla. Sen lisäksi hän taatulla jopa vihaisi epämääräistä hengailua kaupungilla yhden päivän verran. Olisiko se kivaa sisaruksillekaan: Mennään leikkipaikkaan. Ei kun hei, lähdetään pois, Topo ei diggaa. Voisitteko muuten yrittää syödä aamu-ilta-välipalanne, sekä lounaanne ja illallisenne kymmenessä minuutissa, koska Topo ei muuten jaksa. Tähän vielä bonuksena yöpyminen samassa kenkälaatikossa: no niin, koska Topon uusi päivä alkoi kello 3.45, niin eiköhän kaikki nousta samoin tein ylös. Kun nuo valotkin nyt ovat päällä ja Topo joikaa sydämensä kyllyydestä.

Tällaiset muistot ovat myös konkreettisia sen suhteen, että olemme monesta suosta nousseet kyseisen ajankohdan jälkeen. Topo on voinut tässä välissä räävittömän huonosti. Ero siihen juuri tänään, kirkas silmäiseen "moita" huutelevaan pikkumieheen ja kalpeaan, kivusta itkevään potilaaseen on ihan älyttömän suuri. Ymmärrän, minkälainen ralli tässä kahdessa vuodessa on käyty läpi. Samalla en ymmärrä. Olen joskus pohtinut sitä, että jos joku päivä kävisi niin, että elämä tasaantuisi. Voisi luottaa siihen, että takapakkeja ei tule, vuoristoradalla ei lähdetä loputtomaan alamäkeen, hurjalla vauhdilla, jos tietäisin että trio saisi voida hyvin, mitä minulle kävisi? Olisinko onnellinen? Osaisinko olla onnellinen hetkessä? Vai romahtaisinko. Kävisinkö silloin mielessäni läpi sen rallin, missä olemme vuosikymmenen verran ajelleet. Miettisinkö, miten kestin ne kaikki mustat jaksot. Alkaisinko surra ihan täysipäiväisesti kaikkea sitä, mistä olemme jääneet paitsi? Vai muistaisinko ne hyvät hetket: ne kun Tukholman risteily meni hyvin, minkälainen vesipeto Topo oli, miten Sampu yhtäkkiä alkoi puhua, kuin papupata. Sen miten Edward kirjoittaa luokkatovereidensa nimiä kesälomalla, katuliiduilla, autokatoksemme eteen. Niin, aika kertonee. Samaa, mitä se kertoi tänäänkin, antaessaan valokuvamuistoja kahden vuoden takaa.

Kotona

Kolme vuotta sitten miehen ja minun sähköpostimme ilmoittivat saapuneesta postista tasaisin väliajoin. Useinmiten sähköpostin otsikko oli jotain tyylillä "xxx haluaa suositella sinulle kohdetta Oikotieltä". Meillä oli päällä asunnonhaku. Ainakin jollain asteella. Alueet olivat selkeät, mistä uusi koti saisi mielellään löytyä. Olin pikkuhiljaa hivuttanut listalle yhden alueen lisää. Alueen jolle mies oli jo ehtinyt sanoa ei ei ei, monen monta kertaa. Tiesin, että tyyppi, jonka kanssa olen asunut saman katon alla sellaisen kymmenen vuoden verran, on hitaasti lämpiävää mallia. Joten en luovuttanut ensimmäisen ei:n kohdalla. Lopulta siltä listalle hivutetulta alueelta löytyi talo. Täydellinen sellainen. Siinä oli kaikki mitä tarvitsimme. Se oli juuri oikealla paikalla. Sillä oli juuri oikeanlainen tontti. Siitä ei ollut pitkä matka uimarannalle. Lähellä oli Edwardille ja Topolle sopiva koulu. Täydellistä. Emme ostaneet sitä.

Henkisesti heitin asunnonhakurukkaset nurkkaan, kun emme ehtineet taloa itselemme, no tässä vaiheessa voin käyttää sanaa josta en tykkä: kotiuttaa. Tiesin, että olisi lähestulkoon mahdottomuus löytää jotain vastaavaa; uusi talo, vanhalta alueelta, järkihintaan. Tätä nykyä katselen Oikotien ilmoituksia lähinnä huvin vuoksi ja harrastus mielessä. Miehen "kato, toi vois olla kiva"-ehdotuksiin nyökkäilen hymyillen, odottaen, että kun en mainitse asiasta, mieskin unohtaa sen. Tätä nykyä olemme kotiutuneet liian hyvin taloon, missä me nyt asumme. Missä on meidän koti.

Olemme muuttaneet ensimmäiseen omaan taloomme, kun Edward oli taapero ja Topo vasta viisikuinen vauva. Olemme nähneet Topon ensiaskeleet meidän omalla pihallamme. Muistan ensimmäisen äitienpäivän, kun asuimme uudessa kodissamme. Me söimme pihalla aamupalaa. Se oli mahtavaa. Tunsin olevani huipulla: mies, kaksi lasta, koira ja oma piha.

Täällä olemme tuskailleet repaleisten öiden kanssa. Täältä olemme lähteneet ensimmäisen kerran akuutisti sairaalaan, jääden pariksi päiväksi sille tielle. Täällä olemme palaveeranneet ruokapöydän äärellä instanssien ja ihmisten kanssa, joiden emme kuvitelleet olevan osa elämäämme: vammaispalvelut, terapeutit. Olen raivostunut tulostimelle, kun se ei suostunut sylkemään pihalle juuri valmiiksi saamaani vammaistukihakemusta.

Olemme miehen kanssa vaihtaneet työpaikkoja. Olemme vieneet koiramme eläinlääkäriin, tullen kotiin siltä keikalta ilman koiraa. Olen tehnyt raskaustestin, joka on näyttänyt positiivista tulosta. Jokusta pitkää kuukautta myöhemmin olemme tulleet sairaalasta kotiin, kantaen turvakaukalossa kolmikiloista poikavauvaa. Meistä on tullut kolmen pojan vanhempia.

Olemme pitäneet ystävillemme myöhästyneet kolmekymppisjuhlat. Kutsuneet "parikymmentä henkilöä", laskien sen varaan, että koska porukassa on tulevia ja nykyisiä äitejä, sekä isiä, kaikki eivät pääse paikalle. Yksi ei päässyt paikalle. Ne olivat hyvät juhlat. Mies on opetellut grillaamaan, allekirjoittanut tekemään ruokaa (joka on pääsääntöisesti kiitollisen trion mielestä yök/hiljaista hyljeksyntää/Faapu ei tykkää kastikkeesta-kamaa). Me olemme keränneet omasta kasvipenkistä mansikoita, retiisejä, persiljaa, salaattia ja tontin rajan takaa mustikoita. Niin, unohtamatta kesällä kallioltamme löytynyttä metsämansikkakätköä. Eilen illalla Edward ja Sampu menivät innoissaan nukkumaan, mies oli luvannut, että he saavat seuraavana päivänä viedä pupulle porkkanoita. Metsän puolelle luonnollisesti. Me emme omaan pihaan tarvitse pupufarmia. Olen ostanut ompelukoneen. Kolmen kuukauden jälkeen ottanut sen paketista pois ja siirtänyt sen hyllyn päälle odottamaan sopivaa ompeluaikaa. Sitä ei ole vielä löytynyt.

Me olemme pikkuhiljaa alkaneet miettiä miehen kanssa, että mitä seiniä maalata (okei, totuuden nimessä maalauttaa). Minne voisi laittaa tapettia (tapetin laittaa joku muu, kuin me). Olemme miettineet huoneiden uudelleen organisointia. Ostaneet tänne pari uutta sohvaa, x-määrän keittiönmattoja (pitäähän sitä naisella harrastus olla). Olemme ostaneet pihalle sohvaryhmän, saaneet ruokailuryhmän ja perineet pihakeinun.

Mies on vaihtanut jokusen kerran autoa. Jossain vaiheessa sattumien summana pihassamme kävi neljä erilaista autoa neljän viikon sisään. Neljännen auton kohdalla Edward puuskaisi tuskastuneena "isi on taaaaaas ostanut uuden auton". Meillä on pihalla kaksi polkutraktoria, ainakin kolme lasten polkupyörää, joita ei juurikaan käytetä. Sitten siellä on Sampun potkupyörä, jota hän rakastaa. Päätimme jälleen, että kun päiväkoti alkaa, Sampulle viedään pyörä ja kypärä sinne, jotta hän voi siellä päiväkodin pihassa opetella sitä polkemista "sitten voidaan käydä Sampun kanssa pyörällä kaupassa" juttelemme miehen kanssa. Tietäen tasan tarkkaan, että kauppaan mennään luultavasti jatkossakin autolla.

Se mikä tästä on tehnyt kodin on ehkä kaikista eniten se elämä, mitä me elämme täällä nyt. Kaiken odottamisen, toivomisen, epätoivon ja surkeuden jälkeen minulla on kaksi kaveria, jotka tappelevat siitä, kumpi saa kaataa jauhot taikinaan. Joiden kanssa extempore laitamme saappaat jalkaan illalla ja menemme poimimaan mustikoita, tai lähdemme talleille katsomaan heppoja. Käymme syvällisi keskusteluja aiheesta: pupulle porkkanoita, koska tulee joulu, sataako sateisen kesäpäivän jälkeen lunta. Minulla on yksi kaveri, jota pitää kutittaa joka ilta, niin että hän on lähellä tikahtua kikatukseen. Joka sanoo maailman kauneimmalla äänellä "äätii". Sitten on se yksi isompi kaverikin, jonka kanssa nauramme näiden muiden kavereiden edesottamuksille. Joka puhuu niistä isommista taloista ja uusista autoista, nyökkäilen, hymyilen ja varon visusti olla ottamatta asiaa esille myöhemmin.

Bonuksena vielä kodin ympäristöstä löytyvät upeat naiset: naapurit. En tiedä minne mahtavan porukan laaksoon me olemme rantautuneet, mutta mahtavaa porukkaa täällä asuu. Jotain asiasta kertonee se, että Faapumme kummitäti on: entinen naapurimme. Olemme näiden naisten kanssa kävelleet x-määrän kilometrejä, sopineet että käymme vähintään kerran kuussa juoksemassa. Epäonnistuneet siinä. Perustaneet elokuvakerhon, katsoneet yhden elokuvan ja sen jälkeen kerho on jäänyt unholaan. Olemme harrastaneet iltakävelyjä lähibistroon, syömään. Tai sitten vain juomaan viiniä ja puhumaan syvällisiä. Olemme juoneet litroittain teetä. Puhuneet miehistä, lapsista, työstä, kaikesta mikä on oikeasti tärkeää.

Mikä parasta: kun pyörit tuolla pihallasi tukka takussa, saappaissa, niissä rumissa housuissa ja siinä rumassa paidassa, pitäen pihalla pinkovaa laumaasi parhaasi mukaan kasassa, et ehkä aina päädy näyttämään itsestäsi niitä ihan parhaita ja eniten siloiteltuja puolia. Sen takia naapurin kanssa ollaan samoin tein sitä mitä oikeastikin ollaan: tyyppi jolla on hyviä päiviä ja pahoja päiviä. Ilman sitä siloiteltua ulkokuorta. Olen potenut maailman huonoin äiti-syndroomaa, koska olen huutanut pojille turhaan, tai liikaa ottaen huomioon huudettavan asian suuruuden. Todennut, että ilmeisesti olen vain ihminen, kun olen kuullut samansuuntaista huutoa jostain naapuripihoistamme. Olemme näiden naisten kanssa kironneet äitiyden vaikeutta ja hehkuttaneet sen ihanuutta. Tiedän, että jos meille tulee hätä, voin laittaa jollekin näistä naisista viestiä, aina, mihin kellonaikaan tahansa. Samoin, kuin he voivat laittaa minulle. Ikävöin tolkuttoman paljon sitä täältä pois muuttanutta naapuria. Yrittäen tasaisin väliajoin ehdotella hänelle paluuta vanhoille kotikonnuille (jos luet tätä: muuta takas!).

Vaikka meillä on liikaa tavaraa, liian vähän neliöitä, talvisin asumme oikeasti ihan korvessa jossa ei näe ketään, kylppärissämme on rumat kaakelit ja jääkaappi olisi pitänyt vaihtaa mieluiten eilen, tästä on tullut paikka, josta emme taida ihan hevillä lähteä. Meidän koti. Paikka jossa olemme kotona.

Jeesustelijan Ohjeet: Elä Hetkessä

Ookoo, pakko myöntää, että välillä niin sanotusti meinasi mennä hermo, kun lomailin itsekseni trion kanssa kahden viikon verran juhannuksesta eteenpäin. Isosti meni hermo töistä kotiutuvaan mieheen, joka tiedusteli "miksi olet niin kiukkuinen". Pitäisihän sen tajuta: trio vetää pinnan ajoittain kireälle, samoin loputtomat kotityöt, kokkaamiset, no koko tilanne. Nyt ovat vaakakupit eri asennoissa: karkaan aamulla töihin, miehen jäädessä kotiin viettämään laatuaikaa kolmen poikansa kanssa. Kun tulen töistä kotiin, mies on kiukkuinen. Todella kiukkuinen. Hämmästelen miksi: ethän sä ole edes pyykännyt, ei ainakaan isommin olla täällä siivottu ja minähän se tein ruoat valmiiksi illalla. Onko se nyt niin rankkaa vähän viihdyttää kolmea poikalasta?  Vuoden jeesustelija palkintoa odotellessa...

Välillä ne planeetat ovat juuri oikeassa asennossa, jeesustelijallekin. Kuten koko eilisen iltapäivän ja illan. Mies oli raijannut trion uimahommiin. Iltapäivästä uimareissulta kotiutui erityisen hyvän tuulinen porukka (miehen ollessa yhä suht, no, tosi äkäinen). Koska ihminen tarvitsee aikuisseuraa ja oma puoliso ei voi aina ja ikuisesti toimittaa aikuisseuralaisen virkaa, päästettiin mies maailmalle kaverinsa kanssa. Me jäimme poikien kanssa kotijoukoiksi. Kävimme tyhjäämässä mansikkapenkin, todeten, että jossain ei olla menty ojasta allikkoon: olemme saaneet kerättyä noin 30 mansikan verran oman maan marjoja. Joskin, jotta homma säilyisi balanssissa, niin retiiseistä ei kasvanut punaisia juureksia, vaan metrin korkuisia vihreitä juttuja, jotka kukkivat. Mansikkapuuhan jälkeen liikahdimme metsän puolella mustikkaan ja sen jälkeen kastelimme itsemme läpimäriksi vesisodan parissa. Ihan loistava iltapäivä. Aurinko otti ja helli meitä isolla hanskalla. Päivän liikuntasessiokin tuli suoritettua trioa vesipyssyn kanssa jahdatessa ja sen jälkeen ruohonleikkuria lykkien. Mikä parasta: Topo oli mukana leikeissä. Kikatti, käkätti, juoksi karkuun, näytti niin onnelliselta ja hyvin voivalta. Ainoa mutta olivat Topon polvet, jotka olivat aivan haavoilla. Tyyppi oli mennyt ja tippunut keinusta aamupäivällä. Topoa eivät polvet vaivanneet, äiti-ihmistä kyllä.

Sain niin vahvan dejavú:n viime kesältä. Kun me olemme Topon kanssa Lastenklinikalla. Topo on paikalla, mutta ei läsnä ja hänen polvistaan valuu verinoroja. Hän ei pysy kunnolla pystyssä. Kaatuilee holtittomana, satuttaen aina polvensa. Hän ei edes huomaa sitä, koska hän on niin huonossa kunnossa. Muistan miten lääkäri tulee tutkimushuoneeseen sisälle ja Topon nilkatkin pettävät. Ne taipuvat miten päin sattuu, hänen yrittäessään kävellä. Topo kaatuu suoraan lääkärin syliin. Lääkäri on huolissaan, äiti-ihminen on puoliksi paniikissa, puoliksi toivoton.

Sanon aina kaikille, että olen mestari elämään tässä päivässä. Kerron, kuinka pojat ovat minut siihen opettaneet. Kun ystäväni kertoi puhelimessa, että hänen pienellä pojallaan oli parempi päivä, annoin jeesustelijana viisaan ohjeen "keskity tähän päivään, älä mieti niitä mahdollisia tulevia huonoja päiviä". Me kummatkin tiesimme, että pikkumiehelle tulee eteen huonoja päiviä. Samoin, kuin minä tiedän, että Topolle tulee eteen huonoja päiviä. Siksi, siinä vesisodan tiimellyksessä, vaikka nauroin, niin viisi prosenttia minusta mietti mennyttä ja vähän pelkäsi tulevaa.

T'änään aamulla Topo tuli pyytämään puoli kuuden aikaan iPadiaan. Ohjasin herran jatkamaan yöuniaan. Kuuden jälkeen Topo sai padinsa. Kun olin laittamassa kenkiä jalkaani, lähteäkseni töihin, hän tuli luokseni iloisena, niin terveen ja onnellisen näköisenä sanoen "naa".Nalle Puh. Vastasin:"äiti tulee laittamaan Nalle Puhin". Telkkari päälle, etsimään boxilta Topon Nalle Puh leffaa. Leffa pyörimään. "Äiti antaa sulle pusun", Topo ymmärtää täysin,mitä sanon, koska hyvinä päivinä Topo ymmärtää nykyään aika paljon puhetta. Hän alkaa kikattamaan valmiiksi. Odottaen, että vähän pärisytetään samalla, kuin pussataan.

 Lähden töihin, mietin, että miksei aina voi olla näin. Topon papereissa lukee, että hän on kehitysvammainen, hänellä on epilepsia, migreeni ja käytöshäiriö. Niinä päivinä, kun Topo saa voida hyvin, ei käytöshäiriöistä näy häivähdystäkään. Niinä päivinä annan käytöshäiriödiagnoosit hänen kahdelle veljelleen, jotka sinnikkäästi, päivästä toiseen, jaksavat matsata yhdestä ja samasta veturista, pehmoeläimestä, peitosta, siitä, missä on kenenkin paikka ruokapöydän ääressä. Tietäen samalla, että tyypit ovat kaikkea muuta, kuin käytöshäiriöisiä. Tietäen samalla, että JOS Topo saisi voida hyvin, tuskin hänenkään epikriiseissä lukisi: käytöshäiriö.

Tänään palaan töistä tyhjään kotiin. Miesporukka suuntaa mökille. Olen odottanut "omaa lomaa" kotona, kuin kuuta nousevaa. Olen tarvinnut sitä. Eilinen täydellinen iltapäivä vei vähän pois sitä tarvetta ja odotusta. Mietin lähinnä, että mitä minä siellä kotona yksin teen, siivoanko, poiminko mustikoita, heittäydynkö villiksi ja katson keskellä iltapäivää leffaa? Osaanko nauttia, elää vain tässä hetkessä? Luultavasti keksin tekemistä, olen varmasti tyytyväinen, Toivottavasti osaan ottaa hetkestä kaiken irti.  Koska mitä luultavimmin viimeistään neljä tuntia miesporukan kotiinpaluun jälkeen voivottelen hullunmyllyä, meteliä, sotkua ja mietin marttyyrina, että koskakohan tässä huushollissa seuraavan kerran saa hetken rauhaa. Edes vaikka siivota ilman häiriötekiöitä. Jeesustelijana miettien, että SITTEN otan omasta ajasta kaiken ilon irti. Tietäen, että hetkessä pitäisi osata elää. Samalla tietäen, että se on aika hemmetin vaikeaa.