Yöllä heräsin umpiunesta siihen, että Sampu itki vieressäni. Hän oli nähnyt pahaa unta. Painajaisia. Otin pikkukaverin kainalooni, paijasin häntä ja juttelin hänelle niin kauan, kunnes vierestä kuului jälleen taas tasaista tuhinaa. Samalla tajusin, että olin itsekin ollut keskellä painajaisunta, kun heräsin Sampun itkuun.
Minulla ei ole tapana kauheasti jossitella elämää suurempia asioita. Tietenkin on asioita, jotka jäävät kalvamaan mieltä, joiden kohdalla miettii, että mitä jos olisi toiminut eri tavalla. Mitä jos olisi sanonut eri tavalla. Mitä jos vaikka väsymyksestä johtuen tulkitsi asiat väärällä tavalla. Mutta esimerkiksi trion kohdalla: harvemmin on tullut mietittyä, että mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos ensimmäinen epilepsialääke olisi auttanut. Mitä jos heillä ei olisikaan "suurta tuntematonta". Ne ovat turhia jossitteluja. Niistä ei saa aikaiseksi itselleen, kuin pahan mielen. Pyrin siis ennemminkin ajattelemaan, että näillä mennään. Se mihin itse voi vaikuttaa, on tehdä arjesta kaikille niin sujuvaa, leppoisaa ja mukavaa, kuin suinkin mahdollista on.
Yksi suuri mitä jos-ajatus päässäni on kuitenkin pyörinyt vuosien ajan. Mitä-jos-painajainen...
Odottaessani Topoa, melko alkutaipaleella (olisiko ollut siinä 8-10 raskausviikon kohdalla) olin viettämässä tuolloin yksi vuotiaan Eliaksen kanssa päivää vanhempieni luona. Koko päivän päätäni oli jomottanut. Kun mies tuli noutamaan meitä vanhemmiltani kotiin ja laitoin Eliasta hänen turvaistuimeensa, jotakin tapahtui. En vielä tänä päivänäkään tiedä mitä. Mutta yhtäkkiä, kuin napinpainalluksesta, päänsäärystä tuli järkyttävä. Itkin, ulisin, valitin ääneen autossa. Kotiosoitteen sijaan mies kuskasi minut suoraan päivystykseen. Jossa pääsin suoraan lääkärin vastaanotolle.
Muistan vieläkin, miten pyytelin anteeksi sitä, että olin kehdannut yhden päänsäryn takia raahautunut flunssaruuhka-aikaan, illalla, päivystykseen. En ollut edes ottanut ensin Panadolia ja odotellut josko se auttaisi. Muistan vieläkin, miten lääkäri nopeasti tutki minut, kysyi millä kulkuneuvolla olen liikenteessä ja antoi ohjeistuksen "Sinun pitää nyt välittömästi lähteä Meilahden sairaalaan, ilmoitan että olet tulossa. Saat mennä sinne joko miehesi kyydillä, tai taksilla. Itse et saa ajaa, etkä mennä julkisilla". En osannut edes pelästyä, ilmoitin vain miehelle "lääkärin tuomion", hän kuskasi minut ensiapuun numero kaksi... Josta alkoi viikkoja ja jälleen viikkoja kestävä erilainen taival...
Puoltatoista vuorokautta myöhemmin minua vietiin kiireellisesti pään magneettikuvauksiin. Itse olin aivan sekaisin: pelosta, huolesta, enimmäkseen hämmennyksestä. Kaikilla tuntui olevan kiire: lääkärillä saada minut kuviin, herrasmiehellä joka puolittain juosten kuskasi minua sairaalasängyssä toimenpiteeseen. Ainoa ajatus, joka suhisi päässäni oli "vauvalla ei saa käydä mitään, vauvalle ei saa käydä mitään". Minulle ehdittiin pikaisesti kertoa, että koska on olemassa vakava uhka minun terveydelleni, joudutaan tekemään toimenpiteitä, joita ei normaalisti tehdä raskaana oleville naisille. Tämän jälkeen suoniini ruiskutettiin varjoainetta ja minut, pienine vauvamahoineni, tuupattiin mri-laitteen uumeniin.
Olen toipunut tuosta reissusta, ja reissun aiheuttamasta sairaalakierteestä hyvin. Fyysisesti oikeastaan täydellisesti. Henkisesti: aika tuntuu yhä painajaisunelta. Kuin se olisi tapahtunut jollekin henkilölle, jonka elämää seurasin ulkopuolelta. Vierestä. En osaa ajatella tapahtunutta ja sairaala-aikaa niinkuin se olisi jotain, jota minä olisin kokenut. Lukuunottamatta yhtä asiaa. Yhtä ajatusta:
Ajatuksesta, että m i t ä j o s tapahtumat kuitenkin aiheuttivat tuolloin kohdun suojassa kasvavalle Topolle jotakin haittaa. On aivan itsestäänselvää, että hänellä on se sama "suuri tuntematon", kuin hänen kahdella veljelläänkin. Minulle on aivan päivänselvää, että oireita olisi tullut, eritasoisia ongelmia kehityksen suhteen olisi takuulla ilmestynyt Topon elämää matkan varrella. Mutta silti en pääse yli ajatuksesta että mitä jos kaikki tapahtunut jollain tapaa aiheutti sen, että Topon elämä on ollut niin hirvittävän paljon vaikeampaa, ja rankempaa, kuin hänen kahden veljensä?
En ajattele asiaa enää päivittäin. Tai noh: itseasiassa en ole Topon syliin saatuani ikinä enää ajatellut asiaa päivittäin. Mutta ajatus pyörii tuolla taustalla: nousten ajoittain pinnalle. Kuten vaikka lääkärin vastaanotolla, Topon asioista keskustellessani. Silloin olen kysynyt lääkäriltä, että "mitä jos". Lääkärin antaessa empivän vastauksen "en nyt osaa sanoa suoraan, mutta voisin kuvitella, että ehkä sillä ei ollut merkitystä". Googlettelun olen jättänyt suosiolla: koska internetin syöveri nyt on täynnä mitä erilaisempia tarinoita. Keksittyjä ja tosia.
Itseasiassa enimmäkseen tätä nykyä unohdan kokonaan 11 vuoden takaiset tapahtumat.
Kunnes: yön pimeinä tunteina herään. Siihen, että joku on ylhäällä säädyttömään aikaan. Joku on nähnyt painajaisia. Ja huomaan itsekin heränneeni kesken jonkinsortin painajaisunen. Tai aivojen tavan käsitellä tapahtunutta. Silloin se hiipii mieleen. Ajatus. Kerta toisensa jälkeen: Mitä jos? Kysymys, johon en ikinä tule saamaan vastausta. Sen tiedän. Mutta kysymys, joka ei tule täysin jättämään minua ikinä rauhaan.
torstai 16. marraskuuta 2017
tiistai 14. marraskuuta 2017
Erilainen RuokaKassi
Jokunen viikko takaperin postin mukana postilaatikkoon kolahti uusi ruokaketjun kanta-asiakaskortti. Kortin mukana olleessa kirjeessä kerrottiin, että kyseisen kortin saa hassattuaan ketjun kauppoihin älyttömän määrään rahaa. Vuodessa. Tein omasta mielestäni hassunhauskan Facebook-päivityksen siitä, miten kiitos Topon lauantaimakkahamstrauksen perheestämme on tullut ko. ketjun "parempia asiakkaita". Päivitys sai yhtä surkuhupaisia kommentteja, joissa äiti toisensa perään kiitteli oman lapsena kyltymätöntä rakkautta vellejä, pinaattilettuja, tai ranskalaisia kohtaan siitä, että heidän perheessäänkin samanlaista korttia kanniskellaan lompakon täytteenä.
Taisi olla reilu vuosi sitten, kun silloisen työpaikan "kämppikseni" otti testiin perheensä kanssa ruokakassipalvelun. Siis sellaisen, jossa maksua vastaan perheen ovelle toimitetaan kassillinen ruokatavaroita + resepti dinneriin, jonka aineksista voi loihtia. Kämppikseni oli melko haltioissaan ruokakassista: ruokakassi nimittäin teki ei-niin-usein kokkaavasta puolisosta melkoisen hyvän kokin.
Itse en ole moista palvelua koskaan testannut, enimmäkseen Topon vuoksi. Tyypillä on melko suppea ruokavalio. Laiskana äiti-ihmisenä en todellakaan jaksa ruveta kokkaamaan kahta eri ruokaa päivässä. Plus: ylipäänsä mieluiten kokkaan jotain, jota syödään tyyliin päiväkaupalla. Sanoisin, että tehtävä on onnistunut siinä vaiheessa, kuin palautepoliisi numero yksi, herra kuusi vee toteaa "äääitiii, syödäänkö me taaaaaas spagettia ja jauhelihakastiketta".
Mutta: jos joku kauppaketju, tai yritys alkaisi tarjoilla palveluita, jotka ilahduttaisivat omaa huusholliamme "aina tarttee olla jääkaapissa"-elintarvikkeilla. Tuomalla ne kotiovelle, esimerkiksi kerran viikossa, ottaisin palvelun riemusta kirkuen vastaan. Ja voisin todellakin kuvitella hassaavani x-määrän rahaa palveluun, viikkotasolla.
Uskoisin, että lähestulkoon kaikilla meillä on jokin elintarvike, jota ilman ei pärjää. Edes yhtä päivää. Itselläni se on kahvi: kun maanantaiaamuna huomaan, että en ole millään viikonlopun kolmesta kauppareissusta (jep, olen äärettömän huono suunnittelija!) muistanut ostaa kahvia, meinaa päästä poru. Maanantai. Pimeää. Väsyttää. Ei kahvia. Voiko viikko alkaa paljon huonommin?
Sen lisäksi on elintarvikkeita, joiden kaapista puuttumisen vuoksi maailma oikeasti pysähtyy. Meidän kohdallamme ne ovat Topon ruokaympyrän peruspilareita. Tai siis niiden puuttuminen.
Kun Topo kömpii aamu viiden jälkeen punkastaan ylös, tassuttelee hakemaan iPadiaan ja ratsaamaan jääkaappia, maailma (tai ainakin äiti/isä-ihmisen sydän) pysähtyy, jos jääkaapissa ei ole lauantaimakkaraa, tai pinaattilettuja, tai perunasoselaatikkoa. Topoa alkaa ärsyttää. Hän alkaa polkea jalkaa. Korottaa ääntään. Pienesti (lue: isosti) paukuttaa ovia. Siinä on turha selitellä, että "Topo rakas, jos äiti tästä laittaa sulle vaikka kinkkuvoikkarin aamupalaksi". Ehei. Topo ei paljon kinkkuvoikkareiden perään katsele, saatika että yrittäisi sellaista pupeltaa aamupalaksi. Se on oltava kunnon launtaimakkaraa, tai suoraan paketista, jääkaappikylmää perunasoselaatikkoa: käsin syötynä. Ja jälkkäriksi jääkaappikylmiä pinaattilettuja. Nekin suoraan paketista nautittuna. Sohvalla. Niitä siihen sohvalle, syömisen lomassa, murustellen (tiesittekö muuten, että mitä murustamiseen tulee, niin jääkaappikylmät pinaattiletut pieksevät näkkärin siinä puuhassa ihan sata-nolla!).
Illalla instagramia, ja instastoreja selatessani en pysähdy ihastelemaan niitä ruokakasseja ja -boxeja. Mielessäni ei edes käväise ajatus, että "pitäiskö joskus testata palvelua". Mutta annas olla jos joku tekisi päivityksen siitä, miten ihanaa oli tulla kotiin, kun ulko-ovella odottivat jälleen koko viikon pinaattiletut/pakasteranskalaiset/vellit/lauantaimakkarat/pringlesit ja päärynämehut, ilman erillistä tilausta: koska kyseessä ns. jatkuvatilaus, huokailisin ääneen ihastuksesta. Klikkaisin heti stoorissa (luonnollisesti) mukana olevan palveluntarjoajan linkkiä, naputtelisin tilauksen menemään. Ja maailma olisi jälleen paljon parempi paikka.
Ei enää ikinä paniikki-iltalenkkejä koiran kanssa lähikauppaan ostamaan boxia lauantaimakkaraa. Tai kellon kanssa kilpajuoksua ruokakaupan kautta töistä kotiin "koska ne letut". Koska jääkapista löytyisi viikon varasto tuttua, turvallista, elintärkeää kamaa. Suoraan kotiin kannettuna.
Olkaa hyvä, tässä loistava businessidea, sekä takuuvarmat ensimmäiset (kanta-)asiakkaat. Kuka pistää putiikin pystyyn?
Taisi olla reilu vuosi sitten, kun silloisen työpaikan "kämppikseni" otti testiin perheensä kanssa ruokakassipalvelun. Siis sellaisen, jossa maksua vastaan perheen ovelle toimitetaan kassillinen ruokatavaroita + resepti dinneriin, jonka aineksista voi loihtia. Kämppikseni oli melko haltioissaan ruokakassista: ruokakassi nimittäin teki ei-niin-usein kokkaavasta puolisosta melkoisen hyvän kokin.
Itse en ole moista palvelua koskaan testannut, enimmäkseen Topon vuoksi. Tyypillä on melko suppea ruokavalio. Laiskana äiti-ihmisenä en todellakaan jaksa ruveta kokkaamaan kahta eri ruokaa päivässä. Plus: ylipäänsä mieluiten kokkaan jotain, jota syödään tyyliin päiväkaupalla. Sanoisin, että tehtävä on onnistunut siinä vaiheessa, kuin palautepoliisi numero yksi, herra kuusi vee toteaa "äääitiii, syödäänkö me taaaaaas spagettia ja jauhelihakastiketta".
Mutta: jos joku kauppaketju, tai yritys alkaisi tarjoilla palveluita, jotka ilahduttaisivat omaa huusholliamme "aina tarttee olla jääkaapissa"-elintarvikkeilla. Tuomalla ne kotiovelle, esimerkiksi kerran viikossa, ottaisin palvelun riemusta kirkuen vastaan. Ja voisin todellakin kuvitella hassaavani x-määrän rahaa palveluun, viikkotasolla.
Uskoisin, että lähestulkoon kaikilla meillä on jokin elintarvike, jota ilman ei pärjää. Edes yhtä päivää. Itselläni se on kahvi: kun maanantaiaamuna huomaan, että en ole millään viikonlopun kolmesta kauppareissusta (jep, olen äärettömän huono suunnittelija!) muistanut ostaa kahvia, meinaa päästä poru. Maanantai. Pimeää. Väsyttää. Ei kahvia. Voiko viikko alkaa paljon huonommin?
Sen lisäksi on elintarvikkeita, joiden kaapista puuttumisen vuoksi maailma oikeasti pysähtyy. Meidän kohdallamme ne ovat Topon ruokaympyrän peruspilareita. Tai siis niiden puuttuminen.
Kun Topo kömpii aamu viiden jälkeen punkastaan ylös, tassuttelee hakemaan iPadiaan ja ratsaamaan jääkaappia, maailma (tai ainakin äiti/isä-ihmisen sydän) pysähtyy, jos jääkaapissa ei ole lauantaimakkaraa, tai pinaattilettuja, tai perunasoselaatikkoa. Topoa alkaa ärsyttää. Hän alkaa polkea jalkaa. Korottaa ääntään. Pienesti (lue: isosti) paukuttaa ovia. Siinä on turha selitellä, että "Topo rakas, jos äiti tästä laittaa sulle vaikka kinkkuvoikkarin aamupalaksi". Ehei. Topo ei paljon kinkkuvoikkareiden perään katsele, saatika että yrittäisi sellaista pupeltaa aamupalaksi. Se on oltava kunnon launtaimakkaraa, tai suoraan paketista, jääkaappikylmää perunasoselaatikkoa: käsin syötynä. Ja jälkkäriksi jääkaappikylmiä pinaattilettuja. Nekin suoraan paketista nautittuna. Sohvalla. Niitä siihen sohvalle, syömisen lomassa, murustellen (tiesittekö muuten, että mitä murustamiseen tulee, niin jääkaappikylmät pinaattiletut pieksevät näkkärin siinä puuhassa ihan sata-nolla!).
Illalla instagramia, ja instastoreja selatessani en pysähdy ihastelemaan niitä ruokakasseja ja -boxeja. Mielessäni ei edes käväise ajatus, että "pitäiskö joskus testata palvelua". Mutta annas olla jos joku tekisi päivityksen siitä, miten ihanaa oli tulla kotiin, kun ulko-ovella odottivat jälleen koko viikon pinaattiletut/pakasteranskalaiset/vellit/lauantaimakkarat/pringlesit ja päärynämehut, ilman erillistä tilausta: koska kyseessä ns. jatkuvatilaus, huokailisin ääneen ihastuksesta. Klikkaisin heti stoorissa (luonnollisesti) mukana olevan palveluntarjoajan linkkiä, naputtelisin tilauksen menemään. Ja maailma olisi jälleen paljon parempi paikka.
Ei enää ikinä paniikki-iltalenkkejä koiran kanssa lähikauppaan ostamaan boxia lauantaimakkaraa. Tai kellon kanssa kilpajuoksua ruokakaupan kautta töistä kotiin "koska ne letut". Koska jääkapista löytyisi viikon varasto tuttua, turvallista, elintärkeää kamaa. Suoraan kotiin kannettuna.
Olkaa hyvä, tässä loistava businessidea, sekä takuuvarmat ensimmäiset (kanta-)asiakkaat. Kuka pistää putiikin pystyyn?
torstai 9. marraskuuta 2017
Käänteiset Roolit
Minulla on yksi sisko ja yksi veli. He näyttelevät oman elämäni näytelmässä yksiä päärooleista. Veli asuu kauempana ja näemme, kun näemme. Mutta yhdessäolo on aina ollut mutkatonta. Sisko asuu suht lähellä ja hän on aina ollut suuri osa koko perheemme arkea. Hän niin sanotusti kuuluu kalustoon. Jos häntä ei ole viikkoon näkynyt huushollissamme, alkavat Elias ja Sampu kysellä, että koskas täti tulee käymään. Hän on elämäni paras ystävä. Välillä otamme isosti yhteen, pidämme kolmen päivän mykkäkoulun, ja sen jälkeen olemme taas yhtä läheisiä, kuin aina ennenkin. Siskojuttuja.
Siskoni ja hänen miehensä alkoivat odottamaan esikoistaan vähän vajaa vuosi sitten. Kauan kaivattua ja odotettua esikoistaan. Kun itse olen alkuraskaudessa kulkenut ympäriinsä naama valkoisena, tukka pystyssä, voiden pääsääntöisesti pahoin, siskoni "voi vain hyvin". Ei kolottanut, ei yököttänyt, ei turvottanut. Raskaanaolo sopi hänelle. Myötäelin raskautta, melkein kuin olisin itsekin ollut pieniin päin. Koko sekalainen seurakuntamme odotti ensimmäistä ultraa jännityksellä.
Kun niskapoimu-ultran päivä koitti, tein töitä puhelin jatkuvasti vierelläni. Odottaen uutisia, ehkä kuvaa pavun kokoisesta pikkukaverista. Uutisia ja kuvaa ei kuulunut. Monen tunnin jälkeen laitoin viestin, että "onhan kaikki hyvin": Vastaukseksi tuli "ei". Niskapoimu-ultrassa oli todettu, että vauvalla ei ehkä ole kaikki hyvin. Siskoani oli kohdannut hänen elämänsä suurin suru ja huoli. Itse olin kutakuinkin lamaantunut: Kun toinen suree niin rankasti, ettei jaksa edes vastata puhelimeen, mitä voin tehdä auttaakseni häntä?
Meidän roolimme olivat kääntyneet päälaelleen. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, miltä kaikista perheemme läheisistä on täytynyt tuntua, kun triomme kanssa elämässä eteen on tullut terveyshuolta toisensa perään. Kun me vanhemmat olemme olleet lähestulkoon surun ja huolen murtamia. Itseasiassa emme lähestulkoon. Vaan ajoittain täysin surun ja huolen murtamia. Ymmärsin sen avuttomuuden ja huolen tunteen ensimmäistä kertaa. Sen, miten vaikeaa on olla sivustajakatsojan roolissa.
Siskoni ja hänen miehensä saivat ennen raskauden puolta väliä tietää, että heidän pienellä pojallaan on erittäin harvinainen kromosomivirhe. Joka voi aiheuttaa kaikkea "ei mitään kummempaa", "vauva on erittäin vakavasti sairas" väliltä. Kävin siskoni kanssa ostamassa hänelle äitiysvaatteita. Hypistelimme ihania pieniä vauvanvaatteita. Jotka jäivät kerta toisensa jälkeen kauppaan. "Kun en uskalla ostaa vauvalle vielä mitään".
Kun pikkukaveri oli kasvanut kohdussa tarpeeksi, tehtiin uusia ultria. Sairaalassa ja yksityisellä lääkäriasemalla. Maha kasvoi ja pikkuhiljaa kaikilla alkoi luotto kasvaa siihen, että sukumme saisi pian uuden pienen jäsenen. Siskoni uskalsi pikkuhiljaa alkaa ostella niitä pieniä vauvanvaatteita. Viikkojen vieriessä ja vyötärön mitan kasvaessa aloin iltaisin saamaan viestejä "tämä vai tämä pinnasängynpehmuste", "mä taas vähän shoppailin vauvalle". Silloin sivustaseuraajan rooli oli helppo: Luonnollisesti kannustaa! "Hyvä että shoppailit". Vauva sai lempinimen "Lelli". Yksi asia alkoi olla täysin varma: kun tyyppi syntyisi tähän maailmaan, hänellä olisi armeija ihmisiä ympärillä. Lellimässä häntä.
Kun laskettuun aikaan oli aikaa kaksi kuukautta, löytyi syy siskoni erittäin tukalaan olotilaan. Lapsivettä oli kohdussa liikaa. Aivan liikaa. Häntä alettiin valmistelemaan siihen, että vauva syntyy ennen aikojaan. Hiplasin kauppareissulla pienen pieniä potkupukuja, koossa 40 cm. Olin jo melkein ostamassa niitä "eihän siskolla ole pienelle edes vaatteita, jos hän syntyy nyt". Heitin vitsillä, että vauva, jonka laskettu aika oli elokuussa, tulisikin olemaan syyskuun vauva. Nauroimme katketaksemme "syyskuun vauvalle". Vuosisadan paras vitsi!
Viikot vierivät, siskon olo parani. Kuin ihmeen kautta lapsiveden määrä oli vähentynyt lähestulkoon normirajoihin. Sisko alkoi olla tuskastunut: koska hänen kesävauvansa syntyy. Naureskelin, että "tyyppi tulee sitten syyskuussa. Koitti heinäkuun loppu, elokuun alku, laskettu aika. Ja ei vauvaa... Koitti syyskuun alku.
Syyskuun toisen päivän aamuna puhelimeni alkoi piippailla viestin merkiksi. Kerta toisensa jälkeen. Merkkinä kuvaviesteistä. Hän oli vihdoin täällä. Kaunis, tummatukkainen, mustasilmäinen poika. Pääsi itku. Pitkä odotus oli ohi. Hän oli täällä. Siskostani oli tullut äiti, hänen miehestään isä. Minusta oli tullut täti. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli tunnin verran hyvin. Kunnes huomattiin, että vauvalla ei sittenkään ole kaikki ihan kuten pitäisi. Vauva lähti teho-osastolle. Hänet leikattiin. Siskoni ja hänen miehensä ottivat ensi askeleet vanhemmuuteen sairaalassa. Pienen nyytin ollessa kiinni yhdessä letkussa toisensa perään.
Syyskuun toisesta päivästä on kulunut reilu kaksi kuukautta. Tiistaina vietin vapaapäivääni parhaassa mahdollisessa seurassa: siskoni, vaunujen ja "Lellin" kanssa lenkkeilen. Pientä kaunista, täydellistä, niin rakasta kummipoikaani sylitellen. Siskoni sanoi kesken lenkin "nyt mä olen siinä vauvakuplassa, tää on niin ihanaa". Olin ja olen pohjattoman onnellinen hänen puolestaan. Vauvalla on kaikki niin hyvin, kuin vain olla voi. Sitkeä supermies on käynyt läpi kaksi leikkausta, toipunut niistä ennätysvauhtia. Kromosomivirheen vuoksi heidän vauva-arkeaan tahdittavat sairaalakeikat: neurologi, sydänlääkäri, korvalääkäri, silmälääkäri, kirurgi, ja sama rumba uudelleen. Kun siskoni kirjoittaa, että "mä tarkkailen sitä, pelkään että kuitekin on jotain" en vastaa "kyllä kaikki menee hyvin". Vastaan "ymmärrän niin hyvin miltä susta tuntuu". Jatkaen, että pikkukaveri on niin rauhallinen, iloinen, syö hyvin ja nukkuu hyvin, että mikään ei voi olla ainakaan kovin huonosti.
Niin, roolit ovat kääntyneet. Minusta on tullut se sivustaseuraaja. Kannustaja. Olen saanut yhden roolin lisää elämässäni. Samalla meitä yhdistää jälleen yksi asia lisää: meidät kummatkin on heitetty maailmaan, jonka olemassaolosta emme aiemmin tienneet mitään. Maailmaan johon valitettavasti kuuluu pelko. Mutta samalla suunnaton onni siitä, että saan olla juuri hänen, juuri heidän, äitinsä.
Minun pienelle kummipojalleni haluan sanoa, että toivottavasti minulla tulee olemaan yhtä suuri rooli elämässäsi, kun sinun äidilläsi on serkkujesi elämässä. Että sitten, kun opit puhumaan ja minua ei ole näkynyt moneen päivään, kysyt "äiti, missä Mari on. Tuleeko Mari tänään". Siskolleni haluan sanoa, että pysy siellä vauvakuplassa, nauti. Jos joku hetki sattuu pelottamaan, laita viestiä. Koska ymmärrän niin hyvin.
P:S tarinalle on siskon hyväksyntä <3
Siskoni ja hänen miehensä alkoivat odottamaan esikoistaan vähän vajaa vuosi sitten. Kauan kaivattua ja odotettua esikoistaan. Kun itse olen alkuraskaudessa kulkenut ympäriinsä naama valkoisena, tukka pystyssä, voiden pääsääntöisesti pahoin, siskoni "voi vain hyvin". Ei kolottanut, ei yököttänyt, ei turvottanut. Raskaanaolo sopi hänelle. Myötäelin raskautta, melkein kuin olisin itsekin ollut pieniin päin. Koko sekalainen seurakuntamme odotti ensimmäistä ultraa jännityksellä.
Kun niskapoimu-ultran päivä koitti, tein töitä puhelin jatkuvasti vierelläni. Odottaen uutisia, ehkä kuvaa pavun kokoisesta pikkukaverista. Uutisia ja kuvaa ei kuulunut. Monen tunnin jälkeen laitoin viestin, että "onhan kaikki hyvin": Vastaukseksi tuli "ei". Niskapoimu-ultrassa oli todettu, että vauvalla ei ehkä ole kaikki hyvin. Siskoani oli kohdannut hänen elämänsä suurin suru ja huoli. Itse olin kutakuinkin lamaantunut: Kun toinen suree niin rankasti, ettei jaksa edes vastata puhelimeen, mitä voin tehdä auttaakseni häntä?
Meidän roolimme olivat kääntyneet päälaelleen. Silloin tajusin ensimmäisen kerran, miltä kaikista perheemme läheisistä on täytynyt tuntua, kun triomme kanssa elämässä eteen on tullut terveyshuolta toisensa perään. Kun me vanhemmat olemme olleet lähestulkoon surun ja huolen murtamia. Itseasiassa emme lähestulkoon. Vaan ajoittain täysin surun ja huolen murtamia. Ymmärsin sen avuttomuuden ja huolen tunteen ensimmäistä kertaa. Sen, miten vaikeaa on olla sivustajakatsojan roolissa.
Siskoni ja hänen miehensä saivat ennen raskauden puolta väliä tietää, että heidän pienellä pojallaan on erittäin harvinainen kromosomivirhe. Joka voi aiheuttaa kaikkea "ei mitään kummempaa", "vauva on erittäin vakavasti sairas" väliltä. Kävin siskoni kanssa ostamassa hänelle äitiysvaatteita. Hypistelimme ihania pieniä vauvanvaatteita. Jotka jäivät kerta toisensa jälkeen kauppaan. "Kun en uskalla ostaa vauvalle vielä mitään".
Kun pikkukaveri oli kasvanut kohdussa tarpeeksi, tehtiin uusia ultria. Sairaalassa ja yksityisellä lääkäriasemalla. Maha kasvoi ja pikkuhiljaa kaikilla alkoi luotto kasvaa siihen, että sukumme saisi pian uuden pienen jäsenen. Siskoni uskalsi pikkuhiljaa alkaa ostella niitä pieniä vauvanvaatteita. Viikkojen vieriessä ja vyötärön mitan kasvaessa aloin iltaisin saamaan viestejä "tämä vai tämä pinnasängynpehmuste", "mä taas vähän shoppailin vauvalle". Silloin sivustaseuraajan rooli oli helppo: Luonnollisesti kannustaa! "Hyvä että shoppailit". Vauva sai lempinimen "Lelli". Yksi asia alkoi olla täysin varma: kun tyyppi syntyisi tähän maailmaan, hänellä olisi armeija ihmisiä ympärillä. Lellimässä häntä.
Kun laskettuun aikaan oli aikaa kaksi kuukautta, löytyi syy siskoni erittäin tukalaan olotilaan. Lapsivettä oli kohdussa liikaa. Aivan liikaa. Häntä alettiin valmistelemaan siihen, että vauva syntyy ennen aikojaan. Hiplasin kauppareissulla pienen pieniä potkupukuja, koossa 40 cm. Olin jo melkein ostamassa niitä "eihän siskolla ole pienelle edes vaatteita, jos hän syntyy nyt". Heitin vitsillä, että vauva, jonka laskettu aika oli elokuussa, tulisikin olemaan syyskuun vauva. Nauroimme katketaksemme "syyskuun vauvalle". Vuosisadan paras vitsi!
Viikot vierivät, siskon olo parani. Kuin ihmeen kautta lapsiveden määrä oli vähentynyt lähestulkoon normirajoihin. Sisko alkoi olla tuskastunut: koska hänen kesävauvansa syntyy. Naureskelin, että "tyyppi tulee sitten syyskuussa. Koitti heinäkuun loppu, elokuun alku, laskettu aika. Ja ei vauvaa... Koitti syyskuun alku.
Syyskuun toisen päivän aamuna puhelimeni alkoi piippailla viestin merkiksi. Kerta toisensa jälkeen. Merkkinä kuvaviesteistä. Hän oli vihdoin täällä. Kaunis, tummatukkainen, mustasilmäinen poika. Pääsi itku. Pitkä odotus oli ohi. Hän oli täällä. Siskostani oli tullut äiti, hänen miehestään isä. Minusta oli tullut täti. Kaikki oli mennyt hyvin. Kaikki oli tunnin verran hyvin. Kunnes huomattiin, että vauvalla ei sittenkään ole kaikki ihan kuten pitäisi. Vauva lähti teho-osastolle. Hänet leikattiin. Siskoni ja hänen miehensä ottivat ensi askeleet vanhemmuuteen sairaalassa. Pienen nyytin ollessa kiinni yhdessä letkussa toisensa perään.
Syyskuun toisesta päivästä on kulunut reilu kaksi kuukautta. Tiistaina vietin vapaapäivääni parhaassa mahdollisessa seurassa: siskoni, vaunujen ja "Lellin" kanssa lenkkeilen. Pientä kaunista, täydellistä, niin rakasta kummipoikaani sylitellen. Siskoni sanoi kesken lenkin "nyt mä olen siinä vauvakuplassa, tää on niin ihanaa". Olin ja olen pohjattoman onnellinen hänen puolestaan. Vauvalla on kaikki niin hyvin, kuin vain olla voi. Sitkeä supermies on käynyt läpi kaksi leikkausta, toipunut niistä ennätysvauhtia. Kromosomivirheen vuoksi heidän vauva-arkeaan tahdittavat sairaalakeikat: neurologi, sydänlääkäri, korvalääkäri, silmälääkäri, kirurgi, ja sama rumba uudelleen. Kun siskoni kirjoittaa, että "mä tarkkailen sitä, pelkään että kuitekin on jotain" en vastaa "kyllä kaikki menee hyvin". Vastaan "ymmärrän niin hyvin miltä susta tuntuu". Jatkaen, että pikkukaveri on niin rauhallinen, iloinen, syö hyvin ja nukkuu hyvin, että mikään ei voi olla ainakaan kovin huonosti.
Niin, roolit ovat kääntyneet. Minusta on tullut se sivustaseuraaja. Kannustaja. Olen saanut yhden roolin lisää elämässäni. Samalla meitä yhdistää jälleen yksi asia lisää: meidät kummatkin on heitetty maailmaan, jonka olemassaolosta emme aiemmin tienneet mitään. Maailmaan johon valitettavasti kuuluu pelko. Mutta samalla suunnaton onni siitä, että saan olla juuri hänen, juuri heidän, äitinsä.
Minun pienelle kummipojalleni haluan sanoa, että toivottavasti minulla tulee olemaan yhtä suuri rooli elämässäsi, kun sinun äidilläsi on serkkujesi elämässä. Että sitten, kun opit puhumaan ja minua ei ole näkynyt moneen päivään, kysyt "äiti, missä Mari on. Tuleeko Mari tänään". Siskolleni haluan sanoa, että pysy siellä vauvakuplassa, nauti. Jos joku hetki sattuu pelottamaan, laita viestiä. Koska ymmärrän niin hyvin.
P:S tarinalle on siskon hyväksyntä <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
