JälkiViisaana

Olen onnistunut heittämään ilmoille elämää suurempia lauseita, jotka jälkikäteen olisin enemmän, kuin mielelläni nielaissut takaisin. Näitä ovat mm aiemmin mainitsemani "meillä ei ole ikinä tarvinnut nukuttaa lapsia" heitto. Tämän todettuani, Sampu vajaa pari vuotiaana kömpi sängystään alakertaan, eikä suostunut vuoteen jäämään yksin nukkumaan. Jaksoin vajaan viikon verran "vie lapsesi 30 kertaa takaisin sänkyyn"-rallia, jonka jälkeen luovutin. Minusta tuli huonojen tv-ohjelmien suurseuraaja, sen vajaan vuoden aikana, jonka illat vietin Sampua nukuttaessa. Tiedän siis tätä nykyä, mitä piinaa se jälkikasvun tainnuttaminen on. Ja tunnen syvää sympatiaa ja empatiaa, joka ainoaa vanhempaa kohtaan, joka makaa illalla liikkumatta pinnasängyn vieressä. Uskaltamatta edes hengittää, pelätessään, että piltti saa uutta elämän eliksiiriä menoonsa vanhemman liikkumisesta, eli hengitysliikkeistä.

Toinen juttu on tuo muutamaan kertaan puitu "lelut olohuoneessa"-projekti. Annan kuopukselleni tasan tarkkaan jouluun asti aikaa jatkaa olohuoneen valtaamista juna-smurffi-autoleikeillään. Ensi vuonna meillä leikitään vain omassa huoneessa (kuuluisia viimeisiä sanoja, veikkaan...).

Viimeisin suustani päästämä elämää suurempi viisaus on "meidän lapset eivät kyllä riitele keskenään". Juu ei. Tätä nykyä majakan ja perävaunun kirmatessa pihalla, metelitaso on jotain mellakka-alueen ja sotatantereen välimaastosta. Armas kuopukseni on oppinut kiljumaan kovaa ja korkealta. Edward höystää puuhaa kimakilla "ei ei, Sampu ei saaaaa" välikiljahduksilla.  Mukana menoa komppaassa on Topo, jota ärsyttää se pikkuveljensä kiljunta. Niin ja isoveljen vinkuminen. Tai muuten vaan elämä. Jotta hommasta saadaan koko perheen yhteinen harrastus, liittyvät mies ja äiti-ihminen karjukuoroon antamalla elämänohjeita jälkikasvulleen: "ei kiusata" "ei huudeta" "ei tapella" "yksi kerrallaan" "odota omaa vuoroasi" "ei tönitä". Ja sitä rataa... Kesälomien kolkutellessa ovia, lanseerasin Edwardille ja Sampulle sadesunnuntain ratoksi riitakalenterin. Samalla kun heittelin ilmaan äänettömiä toiveita siitä, että kesälomani siirrettäisi lasten koulun alkuun. Riitakalenteri on toistaiseksi toiminut. Veikkaan, että se toimii vielä torstaihin asti: jolloin ne lomat sitten toden teolla alkavat. Ja ei: kalenteri ei ole toiminut niin hyvin, että kummallakaan pukarilla ei olisi vielä kalenterissa rastin muodossa olevia miinusmerkintöjä. Mikään suunnitelma ei taida olla aivan aukoton.

Lapset osaavat yllättää. Eivät pelkästään käyttäytymällä tasan tarkkaan eri tavalla, kuin odotit. He osaavat yllättää tekemällä jotain, jota et oikein osannut odottaa tulevan eteen. Huonossa. Ja hyvässä. Tällä hetkellä otamme jonkin mittapuun mukaan vauva-askeleita, toisen mittapuun mukaan jättiläisen harppauksia eteenpäin. Nimittäin Topon ja puheen ymmärtämisen suhteen.

Meidän elämää suurempi teräsmiehemme ei ole toistaiseksi lunastanut itselleen ihan kielivirtuoosin titteliä. Olen äärimmäisen onnellinen tätä nykyä, että vaikka sain aikanaan ehdotuksia siitä, että lapsistamme voisi tehdä kaksikielisiä, kiitos naapurimaassamme viettämien vuosieni ja sitä myöten karttuneen kielitaidon, pysyin tiukkana. Meidän äidinkielemme miehen kanssa on suomi, ja sitä me myös lapsillemme puhumme. Voin vain kuvitella itsesyytöksien määrää, jotka olisin yön pimeinä tunteina itselleni aiheuttanut, miettiessä, että menikö puhejutut metsään kaksikielisyyden vuoksi. Kas kun olen muutenkin onnistunut soimaamaan itseäni siitä, että poikien puheongelmat SAATTAVAT johtua siitä, että en lukenut joka päivä neljää kertaa läpi Tiitiäisen satupuuta ja äitiyspakkauksen mukana tulleita lastenkirjoja. Ja olin aika huono laulamaan ylipäänsä mitään lastenlauluja pojille, heidän ollessaan vauvoja. Odotan vain jotain tieteellistä julkaisua aiheesta "Löydetty yhteys puhumattomuudelle ja sille, että äiti puhuu vauvalleen vain arkijuttuja", jotta pääsen soimauspuuhissani aivan uudelle tasolle.

Topolle on vuosien saatossa ollut varastossa sanoja. Uusia on tullut suht samassa tahdissa, kuin niitä on varastosta kadonnut. Topo sanoi puolitoistavuotiaana "äiti apuu", tapaili "ihhahhaata", sanoi moi, terve, heippa, en edes muista mitä kaikkea. Tasaisen varmasti ne sanat vain matkan varrella katosivat. Samoin, kuin halu sanoa mitään, halu edes ymmärtää puhetta. Tai onko se sitten kyky? En osaa sanoa. Topon voidessa huonosti Topo ei kuuntele, ei halua kuunnella, tai ei ymmärrä puhetta. Silloin kommunikoidaan elein, esinein ja ihan sillä "ota kädestä kiinni ja vie ruokapöytään" tyylillä. Se on raastavaa. Olen jos en nyt hyväksynyt, niin jollain asteella oppinut elämään sen asian kanssa, että näin se nyt vain on.

Kunnes ihan viime viikkoina olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että Topo on alkanut ymmärtää. Tavalla jolla hän ei koskaan aiemmin ole, ainakaan mielestäni, ymmärtänyt. Hän on oppinut noudattamaan ohjeita.

Koulusta tai hoidosta tullessa hänellä on palava kiire ratsaamaan jääkaappia. Topon elämän suurimpia draamoja olisivat seuraavat asiasta: iPadin sammuminen, kylpyammeen katoaminen ja: se että jääkaapista ei löydy Topo-safkaa. Joten koulusta kun tullaan sisälle, ensimmäisenä tarkastetaan, että a) jääkaappi on olemassa b) sen sisältö on jotakuinkin miellyttävää. Kenkiä ei edes ehditä tässä puuhassa jaloista riisua. Jääkaapin avaamisen jälkeen Topo pyytää riisumisavustusta, tai vaihtoehtoisesti riisuu itse ulkovaatteet päältä pois. On jo lähdössä tsekkaamaan iPad-tilannetta, mutta kuultuan vienon kainon pyynnön "Topo tule pesemään kädet": tulee vessaan pesemään kädet.

Toinen juttu ovat meidän yökukkumiset. Mikäli planeetat eivät ole auttamattomasti väärässä asennossa, Topo saattaa tätä nykyä painella takaisin kämppäänsä, saatuaan komennon "Nyt Topo nukkumaan". Vaikkakin sitten vain viideksi minuutiksi. Viime yönä ensimmäinen sänkyyn hätyyttäminen tehtiin kellon viisareiden ollessa siinä vartin yli kolmen hujakoilla. Sanonpahan vaan, että eipä paljon naurattanut. Ja että nyt juuri väsyttää ja paljon. Vartin yli kolme jäin odottamaan valvomisrallin jatkumista, mutta yllätyksekseni Topo ei poistunut kämpästään seuraavaan kolmeen tuntiin. Jonka jälkeen hän lähti iPadin metsästyskierrokselle. Huikkaukseen "Topo tule tänne, se on äidin luona", vastattiin tulemalla äiti-ihmisen luokse, aivan kuten pyydettiin. Ja jo toisena aikaisena aamuna putkeen Topo otti ja yllätti. Äiti-ihmisen pyyntöön "laita ovi kiinni", vastattiin painamalla nätisti makuuhuoneen ovi kiinni. Kas kun Topo osaa sujuvasti käyttää pädinsä volyyminapukoita, ja Late Lampaan aloitusmelodian soidessa sadatta kertaa putkeen pädin volyymilla max, on vaikea yrittää edes torkkua.

En osaa vielä sanoa, tai edes elätellä toiveita siitä, mihin näiden asioiden kanssa ollaan menossa. Käykö niin, että Topo yrittää joku päivä puhua? Ääneen en ainakaan uskalla sanoa mitään moiseen viittaavaa edes. Olen vain tyytyväinen siihen, että vaikka yhdestä päästä seula vuotaa (tällä viittaan riitelyyn/olkkarin sotkemiseen) niin toisesta päästä positiviisuustavaraa tulee sisälle.

Seuraavaksi siirryn riisinkeittohommiin. Topo kun on joku aika takaperin lisännyt ruokaympyräänsä uuden suosikin: riisin. Miten Topo sitten kertoo halauvansa riisiä? No tietenkin siten, että mennään kaapille, otetaan riisipaketti käteen, ja sen jälkeen sinnikkäästi roikutaan se paketti käpälässä äiti-ihmisen helmoissa kiinni. Siihen asti kunnes se a) hitaalla käyvä b) muuta puuhasteleva äiti-ihminen tajuaa ruveta riisinkeittohommiin.

P.S ai mitä yhteistä kuvilla on jutun kanssa? No ei mitään. Yritän vain niiden(kin) avulla manata sitä kesää vihdoin ja viimein tänne…

Risteyksessä

Elämä on täynnä risteyksiä, isompia ja pienempiä. Viimeisin hieman isompi risteys tuli kohdalleni eteen jokunen viikko sitten, kun totesin, että työristeyksessä jatketaan suoraan osa-aikabaanalla. Samantien helpotti: ei tarvinnut enää mielessä pelata pingistä aiheesta: 100% työaika vaiko 60% työaika. Pienemmissä risteyksissä on sompailtu kesälomamatkan suunnittelussa, ja aamuisin elämää suuremman "saappaat vai eikö saappaat pojille jalkaan"-kysymyksen äärellä. Voin kertoa, että 85% varmuudella pojat hikoilevat saappaat jalassa hoitopaikoissaan tämän viileähkön kesän kuumempina päivinä. Kun taas vettä tulee kuin esterin pyllystä-päivinä, lompsitaan hoidossa rehvakkaasti tennareissa. Aina ei voi voittaa.

Yhden ison risteyksen kautta päädyin vuosi sitten juttelemaan uusista työkuvioista, silloisen entisen työkaverin, nykyisen esimieheni kanssa. Vietin vuoden 2014 neljä ensimmistä kuukautta stressaten (aivan turhaan) työasioiden kanssa. Puliveivasin työkuvioiden parissa kuukausikaupalla, pyörien päämäärättömänä keskellä isoa risteystä. Erittäin aikuismaisena ja kypsänä ihmisenä paruin miehelle yhtenä päivänä tilanteiden mahdottomuutta ja seuraavana päivänä miehen kysyessä, mikä meininki ja fiilis töiden suhteen, puuskahdin "älä kuule viitsi painostaa mua". Joskus oikeasti mietin, miksi se tyyppi jaksaa olla kanssani naimisissa... Minulla ei ollut minkäänlaista varmuutta siitä, että mihin suuntaan kannattaisi risteyksestä lähteä. Suoraan, pitkin vanhaa tuttua tietä. Vaiko lähteä katsomaan mitä oikealla, tai vasemmalla suunnalla voi olla tarjottavana. Vaihtoehtoina ollen siis vanha, tuttu ja  turvallinen työpaikka. Tai hyppy tuntemattomaan.

Huhtikuussa 2014 päädyin irtisanoutumaan kymmenen vuoden työsuhteesta. Toukokuussa 2014 olin sopinut uusista työkuvioista, palkasta, aloituspäivästä, työnkuvasta, työpäivien pituudesta. Kaikki oli enemmän, kuin mallillaan. Yksi iso etappi elämässä saavutettu: olin onnistunut yhdistämään kuvion erityisvanhemmuus + työnteko tavalla, joka oli enemmän, kuin miellyttävä. Kuvio oli jo jonkinasteinen riemuvoitto.

Vaikea uskoa, että vuosi tämän tilanteen jälkeen olen jälleen risteyksessä. Tiedän varmuudella, että yksi edessä häämöttävistä teistä päättyy umpikujaan. Umpikujavaihtoehdon ollessa se, että minä ja maailman paras kollegani jatkaisimme työskentelyä niissä olosuhteissa, jossa hommia tähän asti on tehty. Miten unelmasta tuli painajainen, joka ihan oikeasti on vienyt yöuneni? En tiedä… En osaa sanoa milloin se tarkalleen tapahtui. Osaan sanoa, että välillä on ollut todella raskasta ja olen harkinnut irtisanoutumista. Mutta raskaiden aikojen jälkeen töissä on ollut hyviä, suorastaan loistavia viikkoja. Kunnes kaikki tuntui muuttuneen lopullisesti muutama viikko takaperin. Tilanne ei niin sanotusti eskaloitunut minkään yhden asian vuoksi. Ei tullut yhtä erimielisyyttä, aikuisten riitaa, ei ollut yksittäistä työhön, tai työtehtäviin liittyvää ongelmaa. Yksi päivä totesimme vain mahtavan kollegani kanssa yhteen ääneen, että me voimme henkisesti todella huonosti. Puhuimme ääneen pohdinnoistamme, todeten, että kummakin fiilikset ja ajatukset ovat suht samansuuntaiset. Meitä ei kohdella ihan sillä tavalla, kuin ansaitsisimme. En nyt tarkoita prinsessakohtelua (vaikka siis tottakai se olisi meille sopivaa!), vaan ihan asiallista, aikuismaista kohtelua. Me kumpikin tunsimme itsemme: kiusatuiksi.

Kiusaaminen nyt kuuluu elämään hyvin vahvasti. Siis lasten elämään. Viimeksi tänään päädyin Edwardin ja Sampun edesottamuksia kuunnellessa ja kahdeksatta kertaa "nyt loppui tappelu"-ohjeistusta antaessa (lue: karjuessa) väsäämään kullannupuilleni niin sanotun riitakalenterin. Kun kerran voidaan tarrakalenterien muodossa kerätä itselleen palkintoja, niin miksei samalla tavalla kalenterin avulla voida havainnollistaa sitä, miten helpolla sitä voikaan päästää sen mahdollisen palkinnon myös luiskahtamaan sormien välistä, itsensä uloittumattomiin. Neljän tunnin riitelykalenterin käytön (ja parin riitelymerkinnän)  jälkeen voin kertoa, että kalenteri kerää toistaiseksi aikamoista kunnioitusta huushollissamme. Kalenteria vilauttamalla pari potentiaalista kiljumatsia on tyrehtynyt alkuunsa. Pariin kertaan se kaverin kiusaaminen on unohdettu sen sileän tien, tökkiminen on vaihtunut halaukseen ja lällättäminen sanaan: anteeksi.

Tällä kertaa se, mikä toimii loistavasti lasten kanssa, on hyvin vaikea viedä sinne työpaikalle. Kun on menty sen rajan yli, että asioista ei voida puhua ääneen, keskustella rauhassa, niin silloin riitakalenteristakaan ei liene sen suurempaa hyötyä? Voin kertoa olevani todella surullinen. Ja että en oppinut näemmä mitään vuoden takaisesta täysin turhasta työasioiden stressaamisesta. Vaan stressaan täysillä, yötä päivää. Mies on lohduttanut minua, että asiat järjestyvät takuulla taas parhaiten päin. Olemme ääneen pyöritelleet ajatuksia siitä, miten elot ja olot saadaan järjestymään niin, että alkaisinkin etsimään kokopäivätöitä: oletuksena kun nyt on se, että niitä helpommin löytää, kuin osa-aikaduunia. Siskoni on lohduttanut, että ehkä se olisikin lottovoitto tässä tilanteessa, että "pääsisin" pois nykyisestä työpaikastani. Toistaiseksi nuo lohdutukset eivät vain lohduta ollenkaan. Kas kun olen ihan eksyksissä siinä risteyksessä. Tietämättä ollenkaan mihin kolmesta suunnasta jatkaa. Tietäen samalla kristallinkirkkaasti, mitä suuntaa ei kannata kokeilla: sitä umpikujaa. Surren sitä, että en ehkä saa enää kohta tehdä yhtä mukavia hommia, yhtä mahtavan työkaverin kanssa. Ihan puhtaasti jännittäen ja vähän peläten tulevaa. Mitä jos jumiudun kotiin tyyliin ikuisiksi ajoiksi? Pyörin täällä tukka likaisena, miehen vanhoissa verkkareissa ja Kauniista ja Rohkeista tuleekin elämäni sisältö, asia jota ilman en voi elää? Apua!! Paniikki!

Uskon, että kun jään viikon kuluttua kesälomalle, olen jossain määrin viisaampi. Olen ehkä tekemässä haparoivia kääntymisyrityksiä uusille urille, tässä elämän hieman suuremmassa risteyksessä.. Tiedän satavarmasti, että Edwardin ja Sampun riitelykalenterissa on vähintään 50 merkintää. Sen lisäksi tiedän, että oloni on takuulla rauhallisempi. Uskon nimittäin täysin siihen, että kun mies sanoo tämän olevan ovi uuteen, vielä parempaan elämään, niin hän on siinä oikeassa. Ehkä teen mielettömän uran lanseeraamalla markkinoille riitakalenterin? Eihän sitä koskaan tiedä…

Omaishoitajan Aamu

Perusaamu. Edward ja Topo ovat lähdössä tilapäishoitoon. Varmistaakseen, että evästoiveita on kuunneltu, Edward on varuilta purkanut kummankin tilapäishoitokassin sisällön eteisen lattialle. Tai noh: osan sisällöstä hän on tunkenut takaisin kasseihin, veljesten tavaroiden ollessa siis sikin sokin pakaaseissa ja lattialla. Saan pienimuotoisen hermoromahduksen: kiire. Tosi kiire. Ja nyt pitää pakata laukut uudelleen. Edward pyytelee anteeksi. Kysymykseen "lupaatko, että et enää ikinä tee näin", saan vastauksen "en lupaa". En ala tässä kiireessä keskustelemaan aiheesta "en lupaa tarkoittaa samaa, kuin että aiot tehdä saman uudestaan". Tulkitsen vastauksen tarkoittavan sitä, että jatkossa laukut jätetään rauhaan.

Kaivan esiin Topon kommunikaatiokansion, se pitää laittaa tilapäishoitopaikkaan mukaan. Koska Topo v i h a a yhtälöä äiti-ihminen+kommunikaatiokansio, kaivan puhelimesta kuvan tilapäishoitopaikasta. Topo heijaa itseään sängyssä ja kikattelee. Istun sängyn laidalle, silitän Topoa ja selitän "Topo. tänään sinä menet tilapäishoitopaikkaan". Näytän kuvaa. Topo vetää kilarit. Työntää minut ja puhelimen pois sängynlaidalta ja hänen huoneestaan. Paiskaa oven kiinni perässäni ja alkaa karjua. Ah mikä ihana aamu…

Alakerrassa majakka ja perävaunu tappelevat "vaihteeksi" yhdestä ja samasta veturista. Lapsiraasut: talosta kun löytyy vain sata muuta veturia. Karjaisen "nyt hei, tapellaanko siellä". Hetkellinen hiljaisuus ja kahdesta suusta kuorona tuleva vakuuttelu "ei tapella". Kaksikko tietää, että panokset ovat suuret: tiedossa on muutaman viikon kuluttua laiva-hotellimatka, jonne lähtee mukaan vain kilttejä lapsia. Käytän sumeilematta matkan suhteen hyväkseni kasvatuksen kultaista kolmiota: uhkaus-kiristys-lahjonta.

Tuhatta ja sataa eteiseen: missä on kengät? Missä on takki? Ei hitsi, puhelin on yläkerrassa. Sadanmetrin aitojen maailmanennätysaikoja hipojen yläkertaan hakemaan puhelin, takaisin alakertaan: mihin mä jätin ne kengät ja sen takin? Edwardille huikkaus "tule antamaan äidille hali, nähdään huomenna". Sampu huutaa "ääääitiiii, hali, pusu".

Jälleen kerran lähden juoksemaan bussille kaksi minuuttia myöhässä, laukku auki, takki auki, puhelin kädessä (olenko muistanut kertoa siitä, että työpaikkani "edustusjuhliin" lähdin samalla taktiikalla. Todetakseni juna-asemalla, että olen pukeutunut miehen villakangastakkiin). Pihalla hurruttaa jo poikien taksi: kymmenen minuuttia etuajassa. Huikkaan kuljettajalle "pojat tulee ihan just" ja soitan juuri suihkusta tulleelle miehelle "pue Topo, taksi on jo pihassa". Ehdin bussiin. Juna-asemalla mies laittaa viestiä "hemmetti, Topon pupu jäi kotiin". Minuutin kuluttua puhelin piippaa uudestaan "meidän pihalla on taas taksi, onkohan pojat lähteneet oikean taksin kyytiin?". Samaan aikaan puhelin soi, "taksi täällä hei, onko Topo tulossa kouluun". No ei ole ei. Vaihteeksi informaatiokatkos taksifirmassa. Veikkaisin että noin viideskymmenes perheemme kohdalla. On se lohdullista, että tässä muutoksista vellovassa maailmassa jotkut asiat eivät vain muutu. Toivon koko junamatkan ajan, että pojat ovat nyt oikeassa taksissa, matkalla sinne tilapäishoitopaikkaan.

Mies laittaa viestiä "vien aamupäivällä pupun tilapäishoitopaikkaan". Sekä selvittää seikkaperäisesti aamun Topon jahtausoperaation: Topon maailma oli järkkynyt syvästi siitä, että normaalin mustan taksin sijaan häntä odottikin aamulla pihalla valkoinen taksi. Protestiksi Topo oli pinkonut pihamme vihon viimeiseen nurkkaan karjumaan, miehen pohtiessa ovensuussa sitä, että kehtaako lähteä puolipukeissa laukkaamaan Topon perään. Tällä kertaa tilanne oli niin sanotusti lauennut itsestään ja Topo oli pahimmat kiukut pihalle huudettuaan äkäisenä kävellyt taksiin. Kohtalonsa hyväksyen. Edwardin kanssa lähtö sentäs sujui rauhallisemmissa merkeissä, kunhan oli ensin sataan kertaan varmisteltu, että ovathan vanhemmat varmasti muistaneet pakata reppuun mukaan eväät.

Perus omaishoitajan aamu siis. Omaishoitajuus on jotain, joka omassa päässäni on aina herättänyt mielikuvia vanhasta pariskunnasta, jossa pariskunnasta enemmän sielun ja ruumiin voimissaan oleva puolisko hoivaa sitä sairaampaa puoliskoa. Tai aikuisesta, joka hoitaa muun elämänsä lomassa sairasta vanhempaansa. Rankkaa työtä. Työtä johon en edes villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitellut joutuvani, ollessani kolmen alle kymmenen vuotiaan lapsen äiti.

Voin heittää puolivitsillä töissä, että lähden tästä nyt kotiin aloittamaan toista työpäivääni. Tarkoittaen sitä perusrallia: ruoanlaittoa, pyykkiä, lapsia tietenkin. Voin todeta aamukahvin äärellä, että väsyttää, koska Topo heräsi neljältä ja sen jälkeen nukuttiin koiran unta. Jos edes sitä. Voin kirota lomakerallin ja sen, että saimme Edwardin aamu- ja iltapäivähoidosta ensin kielteisen päätöksen, jossa kerrottiin, että sitä ei myönnetä, koska lapsemme on yli kolmasluokkalainen. Mutta joka muuttui myönteiseksi päätökseksi puhelu- ja sähköpostirumban päätteeksi, kun kävi ilmi, että jostain vammaispalvelun järjestelmistä oli tippunut joku ruksi pois Edwardin tiedoista.

Voin tuskailla sitä, miten saamme kaikki terapeuttien tapaamiset mahdutettua arkeen, kun muutenkin on työpoissaoloja lasten sairauksien, tai lääkärikeikkojen vuoksi. Tiedän, että saan omaishoidontukea, koska mittapuiden ja selkeästi näkyvien syiden vuoksi lapsemme luokitellaan pitkäaikaissairaiksi ja normaalia enemmän huolenpitoa tarvitseviksi. Ja tiedän, että tuosta samaisesta syystä he saavat käydä tilapäishoidossa. Jotta me vanhemmat saamme hetken lepoa. Tai vaihtoehtoisesti öljytä pihaterassia myöhään iltaan: koska se on homma, jota voi tehdä vain, kun Topo ei ole kotona.

Silti on vaikea sanoa, että olen omaishoitaja. Järki tajuaa, mutta sydän ei halua ymmärtää. Sydän sanoo, että tämä on meidän arkeamme. Meidän perussettiämme. Ei meille mitään erityistä, kummallista, kamalan rankkaa, hirveän surullista. En ole laittanut cv:n työsuhteiden kohdalle merkintää "omaishoitaja". Olen omaishoitajien liitossa, mutta en vain osaa ajatella kuitenkaan olevani yksi heistä. Koska yhä minulle, kuten niin monelle muulle, omaishoitaja on se vanhus, joka hoitaa puolisoaan. Tai lapsi, joka hoitaa sairauden murtamaa vanhempaansa.

Tajuan, että eritoten Topon kanssa omaishoitajuus on siinä määrin elämän mittainen matka, että hän ei tule ikinä pärjäämään edes jotakuinkin omillaan. Että siinä vaiheessa, kun äidin ja lapsen välinen kunnan määrittelemä työ- tai hoitosuhde päättyy, alkaa Topon ja jonkun Topoa hoivaavan instanssin välinen hoitosuhde. Mutta siltikään en keskusteluissa töistä, ota esiin sitä faktaa, että toinen työni on: omaishoitaja.

Tätä loppuun kirjoittaessani Edward on jo kotiutunut tilapäishoitokeikalta. Topon ollessa viettämässä omaa lomaansa vanhemmistaan vielä kahden vuorokauden verran. Olemme lähdössä Edwardin toivomuksesta Ikeaan syömään lihapullia. Sen jälkeen pitää siivota, laittaa tavarat takaisin paikoilleen öljytylle terassille. Ja sitten: ottaa rauhassa. Olla hetki ainakin osittain omaishoitajan vapaalla. Katsoa telkkaria vähän liian myöhään, laittaa aamuksi herätyskello soimaan puolta tuntia normaalia myöhemmin. Tietäen, että ilman ylimääräisiä yllätyksiä saa nukkua koko yön. Ja laskea päiviä lomaan: neljän viikon autuuteen, kun minun ei tarvitse olla mitään muuta, kuin äiti lapsilleni.

Heinäkuu, siitä on tullut elämäni suosikkikuukausi. Ei vain siksi, että silloin on kesä. Vaan siksi, että silloin ei tarvitse muistaa täyttää lomakkeita, tilata takseja, perua takseja, järjestellä kalenteria tapaamisten ja lääkärikeikkojen ympärille. Silloin me haahuilemme aamuyöllä Topon perässä, nukumme päivällä univelat pois. Elämme ilman suunnitelmia ja aikatauluja. Olemme korkeintaan välillä hieman väsähtäneitä äitejä ja isiä, kuten kaikki muutkin maailman äidit ja isit. Olemme neljä viikkoa, 100 % maailman rankimmassa ja mageimmassa, itse valitussa duunissa. Olemme ihan vain vanhempia.