Omaishoitajan Aamu

Perusaamu. Edward ja Topo ovat lähdössä tilapäishoitoon. Varmistaakseen, että evästoiveita on kuunneltu, Edward on varuilta purkanut kummankin tilapäishoitokassin sisällön eteisen lattialle. Tai noh: osan sisällöstä hän on tunkenut takaisin kasseihin, veljesten tavaroiden ollessa siis sikin sokin pakaaseissa ja lattialla. Saan pienimuotoisen hermoromahduksen: kiire. Tosi kiire. Ja nyt pitää pakata laukut uudelleen. Edward pyytelee anteeksi. Kysymykseen "lupaatko, että et enää ikinä tee näin", saan vastauksen "en lupaa". En ala tässä kiireessä keskustelemaan aiheesta "en lupaa tarkoittaa samaa, kuin että aiot tehdä saman uudestaan". Tulkitsen vastauksen tarkoittavan sitä, että jatkossa laukut jätetään rauhaan.

Kaivan esiin Topon kommunikaatiokansion, se pitää laittaa tilapäishoitopaikkaan mukaan. Koska Topo v i h a a yhtälöä äiti-ihminen+kommunikaatiokansio, kaivan puhelimesta kuvan tilapäishoitopaikasta. Topo heijaa itseään sängyssä ja kikattelee. Istun sängyn laidalle, silitän Topoa ja selitän "Topo. tänään sinä menet tilapäishoitopaikkaan". Näytän kuvaa. Topo vetää kilarit. Työntää minut ja puhelimen pois sängynlaidalta ja hänen huoneestaan. Paiskaa oven kiinni perässäni ja alkaa karjua. Ah mikä ihana aamu…

Alakerrassa majakka ja perävaunu tappelevat "vaihteeksi" yhdestä ja samasta veturista. Lapsiraasut: talosta kun löytyy vain sata muuta veturia. Karjaisen "nyt hei, tapellaanko siellä". Hetkellinen hiljaisuus ja kahdesta suusta kuorona tuleva vakuuttelu "ei tapella". Kaksikko tietää, että panokset ovat suuret: tiedossa on muutaman viikon kuluttua laiva-hotellimatka, jonne lähtee mukaan vain kilttejä lapsia. Käytän sumeilematta matkan suhteen hyväkseni kasvatuksen kultaista kolmiota: uhkaus-kiristys-lahjonta.

Tuhatta ja sataa eteiseen: missä on kengät? Missä on takki? Ei hitsi, puhelin on yläkerrassa. Sadanmetrin aitojen maailmanennätysaikoja hipojen yläkertaan hakemaan puhelin, takaisin alakertaan: mihin mä jätin ne kengät ja sen takin? Edwardille huikkaus "tule antamaan äidille hali, nähdään huomenna". Sampu huutaa "ääääitiiii, hali, pusu".

Jälleen kerran lähden juoksemaan bussille kaksi minuuttia myöhässä, laukku auki, takki auki, puhelin kädessä (olenko muistanut kertoa siitä, että työpaikkani "edustusjuhliin" lähdin samalla taktiikalla. Todetakseni juna-asemalla, että olen pukeutunut miehen villakangastakkiin). Pihalla hurruttaa jo poikien taksi: kymmenen minuuttia etuajassa. Huikkaan kuljettajalle "pojat tulee ihan just" ja soitan juuri suihkusta tulleelle miehelle "pue Topo, taksi on jo pihassa". Ehdin bussiin. Juna-asemalla mies laittaa viestiä "hemmetti, Topon pupu jäi kotiin". Minuutin kuluttua puhelin piippaa uudestaan "meidän pihalla on taas taksi, onkohan pojat lähteneet oikean taksin kyytiin?". Samaan aikaan puhelin soi, "taksi täällä hei, onko Topo tulossa kouluun". No ei ole ei. Vaihteeksi informaatiokatkos taksifirmassa. Veikkaisin että noin viideskymmenes perheemme kohdalla. On se lohdullista, että tässä muutoksista vellovassa maailmassa jotkut asiat eivät vain muutu. Toivon koko junamatkan ajan, että pojat ovat nyt oikeassa taksissa, matkalla sinne tilapäishoitopaikkaan.

Mies laittaa viestiä "vien aamupäivällä pupun tilapäishoitopaikkaan". Sekä selvittää seikkaperäisesti aamun Topon jahtausoperaation: Topon maailma oli järkkynyt syvästi siitä, että normaalin mustan taksin sijaan häntä odottikin aamulla pihalla valkoinen taksi. Protestiksi Topo oli pinkonut pihamme vihon viimeiseen nurkkaan karjumaan, miehen pohtiessa ovensuussa sitä, että kehtaako lähteä puolipukeissa laukkaamaan Topon perään. Tällä kertaa tilanne oli niin sanotusti lauennut itsestään ja Topo oli pahimmat kiukut pihalle huudettuaan äkäisenä kävellyt taksiin. Kohtalonsa hyväksyen. Edwardin kanssa lähtö sentäs sujui rauhallisemmissa merkeissä, kunhan oli ensin sataan kertaan varmisteltu, että ovathan vanhemmat varmasti muistaneet pakata reppuun mukaan eväät.

Perus omaishoitajan aamu siis. Omaishoitajuus on jotain, joka omassa päässäni on aina herättänyt mielikuvia vanhasta pariskunnasta, jossa pariskunnasta enemmän sielun ja ruumiin voimissaan oleva puolisko hoivaa sitä sairaampaa puoliskoa. Tai aikuisesta, joka hoitaa muun elämänsä lomassa sairasta vanhempaansa. Rankkaa työtä. Työtä johon en edes villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitellut joutuvani, ollessani kolmen alle kymmenen vuotiaan lapsen äiti.

Voin heittää puolivitsillä töissä, että lähden tästä nyt kotiin aloittamaan toista työpäivääni. Tarkoittaen sitä perusrallia: ruoanlaittoa, pyykkiä, lapsia tietenkin. Voin todeta aamukahvin äärellä, että väsyttää, koska Topo heräsi neljältä ja sen jälkeen nukuttiin koiran unta. Jos edes sitä. Voin kirota lomakerallin ja sen, että saimme Edwardin aamu- ja iltapäivähoidosta ensin kielteisen päätöksen, jossa kerrottiin, että sitä ei myönnetä, koska lapsemme on yli kolmasluokkalainen. Mutta joka muuttui myönteiseksi päätökseksi puhelu- ja sähköpostirumban päätteeksi, kun kävi ilmi, että jostain vammaispalvelun järjestelmistä oli tippunut joku ruksi pois Edwardin tiedoista.

Voin tuskailla sitä, miten saamme kaikki terapeuttien tapaamiset mahdutettua arkeen, kun muutenkin on työpoissaoloja lasten sairauksien, tai lääkärikeikkojen vuoksi. Tiedän, että saan omaishoidontukea, koska mittapuiden ja selkeästi näkyvien syiden vuoksi lapsemme luokitellaan pitkäaikaissairaiksi ja normaalia enemmän huolenpitoa tarvitseviksi. Ja tiedän, että tuosta samaisesta syystä he saavat käydä tilapäishoidossa. Jotta me vanhemmat saamme hetken lepoa. Tai vaihtoehtoisesti öljytä pihaterassia myöhään iltaan: koska se on homma, jota voi tehdä vain, kun Topo ei ole kotona.

Silti on vaikea sanoa, että olen omaishoitaja. Järki tajuaa, mutta sydän ei halua ymmärtää. Sydän sanoo, että tämä on meidän arkeamme. Meidän perussettiämme. Ei meille mitään erityistä, kummallista, kamalan rankkaa, hirveän surullista. En ole laittanut cv:n työsuhteiden kohdalle merkintää "omaishoitaja". Olen omaishoitajien liitossa, mutta en vain osaa ajatella kuitenkaan olevani yksi heistä. Koska yhä minulle, kuten niin monelle muulle, omaishoitaja on se vanhus, joka hoitaa puolisoaan. Tai lapsi, joka hoitaa sairauden murtamaa vanhempaansa.

Tajuan, että eritoten Topon kanssa omaishoitajuus on siinä määrin elämän mittainen matka, että hän ei tule ikinä pärjäämään edes jotakuinkin omillaan. Että siinä vaiheessa, kun äidin ja lapsen välinen kunnan määrittelemä työ- tai hoitosuhde päättyy, alkaa Topon ja jonkun Topoa hoivaavan instanssin välinen hoitosuhde. Mutta siltikään en keskusteluissa töistä, ota esiin sitä faktaa, että toinen työni on: omaishoitaja.

Tätä loppuun kirjoittaessani Edward on jo kotiutunut tilapäishoitokeikalta. Topon ollessa viettämässä omaa lomaansa vanhemmistaan vielä kahden vuorokauden verran. Olemme lähdössä Edwardin toivomuksesta Ikeaan syömään lihapullia. Sen jälkeen pitää siivota, laittaa tavarat takaisin paikoilleen öljytylle terassille. Ja sitten: ottaa rauhassa. Olla hetki ainakin osittain omaishoitajan vapaalla. Katsoa telkkaria vähän liian myöhään, laittaa aamuksi herätyskello soimaan puolta tuntia normaalia myöhemmin. Tietäen, että ilman ylimääräisiä yllätyksiä saa nukkua koko yön. Ja laskea päiviä lomaan: neljän viikon autuuteen, kun minun ei tarvitse olla mitään muuta, kuin äiti lapsilleni.

Heinäkuu, siitä on tullut elämäni suosikkikuukausi. Ei vain siksi, että silloin on kesä. Vaan siksi, että silloin ei tarvitse muistaa täyttää lomakkeita, tilata takseja, perua takseja, järjestellä kalenteria tapaamisten ja lääkärikeikkojen ympärille. Silloin me haahuilemme aamuyöllä Topon perässä, nukumme päivällä univelat pois. Elämme ilman suunnitelmia ja aikatauluja. Olemme korkeintaan välillä hieman väsähtäneitä äitejä ja isiä, kuten kaikki muutkin maailman äidit ja isit. Olemme neljä viikkoa, 100 % maailman rankimmassa ja mageimmassa, itse valitussa duunissa. Olemme ihan vain vanhempia.