JälkiViisaana

Olen onnistunut heittämään ilmoille elämää suurempia lauseita, jotka jälkikäteen olisin enemmän, kuin mielelläni nielaissut takaisin. Näitä ovat mm aiemmin mainitsemani "meillä ei ole ikinä tarvinnut nukuttaa lapsia" heitto. Tämän todettuani, Sampu vajaa pari vuotiaana kömpi sängystään alakertaan, eikä suostunut vuoteen jäämään yksin nukkumaan. Jaksoin vajaan viikon verran "vie lapsesi 30 kertaa takaisin sänkyyn"-rallia, jonka jälkeen luovutin. Minusta tuli huonojen tv-ohjelmien suurseuraaja, sen vajaan vuoden aikana, jonka illat vietin Sampua nukuttaessa. Tiedän siis tätä nykyä, mitä piinaa se jälkikasvun tainnuttaminen on. Ja tunnen syvää sympatiaa ja empatiaa, joka ainoaa vanhempaa kohtaan, joka makaa illalla liikkumatta pinnasängyn vieressä. Uskaltamatta edes hengittää, pelätessään, että piltti saa uutta elämän eliksiiriä menoonsa vanhemman liikkumisesta, eli hengitysliikkeistä.

Toinen juttu on tuo muutamaan kertaan puitu "lelut olohuoneessa"-projekti. Annan kuopukselleni tasan tarkkaan jouluun asti aikaa jatkaa olohuoneen valtaamista juna-smurffi-autoleikeillään. Ensi vuonna meillä leikitään vain omassa huoneessa (kuuluisia viimeisiä sanoja, veikkaan...).

Viimeisin suustani päästämä elämää suurempi viisaus on "meidän lapset eivät kyllä riitele keskenään". Juu ei. Tätä nykyä majakan ja perävaunun kirmatessa pihalla, metelitaso on jotain mellakka-alueen ja sotatantereen välimaastosta. Armas kuopukseni on oppinut kiljumaan kovaa ja korkealta. Edward höystää puuhaa kimakilla "ei ei, Sampu ei saaaaa" välikiljahduksilla.  Mukana menoa komppaassa on Topo, jota ärsyttää se pikkuveljensä kiljunta. Niin ja isoveljen vinkuminen. Tai muuten vaan elämä. Jotta hommasta saadaan koko perheen yhteinen harrastus, liittyvät mies ja äiti-ihminen karjukuoroon antamalla elämänohjeita jälkikasvulleen: "ei kiusata" "ei huudeta" "ei tapella" "yksi kerrallaan" "odota omaa vuoroasi" "ei tönitä". Ja sitä rataa... Kesälomien kolkutellessa ovia, lanseerasin Edwardille ja Sampulle sadesunnuntain ratoksi riitakalenterin. Samalla kun heittelin ilmaan äänettömiä toiveita siitä, että kesälomani siirrettäisi lasten koulun alkuun. Riitakalenteri on toistaiseksi toiminut. Veikkaan, että se toimii vielä torstaihin asti: jolloin ne lomat sitten toden teolla alkavat. Ja ei: kalenteri ei ole toiminut niin hyvin, että kummallakaan pukarilla ei olisi vielä kalenterissa rastin muodossa olevia miinusmerkintöjä. Mikään suunnitelma ei taida olla aivan aukoton.

Lapset osaavat yllättää. Eivät pelkästään käyttäytymällä tasan tarkkaan eri tavalla, kuin odotit. He osaavat yllättää tekemällä jotain, jota et oikein osannut odottaa tulevan eteen. Huonossa. Ja hyvässä. Tällä hetkellä otamme jonkin mittapuun mukaan vauva-askeleita, toisen mittapuun mukaan jättiläisen harppauksia eteenpäin. Nimittäin Topon ja puheen ymmärtämisen suhteen.

Meidän elämää suurempi teräsmiehemme ei ole toistaiseksi lunastanut itselleen ihan kielivirtuoosin titteliä. Olen äärimmäisen onnellinen tätä nykyä, että vaikka sain aikanaan ehdotuksia siitä, että lapsistamme voisi tehdä kaksikielisiä, kiitos naapurimaassamme viettämien vuosieni ja sitä myöten karttuneen kielitaidon, pysyin tiukkana. Meidän äidinkielemme miehen kanssa on suomi, ja sitä me myös lapsillemme puhumme. Voin vain kuvitella itsesyytöksien määrää, jotka olisin yön pimeinä tunteina itselleni aiheuttanut, miettiessä, että menikö puhejutut metsään kaksikielisyyden vuoksi. Kas kun olen muutenkin onnistunut soimaamaan itseäni siitä, että poikien puheongelmat SAATTAVAT johtua siitä, että en lukenut joka päivä neljää kertaa läpi Tiitiäisen satupuuta ja äitiyspakkauksen mukana tulleita lastenkirjoja. Ja olin aika huono laulamaan ylipäänsä mitään lastenlauluja pojille, heidän ollessaan vauvoja. Odotan vain jotain tieteellistä julkaisua aiheesta "Löydetty yhteys puhumattomuudelle ja sille, että äiti puhuu vauvalleen vain arkijuttuja", jotta pääsen soimauspuuhissani aivan uudelle tasolle.

Topolle on vuosien saatossa ollut varastossa sanoja. Uusia on tullut suht samassa tahdissa, kuin niitä on varastosta kadonnut. Topo sanoi puolitoistavuotiaana "äiti apuu", tapaili "ihhahhaata", sanoi moi, terve, heippa, en edes muista mitä kaikkea. Tasaisen varmasti ne sanat vain matkan varrella katosivat. Samoin, kuin halu sanoa mitään, halu edes ymmärtää puhetta. Tai onko se sitten kyky? En osaa sanoa. Topon voidessa huonosti Topo ei kuuntele, ei halua kuunnella, tai ei ymmärrä puhetta. Silloin kommunikoidaan elein, esinein ja ihan sillä "ota kädestä kiinni ja vie ruokapöytään" tyylillä. Se on raastavaa. Olen jos en nyt hyväksynyt, niin jollain asteella oppinut elämään sen asian kanssa, että näin se nyt vain on.

Kunnes ihan viime viikkoina olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että Topo on alkanut ymmärtää. Tavalla jolla hän ei koskaan aiemmin ole, ainakaan mielestäni, ymmärtänyt. Hän on oppinut noudattamaan ohjeita.

Koulusta tai hoidosta tullessa hänellä on palava kiire ratsaamaan jääkaappia. Topon elämän suurimpia draamoja olisivat seuraavat asiasta: iPadin sammuminen, kylpyammeen katoaminen ja: se että jääkaapista ei löydy Topo-safkaa. Joten koulusta kun tullaan sisälle, ensimmäisenä tarkastetaan, että a) jääkaappi on olemassa b) sen sisältö on jotakuinkin miellyttävää. Kenkiä ei edes ehditä tässä puuhassa jaloista riisua. Jääkaapin avaamisen jälkeen Topo pyytää riisumisavustusta, tai vaihtoehtoisesti riisuu itse ulkovaatteet päältä pois. On jo lähdössä tsekkaamaan iPad-tilannetta, mutta kuultuan vienon kainon pyynnön "Topo tule pesemään kädet": tulee vessaan pesemään kädet.

Toinen juttu ovat meidän yökukkumiset. Mikäli planeetat eivät ole auttamattomasti väärässä asennossa, Topo saattaa tätä nykyä painella takaisin kämppäänsä, saatuaan komennon "Nyt Topo nukkumaan". Vaikkakin sitten vain viideksi minuutiksi. Viime yönä ensimmäinen sänkyyn hätyyttäminen tehtiin kellon viisareiden ollessa siinä vartin yli kolmen hujakoilla. Sanonpahan vaan, että eipä paljon naurattanut. Ja että nyt juuri väsyttää ja paljon. Vartin yli kolme jäin odottamaan valvomisrallin jatkumista, mutta yllätyksekseni Topo ei poistunut kämpästään seuraavaan kolmeen tuntiin. Jonka jälkeen hän lähti iPadin metsästyskierrokselle. Huikkaukseen "Topo tule tänne, se on äidin luona", vastattiin tulemalla äiti-ihmisen luokse, aivan kuten pyydettiin. Ja jo toisena aikaisena aamuna putkeen Topo otti ja yllätti. Äiti-ihmisen pyyntöön "laita ovi kiinni", vastattiin painamalla nätisti makuuhuoneen ovi kiinni. Kas kun Topo osaa sujuvasti käyttää pädinsä volyyminapukoita, ja Late Lampaan aloitusmelodian soidessa sadatta kertaa putkeen pädin volyymilla max, on vaikea yrittää edes torkkua.

En osaa vielä sanoa, tai edes elätellä toiveita siitä, mihin näiden asioiden kanssa ollaan menossa. Käykö niin, että Topo yrittää joku päivä puhua? Ääneen en ainakaan uskalla sanoa mitään moiseen viittaavaa edes. Olen vain tyytyväinen siihen, että vaikka yhdestä päästä seula vuotaa (tällä viittaan riitelyyn/olkkarin sotkemiseen) niin toisesta päästä positiviisuustavaraa tulee sisälle.

Seuraavaksi siirryn riisinkeittohommiin. Topo kun on joku aika takaperin lisännyt ruokaympyräänsä uuden suosikin: riisin. Miten Topo sitten kertoo halauvansa riisiä? No tietenkin siten, että mennään kaapille, otetaan riisipaketti käteen, ja sen jälkeen sinnikkäästi roikutaan se paketti käpälässä äiti-ihmisen helmoissa kiinni. Siihen asti kunnes se a) hitaalla käyvä b) muuta puuhasteleva äiti-ihminen tajuaa ruveta riisinkeittohommiin.

P.S ai mitä yhteistä kuvilla on jutun kanssa? No ei mitään. Yritän vain niiden(kin) avulla manata sitä kesää vihdoin ja viimein tänne…