Armollisuus

Tein tuossa kuukausi takaperin periaatepäätöksen aloittaa aktiivisemman reissuvihkojen ja -kirjojen täyttämisen. Koska omaan tasan tarkkaan x-määrän muistamiskapasiteettia ja ties mistä harjoituksista huolimatta sitä ei tunnu siunaantuvan lisää (pikemminkin alan uskoa kylillä pyörivään sanontaan siitä, että muistikapasiteetti vähenee samassa suhteessa, kun lasten lukumäärä kasvaa), oli itsestään selvää, että reissuvihkoskarppauksen myötä seula alkaisi vuotaa toisesta päästä. Ja voi pojat; kyllä se vuotikin.

Koska olen valittanut miehelle oman ajan puutetta (ja ei, vaikka viihdyn työssäni, en menisi ihan laskemaan sitä omaksi ajaksi), ajatteli mies kuluvan viikon puolessa välissä yllättää vaimonsa iloisesti. Homma meni jotakuinkin näin; erittäin hyvin valvotun yön jälkeen aamulla töihin lähti äärimmäisen äkäinen naishenkilö. Joka antoi hyvin suorasukaista palautetta siippaparalleen tyyliin kaikesta maan ja taivaan välistä. Siitä, että tämä voisi aktiivisemmin osallistua kotitöihin. Muistaa oma-aloitteisesti tehdä kotiläksyt Edwardin kanssa. Vihdoinkin opetella missä lasten vaatevarastot, anteeksi -kaapit, sijaitsevat. Miten vesisateella ei kannata pukea tyyppejä talvivaatteisiin ja miten lämpötilojen huidellessa miinus ykkösen kohdalla, ei tarvitse laittaa päälle kaikkea talvivaatetta mitä talosta löytyy. Koska kyllä maar se talvi tulee ja lämpötilat tästä tippuvat ja jos trio tottuu tässä vaiheessa kulkemaan päästä varpaisiin topattuna ja lämpökerrastoissa; he eivät oikeilla pakkasilla tarkene ulkona. Saattaa olla, että väsymyskiukuissani mainitsin parista muustakin mielestäni elämää suuremmasta epäkohdasta.  Kostoksi koko maailmalle siitä hyvin valvotusta yöstä ilmoitin iltapäivällä samaisella siippaparalle, että aion suunnata töiden jälkeen jouluostoksille. Hän saa hoitaa ruokapuolen (jaa, taisin tämänkin asian muistaa ottaa esiin aamuisessa palautekeskustelussa) ja trion kotiuttamisen. Itse aion kotiutua iltakuuden hujakoilla.

Pienenä puolustuksena käytökselleni voin kertoa, että vaikka se pommikonelentue lentäisi talomme yläpuolella, mies ei herää. Joten jos jollakulla trion jäsenistä on ns tuntikaupalla jatkuvaa asiaa vanhemmilleen yöllä, se kukkumisvuoro lankeaa yleensä allekirjoittaneelle. Miehen kyllä avustaessa siinä vaiheessa, kun hänen päältään kiskaistaan peitto pois ja heitetään ilmaan toiveita (lue: annetaan komentoja) siitä, että joku muukin voisi toimittaa huoltojoukon virkaa yön pimeinä tunteina.

Koska tykkään pitää  kiinni lupauksistani (sivuhuomio: parhaan muistamiseni mukaan), kotiuduin joululahjaostoksilta sovitun mukaisesti kuuden pintaan. Joulukuisen hirmumyrskyn pistellessä parastaan. Laapustin kantamukset (sisältäen mm 16 kappaletta keraamisia minipatoja) käsissä puolinukuksissa autokatoksen ohi ulko-ovelle. Todeten, että avaimet ovat jälleen vaihteeksi jääneet kotiin. Viidennen ovikellonsoittokerran jälkeen tajusin, että auto ei ehkä ole ollut autokatoksessa, eikä autopaikalla siitä ohi laapustaessani. Pikainen vilkaisu taaksepäin vahvisti epäilykseni. Kohmeisin sormin soittamaan miehelle: missä meette, mitä teette, mulla ei ole avaimia, en pääse sisälle. Pikaiset vastaukset kysymyksiin: ollaan autossa, ajattelin viedä pojat vähän liikenteeseen, että saat vähän omaa aikaa, ja siis mikset sä kuljeta mukanas avaimia. Ajatus omasta ajasta hyvä, kiitos avainunohduksen toteutus paha. Jäin siis pimeälle pihalle, joulukuiseen myrskyyn, odottelemaan että mies ja trio kotiutuvat. Minä ja 16 keraamista minipataa.

Viisi minuuttia myöhemmin puhelimeni soi. Soittajana mies. Asiana seuraava: tilapäishoitopaikasta oli soitettu ja kysytty, että moneltakohan Topo on tulossa hoitoon. Hän kun yleensä tuppaa tulemaan heti koulun jälkeen ja nyt kello lyö jo kuutta. Niinpä... Kun muistaa olla superaktiivinen reissuvihkojen kanssa, jotain muuta "pientä" saattaa unohtaa.

Noin kello 18.20 Topon tavarat oli pakattu, lääkedosetit täytetty, tavara- ja lääkelistat päivitetty ja Topo oli lähtenyt hyvillä fiiliksin miehen kyyditsemänä parin yön tilapäishoitojaksolleen. Itse olin puhki. Riittämättömyyden aalto pyyhkäisi ylitse ennennäkemättömällä vahvuudella. Miten voivatkin mennä viikot sekaisin (tilapäishoitojakso siis ei ollut täysin unohtunut, olin vain ollut laittamassa Topoa hoitoon seuraavalla viikolla). Olen varmasti maailman yksi ainoita naisihmisiä, jolla on koti kaaoksessa, pyykkivuoret kasvavat, asioita unohtaa ja hitto vie: flunssa ei helpota ikinä, en pääse ikinä jumppaamaan ja sitä myöten en tule ikinä saamaan elopainoa matalammaksi. Taidan askarrellakin liian vähän trion kanssa. Ja he ovat tällä viikolla taas syöneet ainakin kerran einesruokaa. Siis kuka äiti tarjoilee lapsilleen einesruokaa? Eikö se ole kaikkien artikkeleiden mukaan lähestulkoon sama, kuin tarjoilisit lapsille mikrolämmintä uraania ja plutoniumia?

Kahta aamua myöhemmin kahdeksaan minuuttiin mahtui noin kahdeksan puhelua eri suuntiin. Tilapäishoitopaikasta soitettiin, että Topon taksi ei ole tullut. Pikainen puhelu taksifirmaan josta soitettiin eteenpäin tiedustelupuhelu Topon taksiin. Sain kuulla, että Topo on nyt juuri aloittanut matkansa kohti koulua. Varmistussoitto tilapäishoitopaikkaan, onhan poika taksissa. Tämän jälkeen tekstiviesti koululle: "Topon taksi reippaasti myöhässä, tuleekin vasta ysin jälkeen". Kolme minuuttia myöhemmin koululta soitto "heippa, tässä Topon ope, missäköhän Topo, kun ei sitä ole näkynyt". Pikainen selvitys, että taksi on myöhässä, olen laittanut teille viestiä asiasta. Toteamus, että viestiketjussa on katko ja viesti ei ole kulkeutunut vielä opettajalle asti. Jonka jälkeen soitto Edwardin koulusta jossa tiedustellaan a) oletteko tulossa joulujuhlaan b) tarvitseeko Edward taksia syyslukukauden viimeiselle aamulle. Pikainen kelaus mielessä: onko kyseisistä asioista tullut  kyselylomakkeita kotiin asti, olenko taas unohtanut täyttää jonkun lapun, olemmeko miehen kanssa jälleen päätyneet jonnekin koulujen salaiselle "unohtelevat vanhemmat listalle". Ehkä hieman epävarma toteamus, että moisia lomakkeita ei ole meille kulkeutunut. Olenhan skarpannut yhteydenpitosaralla ja lomakkeen olisin tämän skarppauksen myötä muistanut kyllä palauttaa koululle. Tällä kertaa mielen kuitenkaan suuremmin järkkymättä kyseisen puhelinrallin jälkeen: kiitos parin paremmin nukutun yön. Pikainen pulssin nousu, hetkellinen riittämättömyyden tunne, pieni hetki itsesääliä "miksi hommat ei voi sujua kuten pitää". Jonka jälkeen toteamus: kaikkeen ei voi vaikuttaa. Taksit myöhästelevät ja sille en voi mitään. Vaikka olisin kuinka järjestelmällinen ja pitelisin kiitettävästi kaikkia lankoja käsissäni.

Miten tämän riittämättömyyden tunteen kanssa oppii elämään? En osaa sanoa... Voin vain sanoa, että se ei onneksi ole se päällimmäinen tunne ihan kaikessa, joka päivä. Joinakin päivinä osaan olla itselleni armollinen: Täällä on kaaos, koska kukaan lapsista ei osaa, eikä tajua siivota jälkiään ja pari heistä on äärimmäisen sotkevaa tapausta. Blogeja selatessa näkyy vaan siistiä, kaunista, kliinistä, valkoista: kyllä meilläkin saattaa siivouksen jälkeen olla hetkellisesti siistiä ja kaunista. Mutta tuskin missään lapsiperheessä arki on sitä siistiä-kaunista-kliinistä-valkoista kokoajan. Se on myös kiirettä, unohtelua, sotkua, kiukkua. Näin uskaltaisin veikata ystävien, tuttavien ja työkavereiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Muistettavaa on tosi paljon. Lohdukseni muutkin vanhemmat unohtelevat. Ja saattavat joutua sinne koulujen ja päiväkotien "noita vanhempia kannattaa muistuttaa eväsretkestä pari ylimääräistä kerta"-listoille.

Onneksi arkeen mahtuu roppakaupalla tosi hyviä hetkiä: jouluinen Senaatintori,  kaupungin jouluikkunat. Ja ravintolaruokailua, Topon ollessa siellä tilapäishoidossa. Tällä kertaa sain ravintolassa suuren ahaa-elämyksen: kaikki on suhteellista. Ei se syömähomma Edwardin ja Sampun kanssa mitään äärimmäisen rentouttavaa ole. Pitää varoa, ettei laseja kaadu, hyssytellä Edwardia, joka isoon ääneen haluaisi keskustella Tuomas Veturin viimeisistä seikkailuista, tai muurahaispesistä. Viihdyttää ikiliikkuvan väkkärän lailla ees-taas sinkoilevaa Sampua. Ja siinä sivussa yrittää nauttia ruoastaan. Jos Topo ei olisi Topo kiroaisin tilannetta. Toteaisin miehelle painokkaasti, että en maar lähde kyseisellä kokoonpanolla ravintolaan. Puuha on stressaavaa, kaameaa ja rahojen tuhlausta. Mutta nyt; koska tiedämme mitä puuha voisi olla Topon kanssa, tämä neljästään ruokailu on juhlaa arjen lomassa. Puuhaa, joka on täynnä onnistumisia vaikka Edward hölöttää, Sampu sinkoilee ja keksii pissata vaipan läpimäräksi ensimmäisen kerran kuukausiin.

Vaikka Edward ja Topo olisivat itsenäisempiä koululaisia, tyyppejä jotka osaisivat itse pukea aamulla vaatteet päällä ja kävellä omia menojaan koululle. Tulla koulusta keskenään kotiin, syödä jääkaapissa odottavat välipalat, tehdä läksyt, pukea vaatteet takaisin päälle ja mennä kavereille kylään, kotiutuen alkuillasta, unohtaisin taatulla jotain. Tuntisin takuulla sitä riittämättömyyden tunnetta. Laittaisin itseni väsyneenä pölkylle, koska olen epäonnistujien epäonnistuja. Ollen itselleni virkeänä vähän armollisempi. Sellaista se on, elämää lasten kanssa. Miten on; onkohan eläkkeellä helpompaa? Riittääkö sitä paremmin? Onko silloin oppinut, että aina ei voi muistaa ja kukaan ei ole täydellinen? Tiedä sitä, aika näyttänee...

Nyt voin ainakin kiillottaa sädekehää yhdessä asiassa; olen ennen "viimeistä jättöpäivää" muistanut hankkia lahjukset jokaiselle ihanalle aikuiselle, joka on trion kanssa koulu-dagis-terapiakuvioissa arjessamme mukana. Niin, ne minipadat... Ja sinne suklaata. Kyllä niille varmasti jotain käyttöä keksii? Parinkymmenen lahjomisrundin jälkeen alkavat nimittäin ideat loppua. Ja minipatakin alkaa tuntumaan loistokkaalta lahjukselta... Ja kai se ajatus on se tärkein? Näin yritän itselleni armollisesti ajatella.