Käänteinen ongelma

Välillä elämä heittelee eteen varsin hassuja ongelmia. Asioita, jotka eivät ole millään tapaa planeettoja radoiltaan keikauttavia, mutta jotka hetkellisesti pistävät ainakin pasmat jossain määrin sekaisin. Näitä voivat olla vaikka sunnuntaiaamuna jääkaapista puuttuva maito. Huomiota ei voi seurata mikään muu, kuin tyrmistys: miten mä nyt juon mun kahvia? Miten voi olla, ettei meillä ole maitoa? Kyseessä ihan selkeä ongelma, jonka ratkaisuun voi etsiä vaihtoehtoja. Testattujen vaihtoehtojen tilalla ovat aikanaan maidon virkaa ajanut Tutteli, sekä tämän aamun tuore makuelämys: kahvia ruokakermalla. Sain ystävältä vinkin testata jäätelöä ensi kerran. Kuulostaa vaihtoehtona varsin houkuttavalta, verrattuna kahteen edellä mainittuun.

Varsinaiseen käänteiseen ongelmaan olemme törmänneet herra ekaluokkalaisemme kanssa. Olen jo viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt empiiristä tutkimusta aiheesta: Topon maailmassa kiukun määrä on vakio. Olen vertaillut kotieloa, tai lähinnä kiukun saralla kotioloja, koulusta tulleeseen palautteeseen. Vuoden vaihteen tietämillä, kun olimme valmiita nyppimään hiukset yksi kerrallaan päästä, kiitos Topon alati jatkuvan kiukkufestarin, koulusta kerrottiin, miten sinne saapuu iloinen, suloinen pieni mies, joka tekee niin nätisti kaikki tehtävänsä. Joka tiistaisen musaterapiasession jälkeen, aamun kojootin lailla ulvonut ja miehen totaalisesti uuvuttanut Topo, veti koulun pihassa "tyytyväisen naamarin" kasvoilleen. Ja hymyssä suin kirmasi opettajansa syliin. Open ihastellessa koulun oven raosta, miten hurmaava teidän Toponne onkaan. Miehen ollessa juuri tuolla siunatun sekunnilla asiasta jotain aivan muuta mieltä. Mietimme monen monena iltana, että missä nyt mättää. Miten herra Ihana voi olla kotioloissa herra Aika Kamala. Ärsyttääkö sitä, kun kumpikaan vanhemmista ei ehdi olemaan hänen henk.koht avustajansa 24/7? Onko meillä liian vähän ohjattua toimintaa? Pitäisikö meidän alkaa ulkoilemaan viiman ja jääsateen piiskatessa, pimeässä, märässä, liukkaassa puistossa, kello 18 illalla. Kaikkea tuli testattua: jatkuvaa henk.koht avustamista. Kahmalokaupalla ohjattua toimintaa. Ja ulkoilua pimeässä, liukkaassa puistossa juuri ennen nukkumaanmenoa. Mutta mikään ei oikein auttanut. Ainakaan huomattavasti.

Joululoman aikaan kotirintamalla alkoi herätä epäilys siitä, että ainakin osa tolkuttomasta mökäämisestä on yhteyksissä lisääntyviin migreenikohtauksiin. Homma, joka hyvin pian joululomien jälkeen sai koulusta vahvistusta. Kas kun Topo oli sielläkin alkanut pidellä päätään ja olemaan vähän vähemmän yhteistyökykyinen. Ei siis kun soitto Linnaan, ohjeistus nostaa migreeninestolääkettä (jota oli laskettu liian alhaisten verenapaineiden vuoksi paria kuukautta aiemmin): ja voilá, kotonakin asui taas leppoisampi Topo. Homma selvä, kyllähän sitä itseäkin kiukututtaa ja karjututtaa, kun päähän sattuu. Ehkä osa kiukkuamista johtui myös siitä, että typerät vanhemmat eivät tajunneet, että Topo ihan oikeasti oli kipeä. Tottakai sitä pettyy palveluskuntansa toimintaan, kun nämä eivät tajua hädän hetkellä auttaa.

Pikkuhiljaa, vuoden vaihtuessa 2015 puolelle, reissukirjaan alkoi tippua Topon koulusta merkintöjä, jotka poikkesivat aiemmista "meillä oli niin mukavaa"-meiningistä. Merkintöjä löytyi mm siitä, miten tehtävärata ei kiinnostanut, Topo suuttui. Lounas ei ollut mieleinen, Topo alkoi huutaa. Ulkoilu ei maistunut, Topoa alkoi harmittamaan. Loppuviimein, parin viikon "ei nyt mennyt ihan putkeen"-viestien jälkeen reissuvihkossa todettiin suoraan ja kaartelematta, että mikään ei hotsita ja poika on ihan helvetistä (ei ehkä juuri näillä sanavalinnoilla). Lopussa oli vielä open ihmettely siitä, että mistä nyt oikeasti voi tuulla. Kun Topoa huudatuttaa joka käänteessä. Ja kun siellä koulussa kyllä maar tiedetään, että Topo osaa olla niin hurmaava tapaus. Ja onko meillä vanhemmilla mitään haisua siitä, että mikä kiukut aiheuttaa.

Niin… Se käänteinen ongelma… Meillä nimittäin ei ole mitään haisua mikä mättää. Kas kun Topo on viimeiset viikot ollut koko 7 v ja melkein 7 kk elämänsä leppoisammalla tuulella. Ainakin lukuunottamatta vauvavuotta. Topoa hymyilyttää. Hän haluaa peuhata. Hän kikattaa. Hän kaivautuu kainaloon. Hän halailee, kun äiti-ihminen kokkailee. Hän kaivautuu sängyn päällä kainaloon, painaen päänsä äiti-ihmisen olkapäälle, ollen vain vieressä, onnellisena ja rauhallisena. Hän tulee joka aamu sanomaan lempeällä äänellä "äätiii". Mikäli kello on lähmpänä viittä, kuin seitsemää, hän menee "Topo, nyt pitää mennä vielä nukkumaan" ohjeistuksen saatteleman nätisti takaisin sänkyynsä. Olemme tehneet ihan oikeita juttuja, jatkuvan Topon vahtaamisen sijaan. Olemme heitelleet palloa, leikkineet autoilla, lennättäneet helikopteria (toimituksen huomautus; ei sentäs oikeaa…), laulaneet, halineet, nauraneet. Meillä ei siis todellakaan ole mitään havaintoa siitä, että mistä nyt tuulee. Kotona ei juuri nyt ole minkään valtakunnan ongelmaa.

Open villejä veikkauksia Herra Ihanan muodonmuutoksesta Herra Aika Kamalaan, olivat pahentunut epitilanne, sattuu jonnekin, uhmaikä. Vaaka ei oikein kallistu mihinkään vaihtoehdoista: joo, kotona on näkynyt enenevää pään ja silmien veivaamista, voi olla enemmän kohtauksia. Mutta Topo nukkuu, eikä kiukkaa. Joten selkeästi epihomma on jotakuinkin hallinnassa. Vuosien migreenikokemuksella tiedän, että Topon migreenit ajoittuvat jostain syystä useinmiten iltapäivään. Ja eivät mene itsekseen ohi. Jos siis koulussa on ollut aamulla migreeniä, luulisi että kotiin tulisi yhä kipuileva poika.  Uhmaikä: voiko se olla vain koulussa?

Koska koulusta heitettiin pallo kotiin, otimme ja istuimme miehen kanssa ruokapöydän ääreen, ratkaisemaan käänteistä ongelmaamme. Tsemppasimme isolla hanskalla ja teimme A4:lle ranskalaisilla viivoilla "mahdollinen syy"-listauksen:
- Jos liikaa ohjattua ohjelmaa, versus Topon jaksaminen
- Jos liikaa hälinää, kotonakin nimittäin menee hermo jos veljekset E&S möykkäävät vieressä
- Jos ei hetkeen käyttäisi iPadia siestan viihdytysvälineenä. Jos Topoa ei hotsita tehdä tehtäviä, tai vaihtoehtoisesti hän tekee ne minuutissa, koska hän odottaa iPad sessiota.
- Kuherruskuukausi on lopullisesti ohi. Kyllähän se koulun aloitus onnistui yli kaikkien odotusten. Mitä jos Topo on nyt tajunnut, että tämä on nyt sitten tätä hamaan tulevaisuuteen. Ja toteamus ärsyttää ja harmittaa.

Onneksi olemme opettajan kanssa täysin samaa mieltä seuraavasta: mieluummin sitä kiukkuamista koulussa, kuin kotona. Jäämme jännityksellä seuraamaan mitä tulemaan pitää.

Eilen teimme taas miehen kanssa trion hajautuksen; miehen viettäessä laatuaikaa Topon kanssa, me suuntasimme majakan ja perävaunun kanssa keskustaan oikeaan karkkikauppaan. Ja katselemaan laivoja. Oli mahtavaa. Ja oli mahtavaa lukea alkuillasta mieheltä tullut viesti "tekis mieli anoa pisteitä, kun on Topon kanssa kokopäivän. Mutta ei voi. Kun on iloinen, kiltti ja leppoisa koko ajan. Mikäköhän siellä koulussa on". Niin… Mikäköhän? Samalla olen sisäisesti erittäin iloinen siitä, että ongelma on nyt tällä kertaa näin päin. Ihan oikeasti käänteinen ongelma.