Viikon Kiukut

Epäilen, että jokaista kiukuttaa joskus. Kiukun ilmenemismuotojakin liene monia. Me emme (todellakaan) tee poikkeusta, mitä tulee kiukuttamiseen. Välillä kiukuttaa niin maan perusteellisesti. Kuten vaikka tänään; aamun kiukut huvikummussa ovat olleet Sampun dramaattinen kiukkukohtaus aiheesta "Edward ei anna minun kutittaa häntä". (kyllä, tästäkin aiheesta saa mehevät itkupotkuraivarit aikaiseksi, uskokaa pois). Tämän lisäksi Topoa kiukutti pätkivä nettiyhteys, asia joka kiukuttaa allekirjoittanutta ja huushollimme täysikäistä mieshenkilöäkin päivittäin. Edwardin kantaessa kortensa ketoon, aiheesta; miksei saa tuijotella iPadista Tuomas Veturia koko päivää, höystettynä "ei ei ei, minä en lähde puistoon"-kiukulla. Äiti-ihminen hoiti tonttinsa kiukuttelemalla koko maailmalle: "maailma on paha paikka, miksei mulla ole ikinä vapaapäivää, miksi tänäänkin pitää pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa". Mies yritti leikkiä yli-ihmistä, ilmoittaen, että häntä ei nyt kyllä kiukuta mitään, hän on itseasiassa aika hyvällä tuulella. Mutta voin kertoa, että Topon karjuessa perinteisiä "ei pueta, ei pestä, siirtymis tilanteet on helvetistä"-karjumisiaan, miestä ihan taatulla kiukutti.

Nämä kiukunpuuskat olivat onneksi ohimenevää sorttia. Karjuttiin ja kiljuttiin aikamme, jonka jälkeen homma jäi unholaan. Ainakin siihen asti, kunnes taas muistettiin, että isoveljeä olisi hauska kutittaa, tai pätkimätön netti olisi kiva juttu. Saatikka ajatus siitä, miten ihanaa elämä olisi, jos sitä saisi viettää nenä padissa kiinni... 

Pysyvämmän kiukunpuuskan olen saanut aiheutettua itselleni aiheesta; alkaisinko tehdä pidempää työpäivää. Koska tynkätyöpäivä oli alunperinkin väliaikaisratkaisu, olen alkanut pohtia viime aikoina sitä, että josko kesän jälkeen heittäytyisi villiksi ja pidentäisi hieman työpäivän pituuksia. Sinällään helppo homma; keskustelu esimiehen kanssa. Keskustelu voi päättyä vaihtoehtoon a) onnistuu kyllä tai vaihtoehtoon b) nyt ei ole kuule tarvetta sille, että teet pidempää päivää. Dagikseen ei sen kummemmin tarvitse mitään ilmoitella. Kaukaa viisaina (kerarnkin, halleluja!) ilmoitimme alun alkaen, että Sampun hoitoajat ovat välillä 7.30-17. Edward ja Topo ovat aamu- ja iltapäiväkerhossa, kesälomien jälkeen senkus vaan ilmoittaa takseille uudet kuljetusajat. Sinällään helppoa.... 

Paitsi, että olen omaishoitaja. Muistin jo aiemmin selvitelleeni vammaistätimme kanssa tätä työssäkäynnin ja omaishoitajuuden yhdistämistä. Muistin, että omaishoidettavani saavat olla poissa kotoa maksimissaan seitsemän tuntia putkeen, siitä, kun heidät tyrkätään kotiovesta ulos, siihen asti, kunnes he iltapäivällä rääkkäävät ovikelloa "me tultiin kotiin"-ilmoituksen merkeissä. Jos olisin töissä jossain kotikulmilla, saattaisin vielä jotenkuten pystyä pidentämään päivääni, ilman että palapelia on alettava koota alusta. Mutta; kun työpaikka on bussiajelun, junailun ja pienen kävelymatkan päässä, homma ei vain kertakaikkiaan toimi. Lähestyin siis vammaistätiämme sähköpostitse, tiedustellen, että kuinka paljon omaishoidonpalkkiotani tiputetaan, mikäli pidennän työpäiviä. Siis sehän nyt on mielestäni selviö, että jos voin tehdä pidempää työpäivää ja saada siitä hyvästä enemmä palkkaa, kaupunki voi tiputtaa "toista palkkaani", tai jos siltä tuntuu, ottaa sen vaikka kokonaan pois. Itsestäänselvyys, josta en todellakaan ala kiukutella. 

Vammaistätimme vastasi sähköpostikyselyyni hyvin pian. Palkkioon ei kosketa, mutta omaishoidonvapaat jäävät sitten pois. Koska lapsukaisemme ovat tuossa tapauksessa muualla, kuin kotona, hoidossa yli 7 h /vrk, arkipäivisin. EHO:n (eli erityishuolto-ohjelman, voi pojat tässä on kuulkaa oppinut uusia sanoja vuosien varrella) kautta Topolle on myönnettynä tilapäishoitopäiviä, eli tilapäishoitoasia ei välttämättä muutu, mutta "niitä katsotaa sitten tarpeen mukaan". Teki mieli oikeasti oikaista lattialle ja vetää sampumaiset itkupotkuraivarit sähköpostia lukiessa. 

Joo, ymmärrän enemmän kuin hyvin sen, että "saan olla erossa" koululaispojistani sen huimat yli seitsemän tuntia vuorokaudessa, jos pidennän työpäivääni. En vain oikeasti kuitenkaan ymmärrä tätä kuviota. JOS me yritämme siitä huolimatta, että meillä kävi vähän huono arpajaisonni lasten terveysarpajaisissa, pysyä normaalissa elämässä kiinni, ja ihan vaikka kuvitella, että tässä tekisi jonkinlaista työuraakin siinä sivussa, niin siitä sitten tavallaan-rankaistaan. Nyt kun olet niin luopioäiti, että haluat tehdä kuuden, tai vaikka ihan villiksi heittäytyessäsi seitsemän tunnin päivää, niin mepä kuule otetaan nämä sinun lomaoikeutesi pois. Homma ei vain mene allekirjoittaneen jakeluun. 

Jos haluan, että työpäiväni on vaikkapa kello 08-15 välillä, niin millä tavalla se kaupungin mielestä poistaa elämästämme sen, että Topo on yhä kokoajan vahdittava. Että hänet pitää yhä aamulla pestä, pukea, katsoa että varmasti syö jotain. Että hänen kanssaan pitää yhä herätä 04.40, jos hän sille päälle sattuu. Tai niinä huonoina jaksoina valvoa hänen kanssaan koko yön, kun hänen on huono olla. Että hänen jokaista tekemistään pitää vahtia ja vartioida, sekä siinä sivussa leikkiä sairaanhoitajaa, siivoojaa, kokkia, rauhantuomaria ja ennen kaikkea olla myös äiti. Äiti joka lohduttaa, ja jonka sylissä on turvallinen olla. Ilmeisesti tuo taikatunti myös poistaa tarpeen jatkuvasti tarkkailla Topon kasvojen väriä ja olemusta, samalla miettien puolipakokauhuisena, että mistä nyt tuulee. Miksi oma pikkumies on kalpea/harmaa, äänekäs/vaisu... Tiedä sitten vaikka se extratyötunti poistaisi myös sydämestä sen siellä tähän asti aina kaikessa mukana kulkeneen huolen ja surun. Kannattanee kokeilla?

Mielessä kävi jo niin villi suunnitelma, että alan tehdä sitä pidempää päivää, alan taas vähän enemmän panostaa työhöni. Otan ja käytän sen omaishoidonpalkkion siihen, että palkkaan kotiin jonkun ihanan ihmisen, joka on täällä sen kaksi tuntia Edwardin ja Topon kanssa iltapäivisin. Jos ei sekin nyt sitten riko jotain omaishoitajuuden pykälää. Ja jostain sellaisen ihanan ihmisenkin vielä löytäisi.  Sen voin sanoa, että tämä kiukku ei valitettavasti laannu yhtä nopeasti, kuin se kutituskiukku... Olen siinä määrin kiukustunut, että olen jopa pohtinut jättäväni lauantaikarkit väliin tänään. Kun ei tee mieli. Eli tilanne on selkeästi melko vakava.

Pitäisiköhän kokeilla sitä lattialla makaamista, seinän potkimista ja kovaan ääneen karjumista? Helpottaisiko? En tiedä... Kyllä tämäkin kiukku tästä laantuu, joskus, jossain vaiheessa. Se on ihan varma. Tai sitten keksin kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun ongelmaan ylimääräinen tunti. Aika näyttää. Tänään vielä ärsyttää vahvasti. Onneksi kiukkuun ja ärsytykseen tulee varmuudella kohta tauko, kun lähdemme Sampun kanssa Sampun elämän ensimmäisille kaverisynttäreille. En osaa sanoa varmuudella, että jännittääkö Sampua, vaiko äiti-ihmistä enemmän.