Kahden vuoden takaa

Facebook ilmoitti jälleen aamusta, että sinulla on muistoja kahden vuoden takaa. Mitä muistoja siellä olikaan. Kuva Edwardista ja Toposta Tukholman keskustassa, suihkulähteen äärellä. Me olimme "omalla lomalla". Olimme sopineet, että mies viettää laatuaikaa juniorin kanssa ja me kolme muuta yhdyskuntamme jäsentä lähdemme Tukholman reissulle.

Kuvaa katsoessa ensimmäinen ajatus oli ilo, jossa oli haikeutta. Ai vitsit meillä oli kiva matka. Jota en kuunaan tänäpäivänä tekisi samaisella kokoonpanolla. Seuraava ajatus oli: olin tuolloin hoitovapaalla. Olisipa kiva olla taas vaikka vuoden päivät hoitovapaalla. (en ole ollenkaan varma, että olisin tuota mieltä enää kuuden viikon kotona oleilun jälkeen…). Viimeiseksi tuli mieleen ajatus: onko tässäkin aika kullannut muistot? En usko, että reissu olisi katastrofi. Katastrofireissut muistan katastrofireissuina, niiden yhä nostattaessa käsivarsikarvat kauhusta pystyyn. Toisaalta: emme ole ikinä tehneet yhtäkään pelkästään katastrofireissua. Joka reissuun on mahtunut myös paljon hyviä hetkiä. Vaikka keskiarvo olisi lopulta hiipinyt katastrofin puolelle. Mutta että oliko tämä reissu ihan oikeasti hyvä reissu?

Muistan sen, että meillä oli ikkunaton hytti: otimme jonkun ihan viime sekunnin matkan ja muuta ei ollut tarjolla. Lohduttauduin sillä, että eipä siellä hytissä paljon oleilla. Laivaan mennessä huomasimme, että hyttiavaimemme eivät toimi. Lähdin kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa metsästämään hyttiemäntää. Löysin sellaisen hetken kuluttua. Matkalla takaisin hytillemme, sain a) kuulla, että luultavasti en ole vain osannut käyttää hyttiavaimiamme oikein b) sain äiti-palautetta, Topon itkiessä lohduttomana. Tiesin, että Topo itkee, koska ei tajua mitä tapahtuu, minne olemme menossa ja miksi säntäilemme ees-sun-taas. Hyttiemännän mielestä Topo itki siksi, että äiti pisti hänet kävelemään liian kovaa vauhtia pitkin hyttikäytäviä. Hyttiavaimissamme oli vika, sitä pahoiteltiin ja meidän käskettiin roudata itsemme ja ne kolme laukkuamme infoon vaihtamaan avaimet. Topon itkuun meinasi yhtyä äiti-ihminen, ajatus muutaman kerroksen kapuamisesta sen kahden lapsen ja kolmen laukun kanssa ei vain houkuttanut. Loppujen lopuksi hyttiemäntä heltyi, päästi yleisavaimellaan meidät hyttiimme, jotta saimme dumpata laukkumme sinne, ennen niiden avaimien vaihtoa.

Muistan, että 10 minuutin leikkipaikalla hengailun jälkeen tuli ilmoitus: paikka pitää sulkea, koska pallomerestä on löytynyt sitä itseään. Voin kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ollut syyllinen pallomeren sulkemiseen. Voin myös kertoa, että jälkikasvustani kumpikaan ei ottanut hyvällä sitä, että leikkipaikasta piti ottaa ritolat samoin tein.

Loppujen lopuksi nämä olivat ainoat reissumme haastavammat hetket. En nyt voi väittää, että nautiskelimme buffetin herkkujen ääressä kahta tuntia putkeen, rauhallisesti ruokaillen. Mutta hei kamoon: missä lapsiperheessä sellaista tapahtuu? Sen sijaan kävelimme Edwardin kanssa pitkin rantoja Tukholman ytimeen. Topon istuessa nätisti rattaissaan. Kävin alennusmyynneissä, sain ihan rauhassa jopa katsella itselleni vaatteita. Sen jälkeen vietimme pitkän ajan lelukaupassa. Jonka jälkeen vietimme suht pitkän ajan pikaruokapaikassa. Jonka jälkeen Topo nukahti rattaisiin ja me menimme Edwardin kanssa jäätelölle. Meillä oli varsin mukava päivä.

Tällaiset muistot ovat niin konkreettisia sen suhteen, että mihin suuntaan elämä on sen jälkeen mennyt. En voi väittää, että olisi muka mahdotonta ottaa Topo kainaloon ja lähteä risteilemään. Ei todellakaan olisi. Sille ei ole yhtään lääketieteellistä, saatikka muutakaan todellista estettä. Muuta kuin se, että kukaan ei nauttisi siitä. Topo ei nauttisi epämääräisestä hengailusta laivalla. Sen lisäksi hän taatulla jopa vihaisi epämääräistä hengailua kaupungilla yhden päivän verran. Olisiko se kivaa sisaruksillekaan: Mennään leikkipaikkaan. Ei kun hei, lähdetään pois, Topo ei diggaa. Voisitteko muuten yrittää syödä aamu-ilta-välipalanne, sekä lounaanne ja illallisenne kymmenessä minuutissa, koska Topo ei muuten jaksa. Tähän vielä bonuksena yöpyminen samassa kenkälaatikossa: no niin, koska Topon uusi päivä alkoi kello 3.45, niin eiköhän kaikki nousta samoin tein ylös. Kun nuo valotkin nyt ovat päällä ja Topo joikaa sydämensä kyllyydestä.

Tällaiset muistot ovat myös konkreettisia sen suhteen, että olemme monesta suosta nousseet kyseisen ajankohdan jälkeen. Topo on voinut tässä välissä räävittömän huonosti. Ero siihen juuri tänään, kirkas silmäiseen "moita" huutelevaan pikkumieheen ja kalpeaan, kivusta itkevään potilaaseen on ihan älyttömän suuri. Ymmärrän, minkälainen ralli tässä kahdessa vuodessa on käyty läpi. Samalla en ymmärrä. Olen joskus pohtinut sitä, että jos joku päivä kävisi niin, että elämä tasaantuisi. Voisi luottaa siihen, että takapakkeja ei tule, vuoristoradalla ei lähdetä loputtomaan alamäkeen, hurjalla vauhdilla, jos tietäisin että trio saisi voida hyvin, mitä minulle kävisi? Olisinko onnellinen? Osaisinko olla onnellinen hetkessä? Vai romahtaisinko. Kävisinkö silloin mielessäni läpi sen rallin, missä olemme vuosikymmenen verran ajelleet. Miettisinkö, miten kestin ne kaikki mustat jaksot. Alkaisinko surra ihan täysipäiväisesti kaikkea sitä, mistä olemme jääneet paitsi? Vai muistaisinko ne hyvät hetket: ne kun Tukholman risteily meni hyvin, minkälainen vesipeto Topo oli, miten Sampu yhtäkkiä alkoi puhua, kuin papupata. Sen miten Edward kirjoittaa luokkatovereidensa nimiä kesälomalla, katuliiduilla, autokatoksemme eteen. Niin, aika kertonee. Samaa, mitä se kertoi tänäänkin, antaessaan valokuvamuistoja kahden vuoden takaa.