Pitkän Vuoden (L)Opetus

Onko se joku aikuisjuttu, että vuoden alkaessa lähentyä loppuaan, käy mielessään läpi kulunutta vuotta? Punniten hyviä ja huonoja, miettien mitä vuosi on opettanut? Niin, tai lähinnä: teettekö tekin näin?

Kun odotin vuosilukua 2016 vaihtuvaksi numeroiksi 2017, olin ahdistunut ja levoton. Se ei välttämättä näkynyt ulospäin. Mutta olinpahan kuitenkin. Joku ääni sisälläni hoki, tai siis itseasiassa huusi täyttä kurkkua, että "ongelmia näkyvissä, vaikeuksia tulossa". Tiesin, että olin paniikissa tehnyt työelämän suhteen hieman vääränlaisia päätöksiä. Aistin, että kotona ei kaikki ollut ihan kuten piti. Vuoden alkupuolisko tottamaar näytti, että se sisäinen ääni oli oikeassa. Tyyliin 100%:sti.

Jossain vaiheessa kuluvaa vuotta olin ensimmäisen kerran sitten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimaininkien hetken, tai siis todellisuudessa monta viikkoa, siinä luulossa, että naurut on naurettu. Sellaiset puhtaat, onnelliset naurut. Kuten Eliaksen kehitysvammadiagnoosin jälkimainingeissa, niin myös vuoden 2017 kesäkuussa: olin väärässä.

Vaikka vuosi oli paska (lyhytvirsi kaunis), niin se ei ollut läpeensä paska. Itseasiassa samaa tahtia, kuin vuosi alkoi taittua kohti loppuaan, hyvän fiiliksen mittari alkoi kohota aina vain korkeammalle. Toki tulee takapakkeja, pahoja päiviä, siis ihan kertakaikkisen paskoja päiviä: mutta eikös niitä elämässä tule aina?

En ala käymään läpi "mitä opin vuodestani"-juttuja. Olen melkoinen puupää & tuuliviiri. Sanotaan, että ihmiset oppivat virheistään. Voisin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". Sitten sanotaan, että Siperia opettaa. Mitä sekin itseasiassa tarkoittaa? Sitä että sinut heitetään Siperiaan marjakorin ja toppatakin kanssa ja huudetaan perään "yritä nyt oppia"? Jos se(kin) (kuitenkin) tarkoittaa, että ihmiset oppivat virheistään, niin... Yllätys yllätys: voin omalla kohdallani sanoa, että "toiset oppii, toiset ei". En kuluvana vuonna oppinut hallitsemaan kiireisiä aamuja yhtään sen paremmin, kuin aiempinakaan vuosina. En ole vieläkään järjestelmällinen. Sumeilematta vieläkin luotan muistavani asioita "ei niitä nyt hitsi ylös tartte kirjoittaa". Yllätys on yhtä suuri joka ainoa kerta, kun en muistakaan niitä.

En muuten myöskään aio tehdä uudenvuoden lupauksia, kuten "pidän vain yhden karkkipäivän viikossa" ja "nyt toteutan kesäksi bikinkuntoon projektin". Elämä kun nyt vaan sattuu olemaan sellaista, että välillä tilanteet vaativat useamman karkkipäivän. Ja hei kamoon: yli nelikymppinen kolmen kersan mutsi: viuhtoisinko muutenkaan julkisella biitsillä bikinit päällä?

Yhteen asiaan aion kuitenkin satsata. y r i t ä n nimittäin oppia arvostamaan itseäni uudestaan. Paskan kakstuhattaseitsemäntoistan aikana lopetin sen. Ja se on oikeasti typerintä, mitä itseään kohtaa voi tehdä. Isäni on pienestä pitäen opettanut omaa katrastaan arvostamaan itseään. Olen yrittänyt omaa katrastani opettaa arvostamaan itseään. Ja sitten menen ja lopetan itse puuhan. Kertakaikkisen typerää. Ja tulipahan tässä vaiheessa mieleen, että onko sekin jotain aikuisjuttua? Että keskittyy niin paljon kaikkeen ympärillä tapahtuvaan (ja eritoten niihin ympärillä touhuaviin), että unohtaa itsensä?

Aion aloittaa arvostamis-opettelun pikkuaskelin. Esimerkiksi niin, että sinä kiireaamuna, kun yhden reissuvihko on täyttämättä, yhden rukkaset hukassa, itse näyttää peikolta, koska "ei ehdi laittautumaan"ja yksi makaa x:nä vessan edessä, nakuna, kun oikeasti pitäisi olla jo pihalla, huutaen "en halua mennä päiväkotiin", niin: Työmatkalla, bussissa en soimaa itseäni (vaihteeksi) huonosti hallitusta aamusirkuksesta. Vaan: arvostan itseäni siitä, että loppupeleissä kaikki pääsivät matkaan. Koska se ihan oikeasti on suoritus sinällään.

Sen sijaan, että miettisin duunissa, että "näin ne asiat nyt sitten menivät, tässä mä istun tekemässä osa-aikaisena tällaista puuhaa", yritän kääntää asiat niin päin, että "aika siistiä, ei moni jaksaisi tämän rallin keskellä käydä töissä. Vielä jopa tekemässä ihan fiksuja juttuja" (ok, tämä ei ole ehkä niitä ensiaskelia arvostamisen saralla, mutta jossain vaiheessa yritän päästä tällaiseen ajatusmalliin...)

Niin ja kokkausjutut: tässä olen muuten jo itseni arvostamisessa melko hyvässä tilanteessa. Osaan pyytteettömästi arvostaa itseäni siitä, että kuluneella viikolla lapset ovat syöneet eineksiä vain kerran! (ja joo, nyt ei kukaan mainitse mitään joulujuttuja, ja sitä että nythän on syöty puoli viikkoa jouluruokaa! Minä yritän täällä arvostaa saavutuksiani...).

Vaikka kulunut vuosi ei ehkä (no ei siis todellakaan ollut) voittokulkua alusta loppuun asti, niin kuten kirjoitin: ei vuosi myöskään ollut läpeensä paska. Tapahtui ihania asioita. Niistä suurimpana kummipoika. Kummitädin Happy Baby. Vuosi 2017 on myös näyttänyt konkreettisesti, että lapset kasvavat: trio on yhteensä ottanut pituutta varsiinsa varmasti melkein parinkymmenen senttimetrin verran. Tämän lisäksi jokaisessa trion jäsenistä on tapahtunut pään sisäistä kasvua. Joka näkyy mm. erilaisina uusina taitoina: Sampu oppi pyöräilemään ilman apupyöriä, ja ottaa lukemisen saralla ensiaskeliaan. Elias on saanut vastuuta talouden ykkös koiranpissattajana ja on yllättänyt äiti-ihmisen kerta toisensa jälkeen ihanilla askarteluillaan. Sekä sillä, että kaveri siis lähtee oikeasti ylä-asteelle ensi syksynä. Mihin vuodet vierivät? Ja tähtisilmäni Topo, joka on oppinut monen monta sanaa, antamaan ja vastaanottamaan hellyyttä, sekä oikeasti kasvattanut pinnaansa kilometritolkulla.

Tänä vuonna kävimme perhelomalla minun koko perheeni kanssa ja siskoni surffailee meille viikottain taloja vuokrattavaksi ensi keväälle. Koska perhelomasta meinataan tehdä traditio.

Olen viettänyt superhauskoja hetkiä ystävien kanssa. Kasvattanut parhaan mansikkasadon ikinä. (luonnollisesti joka ainoan mansikan söi takapihan lähistöllä ajoittain hengaileva peura). Tehnyt ihania reissuja. Ja kirjoittanut jälleen kymmeniä blogitekstejä lisää. Ja niitä on jopa luettu!

Huomenna on siis aika paketoida kuluva vuosi muistojen pakettiin ja lähteä pää pystyssä kohti uusia vuosilukuja, uusia seikkailuja, opetellen arvostamaan. Tällä kertaa olo on levollisempi. Pään sisällä ääni kuiskailee "tästä tulee parempi vuosi. ihan varmasti tulee". Kuten vuosi sitten, niin nytkin: uskon sitä ääntä. Se kun on kovin monesti ollut oikeassa...

P.S koska kaikki muutkin, niin minä myös : #bestnine Kyllähän sen näkee tästäkin: ei vuosi 2017 ollut läpimätä...