En tiedä edes miksi, mutta jännitti. Ehkä muistot? Siitä miten päin pöpelikköä keskustelut voivat mennä. Miten ei edes yksi paketillinen nessuja riitä keskusteluun ja keskustelun jälkimaininkeihin. Ehkä pelko siitä, että vaikka välillä asiat ovat omasta mielestä mukamas vaikuttaneet olevan "ok", eivät ne sitä ammattilaisten ja ikähaarukoiden mukaan sitä ole olleet. Ehkä tietoisuus siitä, että maailma osaa olla arvaamaton paikka.
Siellä pienessä huoneessa odotti neuropsykologi, kädessään nippu papereita. Ja lausunto. Josta hän oli alleviivannut kohtia. Mietin mielessäni, että alleviivauksien täytyy olla merkki siitä, että kohta sitä lunta ei tule vain rakennuksen ulkopuolella. Sitä tulee oikeasti myös tupaan.
Varttia myöhemmin kävelin huoneesta ulos. Neuropsykologi oli hämmentynyt siitä, miten helposti ja nopeasti keskustelu oli käyty loppuun. Itselläni, kuten niin monta kertaa muulloinkin siitä Linnaksikin kutsutusta rakennuksesta ulos kävellessäni, kyyneleet polttivat silmäkulmissa. Tällä kertaa onnen ja helpotuksen kyyneleet: "ikäistensä keskitasoa". Ei voi maailmassa olla paljon hienompia sanoja. Juu: puhe oli vielä sitä keskitasoa jäljessä, mutta siitä asiasta olimme asiantuntijan kanssa harvinaisen samaa mieltä. Kuten siitäkin, että kaveri on silläkin saralla kirimässä hyvää vauhtia kohti sitä keskitasoa. Ehkä jopa yksi kaunis päivä saavuttaen sen... Päässä raikuivat vain päällimmäisenä sanat "ikäistensä keskitasoa". Ei haitannut lumi, tuiverrus, harmaus, sisällä paistoi suuremman luokan aurinko.
Tässä maailmassa olisi ihana jäädä joskus pidemmän kaavan mukaan fiilistelemään hyviä uutisia. Mutta, kun perheeseen kuuluu kolme alaikäistä liikkuvaa osaa, on se melko turha edesottamus. Topon maailmassa planeetat alkavat jälleen olemaan tukevasti epäasennossa. Yhtenä hetkeän kaverilla on kaikki kuten pitää, seuraavana hän säntäilee ees-taas, päämäärättömästi, kuin yksi Ellun kanoista. Sitä seuraavana hetkenä tulee kiukku ja lohduton itku. Kaveria on lääkitty kipulääkkeillä "jos se on migreeniä", varattu triplavarastot "Topon juttuja" jääkaappiin ja suunniteltu iltapäivät, sekä viikonloput sen mukaan, että ohjelma on vain Topo-ystävällistä. Yhden hetken pärjäämme hyvin. Seuraavana emme niinkään. Jälleen kerran heitän toiveen yläkertaan, avaruudelle, takapihan metsään: voi kun Topo osaisi kertoa mistä kenkä puristaa.
Samaisena perjantaina, yön pimeinä tunteina haen kaapista lisää särkylääkettä. Topo on ohjattu sänkyyn sen sata kertaa, mutta uni ei vain saa hänestä otetta. Lopulta otan Topon viereeni. Tunnen kuinka yksi ruumiinosa toisensa jälkeen nytkähtelee. Topo yrittää rauhoittua, mutta rauhoittumista häiritsee jälleen yksi nytkähdys lisää. Lopulta, onneksi, unen voittaessa hetkellisesti taistelun nykinöitä vastaan. Silloin se hiipii jälleen päälle, kuin yön pimeys: toivottomuus. Miksi tämän täytyy olla tällaista? Miksei Topo vain voisi saada voida hyvin. Onko se nyt niin liikaa pyydetty?
Enemmän tai vähemmän rauhattoman viikonlopun jälkeen koittaa jälleen arki. Väsyttää. Fiilis on yhtä valoisa, kuin joulukuisen maanantain aamu: Jostain kajastaa vähän valoa, aurinko yrittää heittää hieman säteitään maanantaiseen aamuun. Antaen periksi harmaudelle... Iltapäivällä Topo tulee ihan hyvillä fiiliksin koulusta. Reissuvihko tietää kertoa, että särkylääkettä on annettu pariin otteeseen ja Topo on nukkunut kunnon unet koulussa. Toivon, että ne unet ja ne lääkkeet saisivat jälleen planeetat radoilleen... Olkoot se toive se valon kajastus maanantaipäivässä. Yläkerrasta raikaa harvinaisen epävireinen leikkipianon soitanta: Herra "ikäistensä keskitasoa" viettää alkuillan musiikkituokiota. Topo tulee luokseni, ottaa poskestani kiinni, katsoo syvälle silmiin ja hymyilee. Hymy on hyvä, hymy on enemmän kuin kajastus. Hymy on merkki siitä, että asiat eivät ole ihan liian huonosti. Että kajastuksella on ainakin hetkellisesti selkäote harmaudesta. Palikat ovat ainakin hetken juuri kohdillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti