Topon äitienpäiväsalaisuus tuli kotiin pahviin pakattuna. Pahvin päällä oli kortti. Kortissa luki:
"Minä kerron sinulle äiti.
Kerron sinulle ilman sanoja.
Kerron silmilläni,
näethän kuinka ne tuikkivat?
Kerron suullani,
näethän, kun hymyilen?
Kerron kosketuksella,
kun olen kainalossasi tai
tarraan sinuun lujaa kiinni.
Kerron sydämelläni,
kuulethan,
kun kerron
sinä olet minulle rakas ja tärkeä".
Alkoi itkettämään. Silkasta liikutuksesta. Koska noinhan se juuri menee. Vaikka minun Toponi ja niin monen muun äidin oma tärkein ei osaa sanoin asioita kertoa, niin he kertovat niistä silmillään, kosketuksellaan ja sydämellään. Ihan joka ainoa päivä.
En väitä, enkä ikinä tule väittämään että äitinä olisin aina päässyt helpoimmalla. En väitä, enkä ikinä tule väittämään, että tämän äidin sydän olisi aina päässyt helpoimmalla. Mutta samalla, tiedän joka ainoana päivänä olevani etuoikeutettu. Niinäkin päivinä jolloin en pääse helpolla, niinäkin päivinä kuin äidin sydän itkee kyyneleitä, tiedän olevani etuoikeutettu. Koska saan olla äiti. Saan olla äiti, joka voi koska tahansa ottaa syliinsä, tai halata ketä tahansa lapsistaan. Saan olla äiti kolmelle pojalle, joista kaksi osaa kertoa asioita sanoin, ja yksi silmillä ja sydämellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti