Supersankarin Viitta Hulmuten: Maailman Vahvin Äiti

Joskus vuosia sitten lakkasin kertomasta rehellisesti kuulumisiamme. Se oli kaikkein helpointa. Vastaamalla kysymykseen "miten teillä menee" ympäripyöreästi jotakin, kuten"ihan ok, pojat välillä vähän valvottaneet" säästi kysyjää seikkakohtaiselta raportilta maailmanlopun porteilta. Sekä siinä samalla säästi itseään. Ei tarvinnut sen kummemmin selitellä, että lääkevaihdot menivät taas päin helvettiä, olen nukkunut yhteensä noin 20 tuntia viimeisen viikon aikana. Senkin puolen tunnin pätkissä. Ja ilman aivosumua ja sydämentykytyksiä en enää osaisi sanoa, että olenko hengissä vai en.

Yksi syy oli myös päästää itsensä helpommalla, mitä tulee hyvää tarkoittaviin tsemppauksiin. Minun tärkeät, ihanat rakkaat ihmiset ovat tsempanneet kutsuen allekirjoittanutta maailman vahvimmaksi, koska vain niille vahvoille annetaan kannettavaa. Supernaiseksi. Maailman parhaaksi äidiksi. Tarkoittaen vain ja ainoastaan hyvää. Aiheuttaen kuitenkin vahingossa silloin hädän ja huolen hetkellä vähän lisää hätäiltävää ja huolehdittavaa...

Kas kun en ole maailman vahvin. En todellakaan supernainen. Ja maailman paras äiti skabassa: juu ei. Ei lähdetä edes puhumaan siitä mitään.

Luonnollisesti oman elämän ja tätä nykyä myös oman työn kautta tulee seurattua melko tiiviisti sitä, minkälaiseen valoon erityislasten vanhempia esimerkiksi eri medioissa asetetaan. Omiin silmiini kaksi roolia paistaa eniten läpi: marttyyri-uhriutuja. Vanhempi elää koko elämäänsä oman lapsensa kautta. Asettaen aina, ikuisesti ja kaikessa lapsensa ykkössijalle. Toinen on sitten se taistelijavanhempi: Hän menee läpi tulen, tuiskun ja kiven taistellessaan lapsensa oikeuksista. Sankariviitta olkapäillä hulmuten.

Eittämättä nämä ovat piirteitä, joita asunee jokaisessa vanhemmassa jossain määrin. Osaan olla ihan marttyyri-uhriutuja, kun sille päälle satun. Sekä tarvittaessa, oikein tosissani päättäessäni myös se taistelijaäiti. Miinus sankariviitta. Mutta näistä kumpikaan ei määrittele sitä, mitä olen äitinä...

Minä olen äitinä ensisijaisesti minun kolmen poikani "vain äiti". Ihan satavarmasti heidän äitinään oleminen on tehnyt minusta vahvemman ihmisen. Mutta noin lähtökohtaisesti en ole vahva ihminen. Niinä kaikkien hurjimpina aikoina olen selvinnyt jotakuinkin keskittyen hengittämiseen. Siihen, että hengitän läpi seuraavan minuutin. Tunnin. Päivän. Toivoen, että jossain vaiheessa huomaan, että elämä on helpottanut siinä määrin, että seuraavana päivänä ei tarvitsekaan enää keskittyä vain hengittämiseen. Vaan alkaa pikkuhiljaa uskaltaa taas elää. Niinä rankimpina aikoina olen itkenyt, niin että silmät ovat olleet kroonisesti turvoksissa ja koko kroppa hyperventilaation partaalla. Siinä on ollut vahvuus kaukana. Vaikka sitä kuinka on lapsen edessä skarpannut, tsempannut, ollut rauhallisen oloinen: niin oikeasti olen ollut kaikkea muuta. En tapaa miettiä "mitä jos" tai "miksi" juttuja. Mutta olen kyllä ajoittain miettinyt, että maailmankaikkeudella on ihan yhtä kiero mustanhuumorintaju, kuin minulla. Miksi se muuten olisi viskannut minut tällaiseen tilanteeseen? Tällaisen superherkkiksen.

Supernainen... Supernaisella on tälläkin hetkellä hävettävä määrä pyykkiä pesemättä kylppärissä. Siis jopa siinä määrin paljon, että kylppäriin on julistettu pari iltaa kestävä kylpykielto. Jotta supernainen saisi rauhassa saattaa pyykkitilannetta parempaan uskoon. Supernainen on tarjoillut lapsilleen tällä viikolla maittavaa ruokaa sushibuffassa, sekä pizzataksin kuljettamana. Kas kun supernaista on väsyttänyt, tai laiskotuttanut. Supernainen on menestyksekkäästi huijannut itseään uskomaan, että antibioottikuurin jäljiltä ei kannata aloittaa liikuntaa vielä tällä viikolla, koska nyt vaan "täytyy parannella rauhassa". Keskittyen kotona salaisten karkkipiilojen tyhjentämiseen ja tyhjänpäiväisiin saippuoopperoihin. Supernainen on jalomielisesti luvannut lapsilleen, että he saavat syödä pizzaa sohvalla, jotta voi ottaa oman pizzapalansa ja syödä sen läppärin ääressä. Niitä saippuasarjoja katsellen.

Mitä tulee siihen maailman parhaaseen äitiin... Luultavasti sellainen pojilleni olen. Koska eiväthän he muusta tiedä. Mutta muutoin... Niin kovin toivon, että poikien sairaudet ja erityisyydet olisivat kasvattaneet vaikkapa omaa pinnaani. Mutta ei. Hermo menee ihan täysin Sampun ja Eliaksen riitelyyn, siihen että jollakin on krooniseseti sukka, saapas tai housut hukassa. Vaikka kuinka tiedän, että Topon kanssa ei päästä puusta pitkälle ääntä korottamalla, korotan silti ääntäni. Saaden Topon hermostumaan entistä enemmän. Illalla, kun sänkyyn menon kanssa venytään ja vanutaan, ja keksitään ties mitä kommervenkkeja, saattaa ajoittain kuppi mennä ihan nurin. Suusta purkautua huudon muodossa kauniiden unien toivotuksen sijaan lyhyt käsky "nyt sänkyyn". Vaikka tiedän aamujen olevan puolihysteerisiä, koska samaan aikaan pitää saada kolme lasta taksiin ja itsensä bussiin, torkutan silti herätystä. Aamun päättyen jotakuinkin aina paniikinomaiseen sinkoiluun, sekä "nyt kengät jalkaan, taksi on tässä ja äidin bussi lähtee"-lauseen viljelyyn. Minä olen se äiti, jolle laitetaan erikseen tekstaria päiväkodin eväsretkistä, ja lapsen HOJKS:sta. Olen se, joka tajuaa koulun joulujuhlan olevan tänään: ystävän facebook päivityksen nähtyäni.

Hyvässä ja pahassa olen jotakuinkin se sama vanha tyyppi. Se joka tykkää pitää hauskaa, ostaa liikaa tennareita, keksiä huonoja vitsejä, mustalla huumorilla höystettynä. Joka ei voisi kuvitella elämää ilman omaa aikaa ja omia ystäviä. On järkyttävän epäjärjestelmällinen, vihaa konflikteja ja pelkää ukkosta. Ehkä sillä erolla, että... Minussa asuu ikuisesti suru. Minussa asuu ikuisesti pelko. Elämä on melko julmalla tavalla opettanut, että pitää oikeasti jaksaa vähän taistella, jotta saat edes asioita, jotka sinulle kuuluvat, ja että lääketiede ihan oikeasti ei ole kaikkitietävä, saatikka kaikkiparantava. Elämä on opettanut, että oma lapsi on aina äidilleen täydellinen. Vaikka hän ei oppisi ja kasvaisi neuvolan mittareiden mukaan. Hän on aina ihmeellinen. Vaikka kymmenenvuotiaana hän osaisi sanoa kymmenen sanaa ja 12 vuotiaana hän aina vaan olisi "juuri ja juuri oppimassa lukemaan", hän on maailman ihmeellisin ja täydellisin olento.

Elämä on opettanut, että erityisäitiys ei ole sen vahvempana olemista ja sankarin roolissa liihottamista. Ei täydellisempää äitiyttä. Vaan se on sitä syli ja sydän avoinna olemista, onnistumisten juhlimista, sekä sitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa. Oli  se sitten eripari sukista, tai pyykkivuoresta. Se on arkista ja elämänmakuista. Ilman sädekehää, sankariviittoja ja supernaisen voimia.