Luulen, että yksi syy juurille paluuseen ovat tunnemyrskyt joita olen käynyt viime aikoina läpi. Yksi vahvimmista tunnemyrskyistä on ollut rakastuminen. Joka aamu uudelleen rakastuminen tyyppiin nimeltä Topo... Minne muualle sitä voisi tuulettaa, kuin tänne: jonne olen tunnettanut koko tunneskaalan epätoivosta suunnattomiin onnenhetkiin.
Topolla oli hirvittävän rankka talvi. Nyt kun kelaan kulunutta talvea jälkikäteen mielessäni, en ymmärrä miten Topo on jaksanut, miten minä olen jaksanut, miten koko perhe on jaksanut rämpiä pitkän, synkeän, pimeän talven läpi. Se oli yhtä kaaosta. En muista talvesta juurikaan muuta, kuin kaamean väsymyksen, kaamean pimeyden, pelon joka puristaa sydäntä, lukemattomat soitot Lastenlinnaan ja puhelut Topon opettajan kanssa. Sekä jatkuvan kiireen. Väsymyksen, pelon ja kiireen. Mutta kuten yleensä: pimeiden talvien jälkeen, koittaa valoisa kevät. Onneksemme sama kävi Topon voinnin kanssa. Yksi kaunis päivä terve puna oli palannut poskille ja tuike silmiin. Joskin tämä muutaman lääkemuutoksen jälkeen, mutta pääasia on se, että olemme tässä missä tänään olemme. Rusposkisina, silmät tuikkivina. Olen tästä niin o n n e l l i n e n. Sekä minun, kevään lailla eloon heränneeseen, Topooni niin rakastunut.
Olen rakastanut pieneen kiharapehkoiseen tähtisilmääni. Joka hiipii ensimmäisen kerran siinä kello nollaviiden hujakoilla aamulla (no:siis sehän on oikeasti aamuyötä vielä!) iPadiaan etsimään. Jonka ohjaan takaisin sänkyyn, peittelen, pussaan, sanon "nuku, nyt on vielä yö". Erona viime talveen on se, että Topo ei pistä kovaäänisesti vastaan uudelleen-peittely-operaatiota. Vaan hymyilee, ja kaivautuu paremmin peiton alle. Hyvässä lykyssä pysyy siellä peittoon tehdyssä pesässään seuraavat kaksi tuntia. Olen rakastunut pieneen kiharapehkoiseen, juuri kymmenen vuotta täyttäneeseen Topooni, joka sanoo ruoan pöytään saatuaan "tiito", bussin ovella "sisään", ja tulee iPadin kanssa eteeni ränkyttämään samaa biisiä satatuhattamiljoonaa kertaa (luku, jonka olemassaolon olen oppinut Sampulta), katsoen silmiin, kikattaen, välillä ojentaen kättänsä, kutsuen kanssaan tanssimaan.
Olen ensimmäisen kerran elämässäni löytänyt Topon kanssa siinä mielessä yhteisen sävelen, että saan turhan uhmakiukun loppumaan, keskittämällä pikkuherran huomion muualle. Asia jota olen Topon kanssa opetellut vuosia, vuosia ja jälleen vuosia. Nyt kiukun saa ainakin kiukkuasteikolla roimasti laimentumaan taikasanoilla "pusu" (jolloin Topo jalosti tarjoaa pehmoista poskeaan pussattavaksi) tai "puhelin, pir pir", johon kiukkuava miehenalku vastaa samointein "haloo".
Ehkä olisin pystynyt samaan jo viime talvena? Jollen olisi ollut valvomisesta, huolehtimisesta, pitkistä työpäivistä ja noh: ylipäänsä elämästä täysin uupunut. Ehkä olisin nähnyt samoja piirteitä, tuntenut tuota suurta rakastumisen tunnetta sydämessäni, mikäli silmäni olisivat olleet enemmän auki? En osaa sanoa. Osaan vain sanoa, että joka ainoa päivä, hyvä tai huono, rakastan trioa, luonnollisesti maailman eniten. Mutta tämä kesä: kesä 2017,
on ollut tähän mennessä Topon ja äidin rakastumisen kesä. Jatkukoon samaa tahtia... Kiitos!
