Pieni Sana

Olin istunut Topon koululla hänen oman avustajansa, opettajan, sekä terapeuttien kanssa miettimässä tavoitteita kuluvalle kevätlukukaudelle. Tunnin pituisen istunnon jälkeen totesin, että jos sopii, niin Topo voisi lähteä nyt kanssani kotiin. Topon oma avustaja ohjasi minut läpi päivähoidon ruokailutilan, tilan taakse aukeavaan pieneen huoneeseen. Pienessä huoneessa oli lattialla patja ja siellä patjalla, peittojen alla, makoili Topo. Joka oli juuri heräilemässä päivätorkuiltaan.

Topon oma avustaja sanoi hiljaa "Topo, katso kuka täällä on". Topo avasi unensikkuraiset silmänsä. Selkeästi hetkesti yhdistäen päässään paikkaa ja aikaa. Huomaten minut ja sännäten patjalta ylös salamannopeasti. Yhä hieman hämmentyneen näköisenä. Hän näytti pelottavan kalpealta. Mielessä välähti ajatus siitä, että olisiko koululla kiertävä vatsatauti iskemässä päälle. Tai sitten olemus kieli vain siitä, että pikku-ukko oli yhä hieman unenpöpperössä.

Topo torppasi nätin päättäväisesti hänelle välipalaksi tarjotun karjalanpiirakan. Keräsi sisäkenkänsä mukaan ja suuntasi naulakolle. Aloimme yhteistuumin pukea päälle. Olin jo tehnyt hänelle selväksi, että nyt voisi lähteä äidin kanssa yhtämatkaa kotiin. Päälle puettuamme, Topon hienosti auttaessa, minkä osasi, suuntasimme ulos, lumen keskelle. Topon yhä ollessa kovin kalpea ja vaisu. Bussipysäkille tallatessa yritin saada Topoa piristymään: virittelemällä ilmoille lempilauluja, tai juttelemalla siitä, että mennään kotiin syömään. Topo käveli nätisti, aina vaan kalpean vaisuna vierelläni.

Bussipysäkillä kalpeus ja vaisuus jatkuivat. Topon pikimustien ripsien ympäröimät silmät räpsyivät. Vähän liikaa. Eivät huolestuttavan paljon, mutta juuri sen verran liikaa, että aloin pikkuhiljaa kallistua sen kannalle, että joku tauti on iskemässä päälle. Edes mielikuvaharjoitukset kotona odottavasta ruokailuhetkestä eivät saaneet vastakaikua Topolta, hänen normaalisti toistellessa ruokailujuttuihin innoissaan "syödään syödään". Jälleen päässä kävi ajatus, että voi kun voisit jollain tapaa kertoa, että mikä vaivaa. Onko huono olo? Jäivätkö unet liian lyhyiksi? Ihmetyttääkö muuttunut iltapäiväohjelma?

Topo tuli lähelleni, painaen päänsä tiukasti kiinni minuun. Siirsi katseensa taivaalle ja sanoi hiljaa "lintu". Toistaen uudelleen "lintu". Kohotin oman katseeni Toposta taivaalle, ja kyllä vain, siellä teki lentoharjoituksia kolmen linnun kopla. Tuo oli ensimmäinen kerta, kuin ikinä kuuliin sanan "lintu" Topon suusta. Pieni sana, jolla oli minuun niin suuri vaikutus.

Pian pääsimme bussimme kyytiin. Topon ollessa yhä vaisu. Painaen päänsä tiukasti bussin ikkunaan. Minun yhä miettiessä, että mistä moinen vaisuus johtuu.

En vieläkään tiedä, mikä teki Toposta niin vaisun silloin iltapäivällä. Illan mittaan Topo sain jostain vähän lisää virtaa ja sitä myöten, kun havaitsin olemuksessa piristymistä, oma huoli alkoi väistyä. Kun saattelin Topon illalla sänkyyn, ja huoneesta poistuessa kuuliin pienen "hyytä" (=hyvää yötä), tiesin, että kaikki on hyvin. Hyvän yön toivotus on Topon tapa sanoa "kaikki hyvin, jään nyt tähän ja käyn nukkumaan".

Vaikka iltapäivä meni huolen merkeissä, lämmitti se "lintu" niin kovin. "Lintu" kasvatti sisällä kytevää toivon kipinää siitä, että ehkä, joku kaunis päivä sen linnun lisäksi, äidin ollessa Topon olotilasta huolissaan, hän osaa jollain tapaa kertoa, että "ei ole hätää". Tai "sattuu". Tai "väsyttää". Ehkä...

Rakastumisen kesä

Täällä taas... Melkein hävettää. Mutta kun sinnikkäästi Facebook-ilmoitusten mukaan blogin sivulla käytiin ja välillä jopa niitä Facebook-tykkäyksiä tuli lisää, otin sen merkkinä siitä, että pitää palata tänne takaisin. Vähän niinkuin palata juurilleen. Onhan se melkein kuin kotiin tulisi. Ehkä pieni hengähdystauko on tehnyt hyvää? Tuntuu, että on taas kirjoitettavaa, asiaa, sanottavaa. Toivottavasti myös jotakin annettavaa. Seuraavan kerran, kun kirjoitan, että laitan näppiksen kiinni, kehottakaa pitämään taukoa?

Luulen, että yksi syy juurille paluuseen ovat tunnemyrskyt joita olen käynyt viime aikoina läpi. Yksi vahvimmista tunnemyrskyistä on ollut rakastuminen. Joka aamu uudelleen rakastuminen tyyppiin nimeltä Topo... Minne muualle sitä voisi tuulettaa, kuin tänne: jonne olen tunnettanut koko tunneskaalan epätoivosta suunnattomiin onnenhetkiin.

Topolla oli hirvittävän rankka talvi. Nyt kun kelaan kulunutta talvea jälkikäteen mielessäni, en ymmärrä miten Topo on jaksanut, miten minä olen jaksanut, miten koko perhe on jaksanut rämpiä pitkän, synkeän, pimeän talven läpi. Se oli yhtä kaaosta. En muista talvesta juurikaan muuta, kuin kaamean väsymyksen, kaamean pimeyden, pelon joka puristaa sydäntä, lukemattomat soitot Lastenlinnaan ja puhelut Topon opettajan kanssa. Sekä jatkuvan kiireen. Väsymyksen, pelon ja kiireen. Mutta kuten yleensä: pimeiden talvien jälkeen, koittaa valoisa kevät. Onneksemme sama kävi Topon voinnin kanssa. Yksi kaunis päivä terve puna oli palannut poskille ja tuike silmiin. Joskin tämä muutaman lääkemuutoksen jälkeen, mutta pääasia on se, että olemme tässä missä tänään olemme. Rusposkisina, silmät tuikkivina. Olen tästä niin o n n e l l i n e n. Sekä minun, kevään lailla eloon heränneeseen, Topooni niin rakastunut.

Olen rakastanut pieneen kiharapehkoiseen tähtisilmääni. Joka hiipii ensimmäisen kerran siinä kello nollaviiden hujakoilla aamulla (no:siis sehän on oikeasti aamuyötä vielä!) iPadiaan etsimään. Jonka ohjaan takaisin sänkyyn, peittelen, pussaan, sanon "nuku, nyt on vielä yö". Erona viime talveen on se, että Topo ei pistä kovaäänisesti vastaan uudelleen-peittely-operaatiota. Vaan hymyilee, ja kaivautuu paremmin peiton alle. Hyvässä lykyssä pysyy siellä peittoon tehdyssä pesässään seuraavat kaksi tuntia. Olen rakastunut pieneen kiharapehkoiseen, juuri kymmenen vuotta täyttäneeseen Topooni, joka sanoo ruoan pöytään saatuaan "tiito", bussin ovella "sisään", ja tulee iPadin kanssa eteeni ränkyttämään samaa biisiä satatuhattamiljoonaa kertaa (luku, jonka olemassaolon olen oppinut Sampulta), katsoen silmiin, kikattaen, välillä ojentaen kättänsä, kutsuen kanssaan tanssimaan.

Olen ensimmäisen kerran elämässäni löytänyt Topon kanssa siinä mielessä yhteisen sävelen, että saan turhan uhmakiukun loppumaan, keskittämällä pikkuherran huomion muualle. Asia jota olen Topon kanssa opetellut vuosia, vuosia ja jälleen vuosia. Nyt kiukun saa ainakin kiukkuasteikolla roimasti laimentumaan taikasanoilla "pusu" (jolloin Topo jalosti tarjoaa pehmoista poskeaan pussattavaksi) tai "puhelin, pir pir", johon kiukkuava miehenalku vastaa samointein "haloo".

Ehkä olisin pystynyt samaan jo viime talvena? Jollen olisi ollut valvomisesta, huolehtimisesta, pitkistä työpäivistä ja noh: ylipäänsä elämästä täysin uupunut. Ehkä olisin nähnyt samoja piirteitä, tuntenut tuota suurta rakastumisen tunnetta sydämessäni, mikäli silmäni olisivat olleet enemmän auki? En osaa sanoa. Osaan vain sanoa, että joka ainoa päivä, hyvä tai huono, rakastan trioa, luonnollisesti maailman eniten. Mutta tämä kesä: kesä 2017,
 on ollut tähän mennessä Topon ja äidin rakastumisen kesä. Jatkukoon samaa tahtia... Kiitos!