Vuotava Seula: Pieleen Menneet Aikataulut

Vilkaisin eteen, taakse, olan yli, juoksin olohuoneeseen, yläkertaan, takaisin olohuoneeseen, huusin muutamaan otteeseen nimeä. Alkoi olla melko selvää, että lykätessäni Topon pihalle odottamaan ulkoilureissun alkua, se karitsan näköinen villakoira oli ottanut ritolat. Huokasin syvään, saatoin sanoa ehkä puoliääneen "voi helvetin helvetti" ja suuntasin jääkaapille. Jos se karitsa, anteeksi koira, ei kinkun voimalla palaa vähintäänkin häntä jalkojen välissä kotiin, niin... No niin: sitten en vaan tiedä mitä tehdä. Nopea kurkkaus ulos kertoi, että Topo rötkotti pihatiellä pitkin pituuttaan. Majakkaa ja perävaunua ei näkynyt missään. Eli olivat siis ilmeisesti jotakuinkin sulassa sovussa saaneet jumpattua sekä itsensä, että yhden kappaleen rattikelkkoja bussipysäkille. 

Juuri kun olin sullomassa kinkkua taskuun ja tarkistamassa, että avaimet ovat mukana, huomasin yhden naapureistamme lähestyvän kotiamme pitkin sitä pihatietä, jolla Topo yhä rötkötti pitkin pituutta. Sylissään naapurilla oli yksi kappale karitsaa muistuttavaa villakoiraa. Hätätilanne numero yksi oli ohi. Koira ei ollut ainakaan enää hukassa. 

Kiitin vuolaasti, selitin "tässä nyt oli vähän hässäkkää, kun en huomannut, Topo oli avannut sekä välioven, että ulko-oven ja siinä sitten koira näki tilaisuutensa tulleen". Vastaukseksi sain hyväntuulisen "no näin mä ajattelinkin". Kiitin vuolaasti lisää ja vein miniseikkailulla olleen koiran sisälle.Varmistin, että sekä väliovi, että ulko-ovi tuli suljettua, sekä että ne avaimet ovat yhä matkassa. Otin Topoa kädestä kiinni ja suuntasin koht bussipysäkkiä. Saapuen pysäkille Topo käsipuolessani juuri samaan aikaan, kun bussi lähestyi pysäkkiä. Kuullen miten Elias selitti, että bussikortti on kadoksissa. Kuinkas muuten... 

Pikainen lompakon läpikäynti: ei, sinne ei ollut minkään taikaiskun voimasta ilmestynyt itsestään bussirahaa. Bussi kaarsi pysäkille, ohjasin lauman kelkkoineen sisälle bussiin ja aloin kännykkäsovelluksella, tällä kertaa vuolaasti anteeksipyydellen, ostamaan kahta lasten bussilippua. Bussilippujen oston jälkeen huomasin, että Elias oli parkkeerannut itsensä ja kelkan noin niinkuin keskelle bussin keskikäytävää. Niin että siitä ei suin surminkaan pääse ohi, ympäri, saatikka ylitse. Laskin pikaisesti kymmeneen, hengitin syvään ja pyysin Eliasta "nostamaan kelkan pystyyn". Eliaksella yhä ollessa käsitykset pystyyn, alla, päällä yms hieman hukassa, hän viritti kelkan tyytyväisen näköisenä vielä vähän enemmän tukkimaan kulkutietä. Ohjasin Topon istumaan, ohjasin Eliaksen istumaan ja retuutin kelkan hänen vierelleen. Demonstroiden mitä tarkoittaa "pystyyn". Asettaen Eliaksen kädet kelkalle niin, että se pysyy siinä hänen vieresssään sievästi pystyasennossa. 

Tässä oltiin lähdössä viettämään leppoisaa ulkoilupäivää... 

Vaikka lähtöön mahtui niin sanottua ylimääräistä säpinää, niin ulkoilureissu oli muutoin lähestulkoon täysi kymppi. Muutamaa "nyt oli mun vuoro" ja "mä haluan laskea äidin kanssa" minikiukkua lukuunottamatta suuremmilta yhteenotoilta vältyttiin. Puistosta löytyi juuri triolle mäenlaskuun sopiva mäki: ei liian jyrkkä, ei liian pitkä, ei vaaramomentteja, kuten kiviä, tai puita joihin nyt ihan heti olisi voinut törmäillä. Keikan kruunasi Topon kasvoilta poistava onni, kun hän vuoronperään Eliaksen ja Sampun kanssa viipotti mäkeä alas kelkan kyydissä. Topo, minun vesieläimeni, joka voisi viettää talvikauden kelkan kyydissä. 

Kun lapset kasvavat niin elämä helpottaa. Se nyt vaan on niin. Vaikka kuinka olisi kehitysvammaa, ja ties mitä sairauksia bonuksena hämmentämässä pakettia. Silti olen eritoten syksyn aikana huomannut, että yksi aikuinen käsipari ei aina vain meinaa riittää. Kun pitäisi olla ohjeistamassa Eliasta, katsoa, että Sampu toimii kuten on sovittu ja olla samaan aikaan auttamassa Topoa. Onnistuneenkin ulkoilureissun jälkeen kaipaa hetken lepoa. Puhumattakaan niistä ulkoireissuista, kuin kaikki (anteeksi...): menee enemmän tai vähemmän päin helvettiä. Vaikka lapset kasvavat ja elämä vähän helpottaa, niin jokainen päivä on kuitenkin muistutus omien voimavarojen rajallisuudesta. Siitä, että vaikka kuinka suunnittelee ja hioo vaikkapa arkiaamujen minuuttiaikataulua viimeisen päälle, niin seula vuotaa helposti jostain päästä. Jotain yllättävää tapahtuu. Tai Topolla on erityisen huono hetki, Sampulla perusuhma, tai Eliaksella puskee pikkiriikkisen päälle murrosikä. Asioita jotka laittavat sen mukamas viimeisen päälle hiotun minuuttiaikataulun ihan sekaisin. 

Lauantaina, sen puistokeikan jälkeen jätin trion miehen hoivaan ja otin kunnolla omaa aikaa. Haahuilin tavaratalon alennusmyynneissä, viettäen ainakin tunnin aikaa kuppi- ja kippo-osastolla. Tapasin ystävän, toisen äidin, kohtalotoverin. Nauroimme, niin että sunnuntaina sattui naamaan. Ajelimme ratikalla tapaamaan kolmatta äitiä, kohtalotoveria ja nauroimme lisää. Muistin miten tärkeää on edes hetken, edes silloin tällöin, ottaa oikeasti aikaa ja olla muuta, kuin äiti. Tai se osa-aikatyöntekijä jonka on aina lähdettävä töistä tietyllä kellonlyömällä, koska "koulutaksi tulee puoli neljä". Miten siistiä on olla hetken aikaa "vain Mari". Vain minä. Tankata voimaa niihin hetkiin, kun Topo rötköttää pihatiellä, koira on karannut ja bussikortti hukassa... Koska vaikka niitä aikatauluja hinkkaisia kuinka, niin monesti seula silti vain pääsee vuotamaan. 

KahviTauko

Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…

Vain Elämää

Okei, joku on pysäyttänyt vaihteeksi pesukoneen (sen jonkun ollessa 100% villisti veikaten Topo), ottanut käsin ruokaa jääkaapista, pyyhkinyt kätensä jääkaapin oveen ja keittiön seinään. Koululaisen yksi kenkä löytyy olohuoneesta, ja toinen: hmmm.... ei mistään. Olohuonetta (sitä lelutonta sellaista) koristaa kahdeksan metrin pituinen junarataviritys. Joka paikassa on takkeja ja kenkiä ja kaapitettavaa pyykkiä. Sekä pestävää pyykkiä. Joku pentele on taas sotkenut keittiön maton (ookoo, ihana tekosyy ostaa uusi matto, olinkin sellaisesta haaveillut), jättänyt leiväntekovehkeet niille sijoilleen. Siisti tyhjien pullojen keräyspussukka pursuaa epämääräistä tavaraa, tyhjät pullot roikkuvat sisävaraston ovessa muovipussissa. Sisävarastoon ei viitsi edes kurkata; se on epämääräisen rojun hautausmaa. Josta viime siivouksen yhteydessä löytyi pari uutta hupparia, parit Edwardin farkut, sekä poikien serkulle jouluksi 2013 ostettu joululahja... Homma hanskat ja hanskat hukassa, voisi todeta.

Ollaanko me ainoita? Ollaan ihan varmasti. Olen satavarma, että kaikkialla muualla nurkat kiiltää, lelut on nätisti hyllyillä, ja kenelläkään ei ole ikinä röykkiöittäin pyykkiä odottamassa pesua. Selaan junamatkoilla blogeja, eritoten sisustus sellaisia ja saan ahdistuskohtauksen "ei helvetti, meillä on sotkuisin läävä koko Suomessa" (no, ookoo ei ehkä ihan sotkuisin, mutta siis jossain sotkuisimmasta päästä). Astun työpäivän päätteeksi ulko-ovesta sisään ja parahdan tuskasta; aamuisen töihinlähtöni jälkeen kämpän neljä miesasukasta ovat ilmeisesti viskoneet epämääräisesti käsikranaatteja ympäri edellisiltana siivoamaani kämppää. Kierrokset nousevat "en taatulla ala siivota". Menen mielenosoituksellisesti (kenenkään sitä tietenkään näkemättä, koska olen yksin kotona) makaamaan sängylle. Nousen ylös kolmen minuutin levottoman makailun jälkeen. Ja alan siivota.

Mies ottaa tasaiseen tahtiin kiljukaulat mukaansa viikonloppuisin; kauppaan, puistoon, sadepäivänä ajelulle ja antaa minulle ukaasin "ottaa rauhassa". Huomauttaa perään "älä siivoa". Noudatan yleensä neuvoja todella hyvin ensimmäisen vartin. Jonka jälkeen: alan siivota. Miehen tullessa kotiin olen väsynyt ja kiukkuinen "hienoo, sä oot viettänyt laatuaikaa sällien kanssa, kun mä olen täällä niska limassa kuurannut nurkkia". Jossain vaiheessa kehitin kannustussysteemin itselleni; koska olen ainoa huushollia tosissaan siivoava henkilö, tarvitsen bonuksia, palkintoja, kannustusta. Joten: mies on kiltisti alkanut piffata vaimolleen jotain hemmottelua kuukausittain, niin sanottuna siivouspalkkiona. Olen käynyt kampaajalla. Ja ostoksilla. Seuraavaksi suunnitelmissa on kasvhoito. Ja aion kokeilla myös akupunktiota. Sanotaan nyt näin, että siivouspalkkio on vienyt pahimman terän siivouksen aiheuttamasta ärtymyksestä. Mutta ei se hommasta siltikään tee piknikkiä rannalla.

Käyn yleensä nukkumaan ihan liian myöhään. Puolta tuntia ennen puolta yötä. Herään automaattisesti viimeistään kello neljä, jollei kukaan herätä sitä ennen. Kello neljän jälkeen nukun koiranunta, jotta kuulen, milloin Topo lähtee vuorokauden ensimmäiselle hiipparointikierrokselleen. Hiipparointikierrokseen kuuluu jääkaapin ratsaus, ja sieltä mahdollisesti löytyneiden nakki- tai pinaattilettupakettien vieminen a) sohvalle b) sänkyyn. Olemme miehen kanssa juosseet x-määrän "Topo takaisin sänkyyn, nyt on vielä yö"-yöjuoksuja viimeisien vuosien aikana. Viimeisin yöjuoksu päättyi kello 05.10 siihen, että umpiväsyneet vanhemmat saattelivat Topon sänkyyn iPadin ja nakkipaketin kanssa. Ah, vuoden vanhemmat ja luomukasvattajat- palkintoja odotellessa...

Olen yrittänyt urheilla kolme kertaa viikossa. Kaksi lenkkiä, yksi "joku muu" kerta. Ei pitäisi olla niin vaikeaa. Totuuden nimessä se on välillä vaikeaa. Kun on kevätjuhlia ja muita menoja. Niin ja väsyttää. Ja eritoten: kun se aloittaminen on niin vaikeaa. Ainoa päivä, kun oikein odotan urheilutuokioita on silloin, kun lähden siskoni kanssa lenkille. Niin ja silloin, kun olen muutenkin saanut nauttia enemmän, kuin omiksi tarpeiksi alaikäisestä herraseurasta. Silloin voin kernaasti mennä vaikka tunniksi heittämään kuperkeikkaa pihalle: kunhan kukaan perheeni rakkaista jäsenistä ei tuntiin lähesty minua.

Yritän tavata ystäviä. Välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Muistan noin suurinpiirtein kerran viikossa kirjoittavani blogia. Ja omistavani sähköpostiosoitteen. Facebook ja instagram, ne ovat jees; niitä kun voi nopeasti selata ja päivittää vaikka siinä minuutissa, minkä odottaa bussia pysäkillä.

Ai niin, ja käyn töissä. Lähden aamuisin kello 7.20, juoksen junalla. Kävelen reipasta kävelyä officelle. Olen alkanut kävellä vähemmän reipasta kävelyä raput seitsemänteen kerrokseen (olen kuullut jotain juttuja jostain hyötyliikunnasta ja siitä se ajatus sitten lähti). Syön aamupalan työpisteelläni, teen töitä. Syön puolen päivän aikaan puuron työpisteelläni ja teen töitä. Lähden puoli kaksi kiireellä junalle (tässä vaiheessa olen unohtanut hyötyliikunnan ja käytän hissiä), menen kiireellä ruokakauppaan, kiireellä bussilla kotiin, kiireellä imurointi, ennenkuin Topo tulee. Koska Topo vihaa imurin ääntä. Imuroinnin jälkeen ruoanlaittoon. Jonka jälkeen alkaa se seinien pesu, pyykin lajittelu, niin ja poikien kanssa yleinen hengailu. Kello 20 ohjaan yksin, tai miehen avustuksella, trion yöunille. Kello 20.30 totean Sampulle, että nyt hei ei enää syödä-juoda-ravata pissalla. Kello 21 toistan toteamuksen hieman äkäisempänä. Kello 21.30 annan kovaäänisen ohjeistuksen Sampulle "nyt ihan oikeasti sänkyyn". Päätämme jälleen kerran siirtää miehen kanssa leffan katselun "huomiselle" (kyllä se huominen joskus tulee), koska kummatkin ovat liian väsyneitä. Tai miehen pitää ehkä tehdä vielä töitä.

Välillä teen pidempiä työpäiviä, tulen bussilla kotiin, vaikka sillä matka kestää reilusti pidempään, kuin juna+bussi yhtälöllä. Kas; kun siinä bussissa saa nukkua reilun tunnin putkeen. Olen satavarmasti riemastuttanut muita matkaajia työmatkoilla a) kuorsaamalla b) sillä, että suupielestäni on valunut kuolaa Olen sanonut miehelle monen monta kertaa, että olen aika poikki. Mutta silti en osaa höllätä... En, kunnes sunnuntai-iltana, Korkeasaari keikan jälkeen, kuin salama, iski jäätävä vatsakipu. Vuorokauden sinnittelin kivun kanssa, kunnes eilen illalla soitin taloyhtiön talkoissa olevalle miehelle, että nyt pitää päästä lääkäriin, HETI. Mies lähti heittämään minua lähimpään päivystykseen.

Olin jo itse tehnyt itselleni suht varman diagnoosin: mahahaava. Lääkäri vahvisti diagnoosin. Kysyi onko elämässä stressitekijöitä. Mitä siihen vastaisi. No siis on, se elämä itsessään? Kolme pitkäaikaissairaaksi luokiteltua lasta... Ainainen kiire. Nuori, viisas lääkärinainen ei katsonut tarpeelliseksi ruveta tässä vaiheessa puhumaan siitä, miten pitäisi vältellä stressiä. Sehän tietäisi sitä, että trio pitäisi sulkea perunakellariin ja laittaa ovi tiukasti kiinni perässä. Jonka jälkeen pitäisi yrittää olla ajattelematta heitä. Sain hyväntahtoisen naurahduksen, kun kerroin, että olin niinssä kivuissani yrittänyt tehdä etätöitä. Maaten sängyllä, läppäri mahan päällä. Sekä kehoituksen yrittää ainakin tänään olla avaamatta työsähköpostia. Sekä määräyksen olla ikinä hommaamatta työsähköpostia kännykkään (lupaan ja vannon etten tule tekemään sitä). Muutoin ei mahahaavassa sen kummempaa: neljän viikon lääkekuuri, pari päivää lepoa, ja jatkotutkimuksia. Ja rautakuuri alhaiseen hemoglobiiniin.

Tänään olen nukkunut kahden tunnin päiväunet. Olen jatkanut pyykkikoneen ohjelmaa siitä, mihin Topo sen oli aamulla pysäyttänyt. Olen vastannut kahteen työpuheluun ja kirjoittanut yhden työsähköpostin (se nyt vaan oli ihan pakko tehdä...). Olen tuntenut itseni aika pro-äidiksi, koska pakkasessa oli valmiiksi ruokaa "pahan päivän varalle", laskettakoon sairaspäivä sellaiseksi. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että viime viikolla, Topon migreenisession jälkeen avasin suuni. Kerroin pomollle, että vaikka kuinka yritän, niin näillä spekseillä ei voida tehdä täyttä työpäivää. Että teen enemmän, kuin mielelläni osa-aika duunia jatkossakin. Mutta ymmärrän jos hän haluaa niin sanotusti "luopua minusta" ja ottaa tilalle uuden ihmisen.

Olen äärettömän iloinen siitä, että saan jatkossakin tehdä osa-aika työtä. Niin pitkään, kun vain haluan. Sen täst edes sisältäen myös etätyöpäiviä, viikottain. Ei aamuruuhkassa kirmaamista ja kiireaikatauluja. Tämä olkoon ensimmäinen askel itsensä kuuntelun suhteen. Ehkä joskus opin ummistamaan silmät maton tahroilta, pyykkivuorilta, leluilta olohuoneessa? No, ei nyt liioitella, enkä opi. Mutta ehkä opin tekemään niin, että sunnuntaina, kun mies pakkaa pojat autoon ja sanoo: lepää, ota rennosti, niin teen niin. Ainakin tunnin verran. Ehkä opin, että tällä hetkellä se on tällaista: vain elämää.

Liian vapaalla

Pikainen puhelu ystävälle "älä lähde vielä, mä olen ainakin vartin myöhässä", vastauksena hyväntahtoinen hymähdys "ai, nyt jo vartin myöhässä, ookoo, minäpä en sitten lähde vielä". Mies juttelee jotain viikolla puhuttaneesta ikävästä ilmailualan tragediasta. Tuskailen "mä en voi nyt keskustella, mua stressaa". Olemme matkalla satamaan, jossa tapaan ystäväni. Ystävän kanssa olemme lähdössä päivän omalle lomalle itänaapuriin. Olen "yllättäen" vartin verran minuuttiaikataulusta myöhässä. Olen tietoisesti laittanut lähtöajankohdan tarvittavaa aiemmaksi, tietäen, että emme kuuna päivänä ole rivissä ja ojennuksessa, saappaat oikeissa jaloissa, kello kymmenen aamulla. Nyt alamme kuitenkin olemaan siinä määrin aikataulusta jäljessä, että alkaa hiipiä pieni jännitysmomentti päälle; joku liikenneonnettomuus, yleinen ruuhka, liikaa punaisia valoja; moneltakohan laivan lähtöselvitys sulkeutuikaan?

Takapenkillä Topo osoittelee taivaalle "kaa", vastaan "hyvä Topo, katso". Topo jatkaa tarinaansa "vee" = lentokone. Lentokoneesta ei ole ihan 100% varmuutta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että "vee" tarkoittaa sitä lentokonetta. Olen antanut itseni ymmärtää, että Topolla on lentokonevaihe, joten luonnollisesti Topolle on hommattu kevääksi lentokonetakki. Houdini on kiemmurrellut taas puoliksi irti turvavöistään. Miehelle pikainen heitto "hei, Sampu pitää vyöttää uudestaan", Sampulle tuhannes komento "autossa pitää istua nätisti siinä omassa penkissä". Edward on väsyneen näköinen, hän varmistelee puoliksi surkeana "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Lupaan, sekä vannon kautta kiven ja kannon, että tulen illalla kotiin. Heitän miehelle "miten sillä Edwardilla nyt tuntuu olevan niin tärkeää, että olen illalla kotona". Samalla alan ajatella kuluvaa viikkoa...

Aiemmin tuskailin sitä, että omaa aikaa ei ole. Nyt  kaikki se pakkasella oleva oma-aikavaranto on tullut käytettyä kuluneella viikolla. Olen viettänyt yhden illan siskoni seurassa, pyörien kaupoissa (lue: Hulluilla Päivillä tietenkin...). Seuraavan illan vietimme miehen kanssa ruokaillen (niin ja Hulluilla Päivillä). Kolmas ilta meni työpaikalla "juodaan vain lasilliset viiniä"-lasillisen venyessä muutaman tunnin kuulumisten vaihto-sessioksi. Ja nyt olen siis matkalla minilomalle idän suuntaan. Edward varmistelee taas "äiti, tulethan sinä illalla kotiin". Jälleen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon näin tapahtuvan. Tuntuu hyvältä nähdä ystävää, mutta pahalta olla taas menossa. Mies lohduttaa "no, onhan sulla ollut nyt tosi paljon menoja, mutta tää nyt on vaan sellanen viikko". Komppaan ja heitän perään "ens viikolla en kyllä mene minnekään".

Mies jatkaa viikon uutisaiheiden kertaamista, itse jatkan stressaamista. Mies tekee minimaalisen ajovirheen, jonka vuoksi joudumme keskelle punaista aaltoa. Tässä vaiheessa alan saada sydämentykytyksiä. Samalla miettien jälleen kerran, että miten se voi olla niin samperin vaikeaa lähteä ajoissa kotoa. Saavumme satamaan luvatun 10.30 sijaan kello 10.50. Pikaiset heipat miessakille ja ystävää halailemaan. Lähtöselvityksessä toteamus; meillä on ruhtinaallisesti aikaa, ihan turhaan tuli stressattua.

Noin 15 000 askelta ja 12 äärimmäisen leppoisaa ja hauskaa tuntia myöhemmin olen jälleen kotosalla. Pojat nukkuvat. Kotona ei ole kaaos, siis ainakaan järkyttävä sellainen. Ystävä tulee meille yökylään. Toteamme, että emme vissiin ole enää eilisen teeren tyttöjä, ja huikkaamme hyvät yöt toisillemme. Kello ei ole vielä edes iltayhtätoista. Normaalisti myöhään kukkuva mieskin kömpii yöunille reippaasti ennen puoltayötä. Sille päälle sattuessaan trio osaa imeä vahtivuorossa olevalta vanhemmalta mehut, sanoisinko; erittäin tehokkaasti.

Sunnuntaiaamu alkaa kuuden hujakoilla; ensimmäisenä Sampu tulee tarkastamaan, että onhan äiti-ihminen kotiutunut lupaustensa mukaisesti illalla. Ja onhan hän muistanut tuoda tuliaisiksi "pakettilelun". Pakettilelun virkaa toimittava uusi palapeli saa ensin pari ihastunutta "jee" huudahdusta osakseen, kunnes viiden minuutin jälkeen Sampu ilmoittaa "Faapu ei kykkää, Faapu haluaa toisen pakettilelun". Aamun ensimmäinen tilanne saadaan aikaiseksi äiti-ihmisen vastauksesta "nyt ei kuule ole muita pakettileluja". Tällä kertaa tilanteen ollessa ohi suht nopeasti. Pian Topo tulee tarkastamaan tilanteen; onko kotiuduttu, onko yllätyksiä. Aamuntorkun Edwardin tehdessä tarkastuskierrosta vasta lähempänä kello kahdeksaa.

Kello kymmeneen mennessä Topolla on alkanut pikkuhiljaa palaa hihat yleiseen notkumiseen, hän on sitä mieltä, että nyt voisi keksiä jotain ohjelmaa. Sampu ei ole vieläkään osoittanut suurempaa innostusta "pakettileluaan" kohtaan. Itseasiassa hän on unohtanut koko pakettilelun olemassaolon, Edward on ollut haltioissaan omista tuliaisistaan. Pyykkikone on taas vaihteeksi pyörimässä, kauppalista tehty, tarjoiltu kolme erilaista aamupalaa, todettu, että tässä huushollissa ei saa viiden minuutin rauhaa. Sekä todettu, että koti on maailman paras paikka.

Kello yhteentoista mennessä Topo on menettänyt hermonsa, niin sanotusti isossa mittakaavassa. iPadin takavarikointioperaation tuoksinassa hän on repinyt huoneessaan verhot ikkunoista ja levitellyt lelut ympäri huonetta. Kaaosta katsellessa allekirjoittanut menettää hermonsa; ei vissiin kannata laittaa enää verhoja ikkunoihin. Topo saa hieman (lue: todella paljon) falsetin puolelle menevän käskyn siivota jälkensä. Topo alkaa nyyhkyttää. Käskyttäjä alkaa nyyhkyttää. Mies rientää tuomariksi "tää on rankkaa, mutta muista, että me ollaan tiimi". Niin, ne sanat jotka olivat niin pitkään hukassa... Yritän hengitellä syvään, hetkellisen "tää ei lopu ikinä"-epätoivon aallon velloessa mahassani, sydämessäni ja päässäni.

Puoleen päivään mennessä Topo ja allekirjoittanut makaavat sylikkäin, peiton alla, lauleskellen Topon-rauhoitus-lauluja. Tunnen kuinka Topon kädet, selkä, jalat, pää, nykivät. Topo ei näytä hyvältä. Tajuan sen taas niin kristallinkirkkaasti; olen pohtinut päässäni työkuvioita, mutta ne asiat kyllä järjestyvät. Se missä minua tarvitaan eniten, on juuri siinä missä olen nyt; sylittelemässä karhunpoikasta. Kurkkua kuristaa, miksi Topon pitää jatkuvasti voida niin huonosti.  Mutta sen sijaan, että tekisi mieli kiivetä katolle kirkumaan, tai kävellä ovesta ulos, otan Toposta kovempaa kiinni. Paijaan hänen hiuksiaan. Mietin, että tänään teemme Topon kanssa kahdestaan jotain, joka on Topolle erityisen mieluisaa. Menemme pihalle puhaltamaan saippuakuplia ja kahdestaan puistoon. Ehkä heittäydymme ihan vallattomiksi ja menemme bussilla puistoon, vähän pidemmän matkan päähän. Käymme kahdestaan kaupassa, ostamassa päärynämehua.

Hetken kuluttua talossa on hiljaista. Topo lepää, mies on lähtenyt majakan ja perävaunun kanssa puistoon ja kauppaan. Haen alakerrasta säkillisen puhdasta pyykkiä yläkerran kaappeihin. Pysähdyn ruokapöydän kohdalla, katson olohuoneen yli ikkunasta ulos, harmaavat pilvet juoksevat siellä kilpajuoksuaan tuulen siivittäminä. Ystäväni on lähtenyt kotimatkalle. Ennen lähtöään hän huikkasi "kiitos, nyt mieli on levännyt useamman viikon edestä". Totean, että hän sanoi juuri ne oikeat sanat. Vaikka elämä ei muutu liiallisten omien menojen seurauksena, vaikka en kestä Topon isoja kiukkuja yhtään sen paremmin, kuin viime viikollakaan, niin mieli on levännyt. Se on siinä määrin levännyt, että osaan pysähtyä ja nähdä niiden pilvien kilpajuoksut ja osaan kirkkaasti jälleen nähdä, missä se minun paikkani on. Missä on maailman paras olla. Siihen tarvittiin parasta seuraa, liian vähän omaa aikaa, sekä hetkellisesti ihan liikaa vapaata.

LaatuAikaa

Perjantai 13. päivä. Vaikka onkin perjantai 13. päivä ja työpaikalla taulukoita tihrustaessa ensimmäisenä osui silmiin, sanoisinko päivän henkeen sopiva luku, 666, on päivä ollut ihan jees. Tai noh, enemmän kuin jees, kiitos ruokakauppareissulla bongatun euron suklaarasiatarjouksen. Voin kertoa, että sain Edwardilta sankarin vastaanoton, kun töistä kotiutuessani ilmoitin ääni ylpeydestä väristen, että meillä on maar tänään karkkipäivä. Ja että tänään onkin tiedossa vähän hienompia namusia, kuin perus puffelit ja amerikan pastillit. Onneksi muistin sivulauseeseen luikauttaa toteamuksen "kun on reippaasti tilapäishoidossa, saattaa sitten kotona saada vähän ekstra herkkuja"… "ja huomenna ei sitten kyllä ole enää toista karkkipäivää".

Niin, oli siis Edwardin ja Topon yhteisen tilapäishoitojakson aika. Kahden yön verran. Tuli tehtyä toteamus; ei tee ollenkaan niin tiukkaa, kun herrasväki lähtee hoitoon yhdessä, verrattuna niihin kertoihin, kun Topo lähtee tilapäishoidettavaksi itsekseen.  Sitä kun tietää, että veljekset pitävät toisistaan huolta. Omasta veljestä voi hakea turvaa, jos koti-ikävä iskee. Onpa välillä tilapäishoitopaikasta osattu kertoa, että omiin sänkyihinsä illalla nukahtaneet veljekset, ovat löytyneet yhdestä ja samasta sängystä nukkumassa aamusella. Aika liikuttavaa, näin objektiivisen äiti-ihmisen mielestä.

Tuli myös taas tehtyä toteamus: illat ovat aikalailla (lue: tolkuttomasti) leppoisampia, kun huushollissa pyörii vain yksi alaikäinen tyyppi. Joskin tuo yksikin alaikäinen tyyppi osaa venyttää niitä äiti-ihmisen pitkiä (lue: lyhyitä) hermoja äärirajoilleen, kun sille päälle sattuu. Tulipahan taas opittua, että kun et lähde uhmaikäisen uhmailuun mukaan, vaikka kuinka mieli tekisi ottaa osaa juupas-eipäs väittelyyn vailla loppua, tilanteet saattavat niin sanotusti kuivua kasaan. Tämän asian kun vielä muistaisi seuraavalla "katon Smurffeja, en kato Smurffeja" "istun sylissä en istu sylissä"-matsi kierroksella. Voin kertoa, että noin suurinpiirtein metrin pituinen tyyppi saa aikalailla lisää vettä myllyynsä huomatessaan, että potentiaalisia väittelykavereita on saatavilla…

Me siis päätimme Sampun kanssa viettää reilun vuorokauden verran laatuaikaa isompien veljesten ollessa tilapäishoidettavina, kiitos työpaikalta heruneen lomapäivän. Tällä kertaa Sampu sai täyden päätäntävallan aiheen: mitä laatuajalla tehdään, suhteen. Päätösarvonnan voitti pitkällisen harkinnan jälkeen SeaLife. Sinne siis. Bussimatkalla käytiin perinteinen "syliin ei syliin syliin ei syliin" keskustelu. Tämän jälkeen matkalla bussilta SeaLifeen käytiin myöskin jo perinteeksi käynyt syvällinen keskustelu aiheesta "kävelen en kävele kävelen en kävele". Perille päästiin, ilman että kenelläkään oli ihan hihat palaneet. Maksoimme itsemme puolittain kipeiksi kiitos hunajaisten pääsylippujen (niin, melkein tuohon hintaan odottaisi, että ne ovat hunajalla ja mansikoilla valelultaja…) ja suuntasimme ihastelemaan fisuja.  30 sekunnin merenalaisen maailman ihastelun (lue: vihastelun) jälkeen, Sampu totesi kolme vuotiaan vankkumattomalla päättäväisyydellä, että hän haluaa pois. "Nyt heti. Pois täältä. Minä haluan pois." Perään pieni pelästynyt rääkäisy. Tästä tilanteesta oli siis hyvä lähteä viettämään äiti-lapsi laatuaikaa.

Selvisimme akvaarioreissusta, vastoin alkuasetelmia, ilman suurempia henkisiä haavoja. Osa kaloista oli Sampun mielestä kamalia, ihan hirveitä, ei voi katsoa ja äiti-ihminen ei todellakaan saa katsoa niitä. Osa oli ihania: kuten yksinäisessä akvaariossa uiskennellut yksinäinen kolmen senttimetrin pituinen minikala. Jonka edesottamuksia herra UhmaIkäinen olisi saattanut seurata vaikka kokonaisen iltapäivän verran. Jollei kala olisi ottanut ja väsähtänyt, ja lähtenyt kivilinnaansa nukkumaan. (tämä oli äiti-ihmisen hyvin jälkikasvuun uponnut selvitys tapauksesta "kadonnut kala"). Akvaarioreissun jälkeen kampesimme itsemme vielä kirppisreissulle. Paikan päällä oli muitakin uhmaikäisiä. Jotka ottivat ja möykkäsivät, pistivät kampoihin ja karkailivat koko rahan edestä. Sampun tyytyessä istuskelemaan paikoillaan kirjaa lukien. Teki mieli toitottaa oikealle ja vasemmalle, että tuo hyvin käyttäytyvä mini-ihminen tuolla on minun jälkikasvua. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni. Vaikka se olikin työn ja tuskan takana.

Kotosalla tuli mietittyä, miten nyt jo ihan oikeasti aletaan olla tilanteessa, jossa tietyillä saroilla Sampu on ajamassa kehitysjutuissa myös isoveljensä Edwardin ohi. Mietintö, johonka sain kuluvana iltana, puhelinkeskustelun aikana, omalta äiti-ihmiseltäni vahvistuksen. Ovat poikien vaarin kanssa tuumailleet jotain saman suuntaista. Koska perjantai 13. päivästä huolimatta tänään on ollut ihan hyvä päivä, en jäänyt asiaa sen enempää märehtimään. Se nyt on ollut positiivisessa mielessä päivän selvää jo jonkin aikaa, että ohiajo tulee tapahtumaan. Kas kun Sampun kehitys todistetusti menee aikalailla kuten pitääkin. Ja Edwardin taas ei todistetusti sitä ihan tee. Joten kolmevuotis uhman jälkeen tiedossa on sitten: mitä? Viisivuotisuhmaa? Millaista se on? Kuusivuotis uhmaa? Onko sellaista olemassa? Ja monen monta keskustelua. Nyt kävimme 112 päivän siivittämänä keskustelua aiheesta: mitä tekee pelastuskoira. Eilen opettelimme kalojen nimiä (niiden pienien, värikkäiden, kiltin näköisten kalojen nimiä). Niin ja tiedossa liene myös x-määrä kaverisynttäreitä… Tänään Sampu toi onnea puhkuen kotiin ihka ensimmäisen kaverisynttärikutsun. Äiti-ihmistä meinasi salaa sisäisesti vähän itkettää. Nyt se jo aloittaa, äidin pieni iso poika… Tulevaisuudessa taitaa olla tiedossa kaikenlaista laatuaikaa, vanhempien, veljesten ja Sampun yhteistä. Sekä Sampun ja Sampun kavereiden keskinäistä laatuaikaa. Ihan uudenlaista elämää meille. Ihanan uudenlaista elämää meille.

Oma Aika

Tänään tulin töistä kotiin tyhjään taloon. Hiljaisuus oli kiireisen työpäivän jälkeen, kuin parasta musiikkia korville. Tiesin, että noin 25 minuutin kuluttua hiljaisuus katkeaa, koululaisten huristellessa tilataksinsa kyydissä kotipihaan. Vietin muutaman minuutin miettien, mitä teen tällä kaikella ruhtinaallisella omalla ajalla. Ruoka oli valmiina, ei ollut pyykkejä ripustettavana, kämppä oli imuroitu. Ei mitään näistä perustoimista siis sillä tekemättömien töiden listalla. Lopulta päädyin makaamaan raatona sängyn päällä kymmenen hätäisen minuutin verran.

Oma aika… Vielä hoitovapaalla ollessani osasin ottaa aikaa itselleni. Käydä salilla, käydä kahveilla, käydä pitkillä illallisilla hoitovapaalla olevien kavereiden (tai muiden, kenelle puoleen yöhön asti rilluttelu arki-iltana passasi) kanssa. Yleensä oli myös joku reissunpoikanen ainakin suunnittelun alla. Nyt homma on lähtenyt ihan lapasesta. Mies yrittää antaa omaa aikaa viikonloppuisin. Sinä omana aikana jynssään ikilikaista huushollia, käyn loputonta matsia pyykkivuorien kanssa,  todetakseni, että kiitos sotkuisen miesväen (itselläni ei tähän tietenkään ole mitään osaa eikä arpaa) homma on loputonta projektia, jonka päässä ei tyyliin ikinä seiso se kuuluisa kiitos.

Joskus Edwardia hautoessa synnytysvalmennuksessa käskettiin käymään leffoissa, nukkumaan päiväunia, käymään kävelyllä ja kahveilla, koska "kohta se elämä muuttuu". Pah mietin; beibi tulee, mutta herranjumala, tyyppi on vauvan hetken vaan. Sen jälkeen tyypin voi jättää miehen huomaan, tai lapsenvahdin huomaan ja käydä niillä kävelyillä ja leffoissa. Eihän sitä nyt loppuelämää vietetä kotona verkkareissa, piltti lahkeessa roikkuessa, syöden lounasta seisoma-asennossa ja juoden kahviaan aina viileänä. Ajatelma voisi pitää paikkansa, jos ei iskisi vauvakuume sen piltti numero ykkösen ollessa vielä teknisesti vauvaikäinen. Toteamus kaksi (saatikka kolme) menee siinä, kuin yksikin, on hyvin hyvin kaukana totuudesta.

Viime viikonloppuna yritin toitottaa perheen alaikäiselle herrasväelle, että äiti-ihmisen ainoa elämäntehtävä tällä pallolla ei ole toimia heidän 24/7 palvelusväkenään. Toitotuksien kaikuessa kuuroille korville. Lopulta menin siitä mistä aita on matalin, jälleen kerran: laskeuduin lapsen tasolle.  Ja heitin ilmaan uhkauksista pahimman: nyt jos jollain seuraavaan varttiin on äidillä asiaa, niin illalla pestään sitten hiukset. Puuha joka on kolmion mielestä karmeista karmeinta. Uhkaus toimi kolmen minuutin verran. Jonka jälkeen sitä asiaa taas riitti: nälkä, jano, vaihda vaippa, jonka jälkeen oli taas nälkä, jano ja vaippa vaihdettavana. Välillä matsattiin leluista, katseltavasta leffasta, tai siitä, että "joku söi lihapullat mun lautaselta". Ei siis auttanut muuta, kuin ryhtyä tuumasta tekoon. Talven toistaiseksi pahimman jäähilesateen piiskatessa talvitakkia läpimäräksi suuntasin siskon luokse rauhoittumaan. Ah, että teki hyvää. Siskon luona on siistiä. Siskon luona saa istua viininsä/kahvinsa/ruokansa äärellä ihan rauhassa, aloillaan, niin kauan, kuin sielu sietää. Olisin voinut jäädä siskon luokse viikon lomalle. Itseasiassa olisin voinut jäädä sinne vaikka odottelemaan kevättä…

Erittäin hyvällä huumorintajulla varustettu kaverini viestitteli kanssani näistä oma aika asioista päivä pari takaperin. Todeten, että levätään me sitten simpsakoina 75 vuotiaina leideinä. Luulen, että tuossa humoristisessa heitossa piili pieni totuuden siemen. Kai sitä saa, mitä tilaa. Äiti-puuha on ehdottomasti universumin ykköspuuhaa mielestäni. Mutta eihän sitä nyt kukaan jaksa makeaa mahan täydeltä. Illan oma-aika tuokion: 21 päivän treenihaasteen 21. treenihaasteen jälkeen päätin, että nyt maar muuttuu meno ja meininki. Huomenna menen salille. Törkeästi juuri siihen aikaan, kun huushollissa alkaa iltaralli. Otan itseäni niskasta kiinni, täsmäytän ystävän kanssa kalenterin ja me ihan aikuisten oikeasti varaamme itsellemme sen kauan puhutun eksoottisen kotiimaanloman. Otan seinäkalenterin käyttöön muussakin tarkoituksessa, kuin "tilaa taksit" "tilaa vaipat" "muista luistimet"-merkinnöissä, ja alan laittaa sinne "äiti-ihmisen oma-aika"-merkintöjä. Kas kun; tämä oman ajan toiselle antaminen ei ole meillä ikinä miehen kanssa tökkinyt. Jos mies kysyy voinko mennä pelaamaan tennistä, vastaan joo. Jos kysyn voinko mennä salille, mies vastaa joo. Jos mies kysyy, voiko lähteä keväällä tennisreissulle kavereidensa kanssa, vastaan joo. Ja saman vastauksen tiedän saavani tiedusteluun: voinko lähteä ystävän kanssa kotimaanmatkalle. Nyt minusta on vain tullut törkeän saamaton vaatimaan sitä omaa aikaa.

Ne extempore leffareissut, rauhalliset iltakävelyt miehen kanssa ja pitkät kahvilakäynnit saattavat vielä siintää jossain tulevaisuudessa. Ehkä sitten simpsakkana seiskavitosena. Mutta pari salireissua viikossa, höystettynä satunnaisella illallisella tai viinitreffeillä ystävän kanssa, tai vaan pitkällä iltakävelyllä maailman parhaiden naapureiden kanssa saavat luvan ruveta olemaan arkipäivää. Ehkä nuo plus miinus metriset tyypitkin oppivat pikkuhiljaa, että äiti-ihmiselläkin on jonkinsortin työajat… Tai sitten eivät. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ja odottelen ainakin vähän niitä eläkevuosia.