Ei-Toivottu Naapuri

Kuka muistaa jokusen vuoden takaisen "liito-oravatapauksen"? Sen miten Espoossa yritettiin hidastaa kaikin mahdollisin keinoin kehitysvammaisten palvelukodin rakentamista. Naapureiden vedotessa valituksissaan jopa siihen, että tulevan palvelukodin paikalla olevassa metsässä asustaa liito-oravia. HS kertoi tämän sunnuntain lehdessä, mitä palvelukodissa asustavalle Ainolle kuuluu, miten palvelukoti muutti naapureiden elämää. Ja itseäni eniten koskettavana: miltä äidistä tuntuu ajatus siitä, että hänen oma lapsensa on ei-toivottu naapuri. 

Kun Villa Huvi oli ensimmäisen kerran enemmän tapetilla, jotakuinkin viisi vuotta sitten, luonnollisesti juttu suretti. Vaikka Topo oli vielä pienen pieni poika, vasta esikoulua aloittamassa, ymmärsin toki, että jonakin päivän, joskus suht kaukana tulevaisuudessa, minä tulen äitinä olemaan siinä tilanteessa, että Toposta saattaa tulla jonkun ei-toivottu naapuri. Viiden vuoden jälkeen asia on hieman ajankohtaisempi. Olemme aloittaneet napanuoran katkaisun pikkuhiljaa, Topon käydessä tilapäishoidossa kaksi kertaa kuukaudessa. Tästä viisi vuotta eteenpäin ja se palvelukotiin muuttaminen alkaa oikeasti olemaan melko ajankohtainen asia.

Silloin viisi vuotta sitten ihmettelin Villa Huvin naapuruston ajatusmaailmaa. Aivan samalla tavalla, kuin teen tänään. Miten ihmeessä kehitysvammaiset nuoret, jotka eivät pidä kotibileitä, kaasuttele mopoilla ja autoilla, saatikka ylipäänsä osaa tehdä kiusaa kenellekään, voivat olla ei-toivottuja naapureita? Mutta menkööt tuo vielä sen piikkiin, että erilaisuus on pelottavaa.

Se mitä äidin sydämeni ei mitenkään kykene ymmärtämään on se, että joku toinen äiti tai isä on mennyt ja vastustanut palvelukodin rakentamista. Jonkun pienen lapsen äiti tai isä on ollut sitä mieltä, että keharinuoret eivät tänne kuulu. Joku äiti tai isä on ollut sitä mieltä, että jonkun toisen äidin tai isän lapsi ei kuulu heidän naapurustoonsa!

Ei takuulla ole kenenkään oma toive, ja vielä vähemmän oma valinta saada vammainen lapsi. Lapsi voi olla vammainen syntyessään, hän voi kuten minun Toponi vammautua sairauden/syndrooman/geenivirheen seurauksena muutaman vuoden ikäisenä. Tai täysin terve pieni lapsi voi joutua onnettomuuteen, jonka seurauksena hän vammautuu lopun elämäkseen. Tämän jälkeen elämä takuulla tulee olemaan omalla tavallaan erilaista. Mutta yhdellä tavalla se ei poikkea pätkänkään vertaa siitä, minkälaista on olla ns terveen lapsen vanhempi: omaa lastaan rakastaa aivan yhtä loputtoman paljon, on hän sitten vammainen, tai terve ja normien mukaan kasvanut.

Siksi, minun äidin sydäntäni puristaa kun ajattelen sitä, että yksi kaunis päivä minun Toponi, jolla on maailman pehmeimmät posket, kauneimmat silmät sekä oikeasti rauhallisin luonne on naapurustonsa silmätikku. Henkilö joka ei kuulu sinne. Henkilö jota ei haluta sinne. Se on pelottava ajatus. Se on jotenkin liian suuri ja ahdistava ajatus. Kaikkein surullisinta tuossa ajatuksessa on se, että jonakin päivänä minun Toponi saattaa olla ei-toivottu naapuri jonkun toisen äidin mielestä. Äidin joka rakastaa omaa lastaan aivan yhtä loputtoman paljon, kuin minä rakastan minun Topoani... 

Seiskan Oppilaat

Parin viimeisen päivän aikana on silmiin osunut artikkeli, blogi ja mielipidekirjoitus toisensa jälkeen ns "seiskan oppilaista". Ja tulipahan tässä vain mieleen, että...

Miksi niin monessa kirjoituksessa puhutaan seiskan oppilaista, ihan kuin he eivät olisi niitä pärjääjiä ja tulevia menestyjiä? Miksi seiskan oppilas on jonkinasteen väliinputoaja, sellainen todistusmaailman ei-kenenkään-maalla-kävelijä?

En voi suin surminkaan väittää, etteivätkö kaikki trion "jutut" olisi omalla tavallaan vaikuttaneet siihen, miten ajattelen koulu- ja arvosanamaailmasta. Miten ajattelen elämästä sen koulumaailman jälkeen ja siitä, että sanelevatko ne arvosanat loppupeleissä sitä miten oikeasti elämässä tulet pärjäämään? Samalla: en voi suin surminkaan väittää, etteikö arvosanoilla myös olisi merkitystä. Jos haluat lääkäriksi, niin saattaa hyvin käydä niin, että"seiskan oppilaalla" voi olla vaikeuksia päästä lääkikseen. Siis jos ne seiskat todistuksiin on saatu kovalla työllä. Eikä löysäilemällä.

Elias sai tänään elämänsä ensimmäisen todistuksen (tähän väliin toimituksen huomautus: muistaakseni elämänsä ensimmäisen) jossa kouluosaamista arvioitiin asteikolla neljä viiva kymmenen. Eliaksen todistuksessa oli yksi seiska. Musiikista. En ihmettele yhtään: hänelle kun ei millään tapaa ole vanhempien suunnalta suuremmin ammenettu niitä musiikkigeenejä. Eliaksella oli todistuksessa myös kaseja, ysejä ja kymppi. Olen toki äitinä äärettömän ylpeä. Sekä nostan korkealle hattua mitä tulee Eliaksen opettajaan: hän on selkeästi tehnyt arvostelutyön sen perusteella, kuinka paljon lapsi on yrittänyt, tsempannut ja petrannut edellisvuodesta. Ei sen perusteella, kuinka paljon hän oikeasti osaa lukea, tuntee ruotsinkielen sanoja ja tunnistaa erilaisia lintulajeja. Mutta samalla äitinä tiedän, että todistus ei kerro minun täyden kympin Eliaksestani mitään muuta, kuin että hän tehnyt läksyt tunnollisesti, yrittänyt kovasti, onnistunut hienosti, ja vähän protestoinut musiikintunneilla.

Tämä taas kertoo minun Eliaksestani jotakuinkin kaiken: " Sinulla on ihanan herkkä sielu! Luot ympärillesi lämpöä ja hyvää mieltä vahvalla läsnäolollasi ja koskettavilla tarinoillasi. Olet aina niin ystävällinen, lempeä ja huomaavainen muita ihmisiä kohtaan, ja haluat olla kaikkien ystävä. On ollut ihana kuunnella, kuinka kauniisti kerrot itsellesi tärkeistä asioista! Olet myös taitava kirjoittaja. Olet ihana ja tärkeä ihminen!"

Teksti on Eliaksen luokan avustajan kirjoittama. Melko tuoreen avustajan. Ihmisen jolla selkeästi on viimeisen päälle hyvä ihmistuntemus. Sillä hän on lyhyessä ajassa onnistunut löytämään minun Eliaksestani ne hänen kaikkein hienoimmat piirteensä.

Minun silmiini ei mennyt roskia, kun sain käteeni Eliaksen todistuksen. Minun silmiini meni (ja menee) roskia, kun luen luokan avustajan kirjoittaman kortin. Tiedän, että ne ovat juuri nuo piirteet jotka tulevat kantamaan Eliasta elämässä. Ne ovat ne heidän parhaat piirteensä jotka tulevat kantamaan myös kaikkia "seiskan oppilaita" elämässä.

Yksi ystäväni heitti ilmaan ajatuksen, että miksei todistusten annon yhteydessä luokan opettajat toisi esille näitä oppilaiden parhaita piirteitä. Että miten erilainen maailma voisikaan olla, jos niiden seiskojen lisäksi saisi kuulla, että ystävällinen, lempeä ja huomaavainen muita ihmisiä kohtaan? Kuinka paljon se kantaisikaan tässä elämässä...

Sanaton Onni

Sain tänään työpaikalle seuraa. Aivan loistavaa sellaista. Topo luokkatovereineen nimittäin teki täsmäiskun, jota myös luokkaretkeksikin jossain piireissä kutsutaan, työpaikalleni. Kuusi kertakaikkisen hurmaavaa pikkuihmistä, kuuden hurmaavan aikuisen kanssa.

Voin kertoa, että oli menoa ja meininkiä. Eri suuntaan säntäileviä pikkukavereita, sekä niitä paikallaan olevia, mutta paljon huomiota tarvitsevia pikkukavereita. Ja ne kuusi aikuista ihmistä... Jotka näyttivät tekevän työtään niin sydämellä, että omassa sydämessä muljahti. Hyvällä tavalla muljahti. Sellaisella tavalla, että äitinä tuntuu hyvältä, että minun Toponi kanssa työskentelee ihmisiä, jotka tekevät sitä eivät pelkästään ammattitaitoisesti, vaan sydämellä ja ammattitaitoisesti.

Tiedättekö mikä päivässä oli parasta? Nähdä lasten ilmeet.

En osaa sanoa mikä niissä kosketti minua niin paljon, että en ole oikein vieläkään laskeutunut maan pinnalle. Olisiko se sanaton onni? Sellainen jonka lukee kasvoilta. Silmistä. Sellainen ilo, joka oikeasti on suurempi, kuin mitkään sanat.

Olen hirvittävän etuoikeutettu, että sain olla todistamassa niitä silmiä, kasvoja, sitä sanatonta onnea. Olen hirvittävän etuoikeutettu, että olen päässyt osaksi sitä maailmaa, jossa elein näytetyt ja silmistä luettavat tunteet ovat jotain niin paljon suurempaa, kuin mitä sanat osaavat ikinä kuvata.

Näistä kuudesta pikkukaverista jokaisesta näki, että elämä ei aina ole päästänyt heitä helpolla. Ei ole päästänyt, eikä päästä vieläkään. Ehkä siksi se riemu kosketti niin paljon?

Samalla ymmärsin miksi nämä mahtavat aikuiset jaksavat tsempata heidän kanssaan läpi niiden huonompienkin päivien. Kun kiukuttaa, sattuu, väsyttää, on vain kertakaikkisen huono olla. Niiden hetkien vuoksi, kun tilille maksettavan palkan lisäksi palkaksi saa sen hymyn, onnen tunteen. Sen joka näkyy kasvoilla, tai silmissä, mutta jolle ei aina löydy sanoja. Sen joka juuri sanattomuuden vuoksi on niin koskettava hymy ja sydämestä riipaiseva onnen tunne.

P.S joskus se onni löytyy tekemisestäkin... Käykää lukemassa #20tarinaa-blogista, mistä nuorimies Aapeli löytää onnen. https://20tarinaa.blogspot.fi/2018/05/tarina-numero-yhdeksan-aapelin-tarina.html