Uusia Alkuja

Saahan sitä nainen mielensä muuttaa. Ja niinhän tässä (taas) kävi. Juuri kun päätin, että nyt loppui kirjoittaminen, sain mukavaa sähköpostia. Ja homma jatkuu… Joskin uudessa ympäristössä. ErityisÄidin raapustukset tässä osoitteessa päättyvät tähän, mutta ajatuksenlento jatkuu osoitteessa:
http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/erityisaiti

Tervetuloa seuraamaan, luvassa yhtä korkealentoista tekstiä, kuin tähänkin asti :)

Matkalla

Olen ollut viime aikoina matkoilla. Henkisillä matkoilla, sekä ihan oikeilla matkoilla. Kyllähän pari mökkireissua pariin viikkoon, varsinkin toisten niistä ollessa mallia "ei miehiä, eikä lapsia, vain loistavaa naisseuraa", lasketaan matkustamiseksi? Vietin siis kuluneella viikolla yhden täydellisen vuorokauden, täydellisessä seurassa, juhlien hieman jälkikäteen omia ja ystäväni nelikymppisiä. Vuorokausi sisälsi intoa (ja järjetöntä meteliä) täynnä olevan automatkan pisteestä a, pisteeseen b, juuri sopivan määrän kuohuviiniä, aurinkoa, uimista, ihan liikaa nauramista ja ihania lahjuksia. Tajusimme kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, joten viikonloppu piti sisällään myös pitkähköt yöunet, epäterveellisen lounaan ja jättimäisen aamupalan. Sekä tietenkin vähintään tusinan verran niin sanottuja sisäpiirivitsejä. Jälleen kerran tunsin itseni tuossa porukassa keskivertoa onnekkaammaksi mammaksi: kovin moni ei saa kunniaa olla osana yhtä sekopäisen ihanaa naisporukkaa.

Toinen matka on ollut pidempi. Tai noh, teknisesti sillä matkalla ollaan yhä, ja sitä matkaa tullaan tekemään vuosien ja vuosien ajan. Se matka pitää sisällään kasvamista rooliin erityislapsien äitinä. Liekö aika, kokemus, mikä lie tehnyt tehtävänsä, mutta viimeisen neljän kuukauden aikana en ole enää viskellyt kirveitä kaivoon trion terveydentilan notkahdellessa. En voi pistää sitä minkään "kaiken olen nähnyt"-jutun piikkiin, koska ei tässä todellakaan olla kaikkea nähty. En osaa sanoa onko osittain kyseessä turnausväsymyksestä, vaiko vain luottamuksesta siihen, että kaikesta kyllä selvitään ja ennemmin, tai myöhemmin huonoinkin tilanne normalisoituu. Mutta olen siis ollut sisäisesti rauhallisempi. Tällä matkalla olen oppinut ymmärtämään, että vaikka elämme elämää päivä kerrallaan periaatteella, on tämä erityisäitiys, kuten ihan vaan äitiyskin, elämän mittainen matka. Matkalla ajaudutaan välillä kiertoteille, väärille poluille, käännytään risteyksessä väärään suuntaan, mutta kaikista niistä harha-askeleistakin opitaan, toivottavasti, edes jotain pientä. Eikä luultavasti ikinä ihan päästä määränpäähän, tulla perille, kasveta valmiiksi.

Olen myös oppinut sanomaan ääneen (isoonkin sellaiseen), mitä MINÄ haluan. Olen oppinut sanomaan miehelle pontevasti, että kuules, MINÄ lähden nyt mökille. MINÄ en nyt aio tehdä ruokaa ja MINÄ en todellakaan laita pyykkejä kuivumaan, koska MINÄ olen väsynyt. Olen oppinut sanomaan ääneen, että vaikka tämä ihana, rankka, surullinen, onnellinen äitiys on antanut todella todella paljon, se on vienyt myös ison osan minuuttani, jota olen joutunut vimmalla etsimään uudelleen. Löytääkseni osan siitä vanhasta minusta ja paljon paljon uutta. Olen oppinut sanomaan ääneen, että haluaisin olla työelämässä ihan jossain muualla, kuin siellä jossa nyt olen. Että olen pettynyt, että tämä erilainen äityis sitoo käteni työnteon suhteen. Tai: se ei sido, vaan minä sidon. Koska vaikka olen oppinut sanomaan pontevasti minä, ajattelen kuitenkin suurimmassa osassa asioita ennenkaikkea poikia. Minä en voi tällä hetkellä, kuin haaveilla, jostain työuran tapaisesta, siksi, että sitä uraakin tärkeämpää on se äitinä oleminen. Työura ja pitkät työpäivät tarkoittaisivat aikaa pois äitinä olemisesta, ja pahimmassa tapauksessa todellisia terveydellisiä ongelmia kultakimpaleilleni. Siksi siis teen myönnytyksiä ja huonoina päivinä kiukuttelen, että "mä voisin tehdä jotain niin muuta".

Olen oppinut sanomaan ääneen, että joskus todella todella huonoina päivinä, mietin, että miksi ikinä toivon saavani lapsia. Että miten paljon helpompaa elämä olisi, jos olisi vain minä, mies ja koira. Olen oppinut sanomaan, että tämä vuoristoratakuskin elämä on välillä hurjaa, pimeää, rankkaa, pelottavaa. Ja samalla se on antoisinta ja onnellisinta puuhaa, mitä maailmassa olla voi.

Olen myös viime viikkoina sisäistänyt, että olen erityisäiti ja bermudankolmio blogeissani sanonut sanottavani. Nämä kirjoitukset tulevat aina elämään mukanani, päiväkirjoina vajaan parin vuoden ajalta.  Kasvumatkalta,  jonka aikana Edwardista tuli kaiken väsymyksen jälkeen stipendiaatti, joka oppi kirjaimet. Miten hänestä on kasvamassa sydämeltään niin viisas nuori mies. Miten hän joka päivä hämmästyttää minua loputtomalla ystävyydellä, rakkaudella ja empatiakyvyllä. Miten hän oikeasti on maailman paras isoveli. Ajasta, jolloin Topo aloitti koulun, oppi polkemaan pyörää ja sanomaan maailman kauneimmalla äänellä "äiti" "isi". Siitä, miten hänen silmiinsä muutti jatkuvan kivun sijaan rauha. Siitä miltä tuntuu nähdä Topon kikattavan ja nauravan. Tämä on päiväkirja siitä, miten kaiken pelon, sairastelun ja jännittämisen jälkeen Sampu on reipas päiväkotilainen, joka on niin täynnä elämäniloa ja puhetta, kuin metrin mittainen tyyppi vain olla voi. Tämä on erään avioliiton eräänlainen tarina.

Olen ikuisesti kiitollinen joka ainoasta lukukerrasta, kauniista ja kannustavasta kommentista, ja suunnattoman häkeltynyt siitä, että niin montaa ihmistä on kiinnostanut meidän tarinamme ja meidän arkemme. Tunnen itseni todella etuoikeutetuksi, enkä vieläkään voi uskoa sitä, että MINUN jorinoitani on luettu, ottaen huomioon blogieni hieman epäseksikkään aihepiirin, pitkälti (todella paljon pitkälti) yli 100 000 kertaa.

Mari, Elias, Topias ja Samuel kiittävät, toivottavasti onnellisia ja aurinkoisia loppukesän päiviä. Ja lupaavat jatkaa matkansa satunnaista kuulumisten kertoilua osoitteessa http://www.jaatinen.info/blogi/

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…