10 Asiaa Minusta

1) Rakastan lukemista. Makuuhuoneessa on 10 pokkarin pino, odottamassa "oikeaa hetkeä". Osa niistä on ollut odottamassa kuukausia, osa, noloa kyllä: vuosia. Enää en voi edes vedota siihen, että en ehtisi lukea. Ehtisin. Iltaisin, kun talo on hiljentynyt. En vaan saa tartuttua niihin pokkareihin. PAITSI: kun Anna-Leena Härköseltä tulee uusi kirja. Niin ja Yösyöttö-Tarhapäivä-Hammaskeiju sarja: sen hotkaisin hetkessä. Olen vakuuttunut, että joku kaunis päivä tulee se "oikea hetki", ja pino alkaa pienentyä. Siihen asti tyydyn lukemaan: blogeja, Insta- ja Facebookpäivityksiä, nettihesarin kiinnostavimpia artikkeleita, sekä iltapäivälehtien nettisivuja. Ehkä hiukan noloa, mutta jep: näin tärkeysjärjestykseni suurinpiirtein menee.

2) Terveellinen elämä. Tai no: terveellisempi elämä. Liikun omasta mielestäni suht paljon. Se 10 000 suositeltua askelta päivässä tulee noin pääsääntöisesti heittämällä täyteen. Minulla on viha-rakkaussuhde juoksemiseen. Juokseminen on k a m a l a a, lenkinjälkeinen olotila on vertaansa vailla. Harrastan kotijumppia YouTube videoiden ja Instaohjeiden tahtiin. Saatan keksi illalla kello puoli kymmenen, kun oikeasti pitäisi ruveta hipsimään kohti sänkyä, että teenpä päivällä Instagramista bongatun kahvakuulatreenin. Liikuntasessioni eivät siis ole hirvittävän ennakoituja ja tarkkaan etukäteen harkittuja. Jos on olemassa extemporeliikkujia, olen sellainen. Olen myös extemporesyöjä mitä tulee kaikkeen epäterveelliseen. Saatan viettää kolme viikkoa kuukaudesta syöden fiksusti ja terveellisesti, pitäen kiinni karkkipäivistä. Ja jotta elämässä säilyisi kauhun tasapaino: olla viikon verran, kuin sika pellossa. Syöden mitä sattuu ja miten sattuu. Sampu on henkilökohtainen karkkipoliisini. Jos lauantaikarkeista on jäänyt jotakin jäljelle, anon häneltä lupaa syödä ne maanantai-iltana. Sama ei päde toisinpäin: jos Sampun lauantaikarkeista jää jotakin jäljelle, laitan ne odottamaan seuraavaa lauantaita. Kun toimintatapaani kyseenalaistetaan, totean, että "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin". Kasvatuspistepottini kasvaa joka ainoan kerran, käyttäessäni "olen aikuinen, aikuiset saa tehdä näin"-lausetta.

3) Kerran viikossa päätän laihduttaa viisi kiloa. Totean tähän vain, että eipä tästä sen enempää... Ne viisi kiloa rakastavat minua niin suunnattoman paljon, että niillä ei tunnu olevan minkään valtakunnan pienintäkään tahtotilaa niin kutsuttuun "kilojen sulamiseen".

4) En potenut kolmenkympin-, enkä neljänkympinkriisiä. Mutta: nyt, pari vuotta nelikymppisten jälkeen poden ehkä jonkinsortin ikäkriisiä. Se jumppaaminen ei enää näy ruhossoa ollenkaan yhtä helposti, kuin jokunen vuosi sitten. Suklaa ja nachot näkyvät sen edestäkin.. Silmäpussit ovat nykyään asuste, josta ei pääse eroon. Eniten poden "mikä minusta tulee isona"-nelkytpluskriisiä. Nyt pitäisi kai pikkuhilja alkaa tietää? Mutta arvatkaapa mitä: minä en todellakaan tiedä. Minulla ei ole mitään haisua. Tottakai minulla on haaveita. Yksi on olla vaikkapa ns. kokopäivätoiminen kirjoittaja. Voisinhan olla sitä tietenkin nytkin. Olisi vain kivaa, että se olisi työ josta saisi vaikkapa vähän palkkaa. Joten se vaihtoehto on siellä "haaveissani olisin"-listalla. Sen mikä-minusta-oikeasti-tulee ollen täysin hämärän peitossa. Välilä mietin, että miksen voinut lentoemännän ammatin sijaan haaveilla lapsena vaikka insinöörin ammatista? Insinööreille on takuulla enemmän kysyntää, kuin nelkytplus-ex-lentoemännille. Veikkaisin...

5) Olen mahdoton nainen lykkäämään asioita. Päässäni on jatkuvasti kasvava to-do-lista (jonka tukena ovat puhelimen kalenterimerkinnät tehtävistä asioista). Aamulla päätän, että tänään on se päivä, kun siivoan pihalta kesälelut pois, tyhjennän altaan, siivoan autokatoksen, siivoan vaatekaapit, varaan kirppispöydän, teen kuusi työhakemusta, hommaan pojille uimakortit, ja varaan ajan koiran trimmaukseen. Puoleen päivään mennessä olen päättänyt, että huomenna on päivä uus, voin tehdä nuo jutut silloin. Puolustukseksi voin sanoa ,että sitten kun se oikea hetki to do-listan lyhentämiseen "löytyy", olen suht tehokas. Silloin roudaan kahdeksan tuntia huonekaluja ylä- ja alakerran väliä (koska olen keksinyt niille paremman uuden järjestyksen), pesen koko huushollin lattiat, teen kolme työhakemusta ja pesen viisi koneellista pyykkiä (kaapittaminen jääköön toiselle päivälle). Tällä tehopäivällä voin sitten ratsastaa seuraavat viisi laiskempaa päivää. Puolustus numero kakkosena voin vedota siihen, että trion ilta- yö- ja aamuelämä on myös hyvin suuresti vireystilaan vaikuttava asia. Univaje nimittäin: se on asia johon ei vuosienkaan jälkeen totu.

6)  Päätän säännöllisesti: olla enemmän rauhallinen, viilipytty, pitkähermoisempi, ennenkaikkea aikuisempi. Sitten tulee Topon migreenipäivä, tai muuten vaan huono päivä. Kuten viime lauantaina... Jaksoin sitä rauhallista, pitkähermoista viilipytty aikuisasennetta puoleen päivään asti. Sen jälkeen pakka hajosi. Ehkä hieman ääntä korottaen komensin Topon päiväunille ja kaksi muuta herrashenkilöä pihalle meuhkaamaan. Koska Topoa ei voinut viedä ns ihmisten ilmoille, kävelimme tunnin verran sateessa, kaupan kautta ostamaan poikkeuksellisesti vähän lisää lauantaikarkkeja. (te tiedätte: lahjonta-kiristys-uhkailu). Topon ilmoittaessa 16.45 "hyy" (joka tarkoittaa hyvää yötä), aloin olla toivoton. Hemmetti: jos tyyppi painuu nyt yöunille, sunnuntaipäivä alkaa siinä kello nollayhden hujakoilla. En ollut enää pätkän vertaa viilipytty, pitkähermoinen, rauhallinen aikuinen. Kahden ja puolen tunnin aktiivisen viihdyttämisen, kylpemisen, toisen rataslenkin, sekä noin sadan syvän huokauksen jälkeen oli kello sen verran, että tyypin sai oikeasti saatella yöunille. Kun olin pari tuntia rauhoittanut mieltäni päivän jäljiltä, päätin jälleen, että huomenna olen rauhallinen, viilipytty, pitkähermoinen aikuinen.

7) Olen sosiaalinen ihminen, mutta: en tykkää y h t ä ä n puhua puhelimessa. Maailmassa on oikeastaan kaksi henkilöä, joiden kanssa puhun puhelimessa: äitini, ja Kuopion-paras-ystäväni. Heidänkään kanssa en harrasta puheluita ihan alvariinsa. Ehkä kerta kahteen viikkoon. Suurinpiitein. Maksimissaan. En tiedä johtuuko tämä ei-innostunut-puhelin-asenne siitä, että oma aika on melko kortilla. Että trio imee minusta energiaa melko tehokkaasti. Että sitten kun on hetki omaa aikaa, tykkään olla noin periaatteessa hiljaa. Työtehtäviin liittyvät puhelut eivät ole ikinä tuottaneet minkään valtakunnan ongelmaa, joten kyseessä ei ole pesunkestävä puhelin/puhelukammo. Juttuni vain kertakaikkiaan on vaihtaa kuulumisia a) naamakkain b) kirjoittaen.

8) Omistan aivan liikaa käsilaukkuja. Eikö kaikilla ole jonkinlaisia luurankoja kaapissaan? Minulla luurangot ovat käsilaukun mallisia. Niitä on... ehkä 20. Ostin niille Ikeasta eteiseen oman kaapin. Se on pieni ja sievä. Ja se vetää sisäänsä vähän vajaa puolet kokoelmastani. En voi sille mitään, että säännöllisin väliajoin löydän uuden "pakko-saada-käsilaukun". Tiedän, että osa naisihmisistä harrastaa fiksua kierrätyssysteemiä: jos hankkii uuden laukun, myydään yksi vanha pois. En kykene siihen. Olen kehittänyt lähestulkoon kaikkiin käsilaukkuihini jonkinsortin sairaalloisen kiintymyssuhteen. Plus huomannut sen, että vuoden verran kaapin perukoilla käyttämättömänä maannut laukku, saattaakin yhtäkkiä olla suosikkikassini. Silmäteräni on vintage-Chanel, jota varten keräsin rahaa pitkään ja hartaasti, jonka hankintaa mietin viikkoja ja viikkoja ja onnistuin lopulta tinkaamaan hinnan alas "siedettävälle tasolle" Toinen juttu on lenkkarit ja tennarit... Eikö nelkytplusnaisen pitäisi osata käyttää korkkareitakin? Juu, en minä... Siksi olenkin erityisen innostunut vallalla olevasta trendistä yhdistää mm. mekkoja tennareihin. Toivottavasti trendi pysyy pinnalla pitkään.

9) Olen alehamsteri. Housut vitosella, paita neljällä eurolla. PAKKO ostaa, koska on niin edullista. Tämä piirre taitaa juontaa perunsa äidiltäni. Jaamme samanlaisen vimman ja rakkauden "halvalla ostamiseen". Viimeisen vuoden aikana olen onneksi alkanut pikkuhiljaa päästä eroon vimmastani ja rakkaudestani. Olen todennut, että oikeasti kannattaa vaatekaapissa panostaa muutamaan "kestosuosikkiin", jotka ovat hieman kestävämpiä, kuin kolmessa pesussa värinsä menettäneet neljän euron alelöydöt. Lastenvaatteiden kohdalla olen kyllä pitkään panostanut laatuun. Sekä kierrättämiseen. Tänään Sampu lähti päiväkotiin päällään paita, joka on ostettu Eliakselle, ehkä seitsemän vuotta sitten. Paita on yhä siisti, pitänyt värinsä, pitänyt muotonsa, ja se on yhä ainakin äiti-ihmisen mielestä kaunis paita. Minulla on lastenvaatteiden suhteen kaksi kestosuosikkia: Mini Rodini ja polarn o pyret. Tykkään heidän kuoseista, laadusta, siitä että vaatteet näyttävät lastenvaatteilta, eikä hämähäkkimiesnaamiaisasuilta. Joskin kummankin merkin nostaessa hintojaan pikkuhiljaa, vuosi vuodelta, lähestulkoon tähtitieteellisille tasoille, olen jättänyt uusien vaatteiden oston tasan alelöytöihin.

10) Uskon ensi vuoteen. Tämä kulunut vuosi on ollut monella tapaa rankka. Henkilökohtaisten epäonnistumisten (tai ainakin epäonnistumisentunteen) siivittämä. Olen ajoittain tuntenut itseni yksinäisemmäksi, kuin koskaan elämässäni.  Topo on voinut välillä mahdottoman hyvin, mutta myös pitkiä aikoja aivan kammottavan huonosti. Olen elämäni ensimmäisen kerran työnteon suhteen tyhjän päällä. Työ on aina ollut osa minuuttani, joten tämä on rankka paikka. Samalla tajuan myös, että työ ei voi olla enää niin iso osa elämääni, kuin se aiempina vuosina ajoittain on ollut. Olen tajunnut omien voimavarojeni rajallisuuden. Olen ajoittain joutunut etsimällä etsimään itseäni. Välillä hukannut itseni uudelleen, aloittaen etsimistyön alusta. Vaikka yhä elämässä on hyvin rankkoja päiviä, näen sitä kuuluisaa valoa tunnelin päässä. En tiedä missä olen, ja mitä teen, kun vuosi 2017 päättyy, vaihtuakseen vuodeksi 2018. Mutta olen aivan vakuuttunut, että olen melko hyvässä paikassa. Ja arvatkaa mikä on "siisteintä": olen 100% varmuudella ajokortin omistaja. Autokoulu oli asia jota lykkäsin, lykkäsin ja lykkäämällä lykkäsin. Eikä aina todellisuudessa edes löytynyt aikaa moiselle projektille. Nyt ajo- ja teoriatunnit ovat osa arkea, ja uskallan toivoa, että syyskuun aikana olen ajokortin omistaja. Jo muutaman ajotunnin jälkeen tiedän, että tulen nauttimaan ajamisesta. Että pimenevinä syysiltoina tai hankalina lauantaipäivinä pakkaan trion takapenkille ja vien heidät ajelulle. Topo saattaa protestoida ens alkuun, mutta olen tuhannen varma, että hänkin tulee nauttimaan meidän ajeluistamme. Ajeluista kohti parempaa vuotta 2018.

P.S kuvassa on filttereitä, ei ikäkriisin (se ei ole sentäs NIIN paha) vuoksi vaan siksi, että latasin puhelimeeni uuden kuvankäsittelyohjelman. Pitihän sitä päästä testaamaan. Näitä arjen pieniä suuria iloja!

Elokuun Eka

Elokuun Eka. Tänään olisi ensimmäinen arkipäivä: eskarin, ja loma-ajanhoidon aloitus. Mutta allekirjoittaneen ollessa yhä työnhakumoodissa, sekä miehen pitäessä viimeistä kesälomaviikkoaan, on triokin luonnollisesti vielä loma-asennossa tämän viikon. Mökkeilyt on mökkeilty ja reissut reissattu, joten viimeinen lomaviikko menee luultavasti kotikulmilla hengaillessa. Vaikka virallisesti olemme siis yhä lomalla, herättää Elokuun Eka kuitenkin ajatuksia.

Siitä on kolme kuukautta, kun menin tekemään sen uhkarohkean tempun, että irtisanouduin vakituisesta työpaikasta. Olen sen jälkeen ollut paniikissa, peloissani, yhtenä päivänä miettinyt, että en osaa tehdä mitään, eli en voi hakea mitään työpaikkoja. Seuraavana päivänä jälleen uhkuen suuria suunnittelmia, taistelutahtoa ja roppakaupalla osaamista. Päivääkään en ole missään vaiheessa katunut sitä, että lähdin työpaikasta pois. Joka päivä olen sen sijaan katunut sitä, että jossain paniikkikohtauksessa päädyin aiemmin antamaan opiskelupaikan pois ja ottamaan työpaikan vastaan. Työpaikassa ei ollut tietenkään mitään vikaa. Se ei vain kertakaikkiaan ollut minua varten. Lähinnä sen vuoksi, että päivistä tuli kiitos hankalien työmatkojen, kohtuuttoman pitkiä. Tuntuu, että koko talvi oli yhtä työpaikalle, tai sieltä kotiin matkustamista, työntekemistä, sekä väsymystä väsymystä väsymystä. Skippasin kaikki sosiaaliset menot, noh itseasiassa, en muistanut enää mitä sosiaalinen elämä oikeasti tarkoittaa. Jätin ystävän nelikymppiset väliin... Mökkeydyin. Kun arki-iltoina oli noin puolitoista tuntia yhteistä aikaa trion kanssa, en halunnut viikonloppuisin tehdä mitään muuta, kuin notkua kotona ja olla perheen kanssa. Minä, joka auliisti viimeiset kymmenen vuotta olen toitottanut oikealle ja vasemmalle, että vaikka ollaan vanhempia, niin pitää olla omaa aikaakin, hylkäsin oman ajan täysin. Unohdin sen olemassaolon.  Joka ainoa viikko tiesin, että tämä on väliaikainen ratkaisu, mutta silti: en koskaan kuvitellut hyppääväni ihan ns. tyhjän päälle.

Elokuun Eka... Vietin aamun kirjoitellessa työpaikkahakemuksia. Olen ollut vähän laiska sillä rintamalla. Ystävät ja perhe ovat sanoneet, että nauti nyt "vapaa-ajasta", unohda hetkeksi työnhaku. Lepää, ota aikaa, vietä laatu-aikaa trion kanssa, tapaa ystäviä. Kuulostaa ihanalta. Teoriassa. Käytännössä: olen työntekijä. Joten vaikka en ole syytänyt hakemuksia oikealle, ja vasemmalle, niin kesälomankin aamurutiineihin on kuulunut ensimmäisenä selata Oikotien työpaikka-osiota läpi. Haluan mennä töihin! Tällä kertaa kuitenkin oman osansa työhakemusten-teko-laiskuuteen on tuonut se, että edelliskerrasta oppineena ymmärrän nyt ihan oikeasti, että tämä meidän elämämme asettaa rajoitteita työnteolle.

Hullua kyllä, mutta vasta viime talven jälkeen ymmärsin, että Topo tulee tarvitsemaan minua ja miestä kaikessa, niin kauan, kuin hän kotona asuu. Ei tule eteen päivää, jolloin hän ehkä osaisi itse kävellä kotiovelta raput alas autopaikalle, koulutaksiin, aamulla. Edes vaikka niin, että puhelimessa häntä siihen ohjeistaisimme. Ei tule eteen päivää, että hän ehkä osaisi olla tunnin iltapäivisin yksin, vaikka hänelle tekisi jääkaappiin eväät valmiiksi ja pyytäisi taksin kuljettajaa avaamaan hänelle ulko-oven.En usko, että tulee vastaan iltaa, jolloin Topon käydessä nukkumaan tiedän, että edessä on rauhallinen yö.  Koska vaikka mikä palikka Topon aivoissa menisi paikoilleen, hän ei ikinä tule olemaan "kuten me muut". Uskomatonta kyllä, se vaati viime talven, hullut aikataulut, 100% työajan, liian hankalilla työmatkoilla, ennenkuin ymmärsin,  että ei auta poltella sitä kynttilää kummastakin päästä loppuun. Hullua kyllä vasta viime talvena oikeasti ymmärsin, että se tärkein duuni on täällä kotona. Vaikka trio on elämäni tärkein asia ollut aina... Niin jotenkin olin yhä siinä "voin saada kaiken, perhe-ura-omaishoitajuus"-moodissa. Vasta viime talvena, tai lähinnä tämän kevään aikana tajusin, että jostain on luovuttava.

Joten Elokuun Ekana... Käyn yhä läpi jonkinlaista luopumisen tuskaa. Vaikka lähetin aamulla työhakemuksia ja haluan töihin, toivon samalla, että loma ei loppuisi ikinä. Että ei tarvitsisi tosissaan ruveta miettimään "mitäs sitten". Koen jonkinasteista "mitä jos mä en ikinä löydä töitä"-paniikkia. Tietäen samalla että se oikea työpaikka tulee vastaan. Elämä voittaa. Arki lähtee jälleen rullaamaan.

Elokuun Ekana laitan saappaat jalkaan, lähden Sampun kanssa poimimaan mustikoita. Leivomme muffinsseja. Koska meille tulee ystävä lapsineen kylään. Viime talvi on myös opettanut, että ilman ystäviä ei selviä... Vaikka minussa asuu pieni mökki-minä, sen pitää säännöllisin ajoin saada tuulettua ystävien kanssa. Ystävän kanssa me laitamme lapsille vesileikit pystyyn, Syömme muffinsseja. Olemme vielä hetken ihan vaan lomalla. Arki odottakoot hetken.

KahviTauko

Minulla on kotona yksi ikioma paikka. Parveke. Talon hyvin miesvaltainen väki tietää, että sinne ei kenelläkään muulla ole asiaa. "Sisustan" sen aina keväisin oman näköiseksi: vähän kukkia, lyhtyjä, joku kiva matto (joka tietenkin ensimmäisen sateen myötä kastuu litimäräksi, lähinnä ollen litimärkä, kaiteella roikkuva matto, lopun kesää). Pakenen parvekkeelle joskus perjantaisin, kun talo on rauhoittunut, viinilasillisen kanssa. Katson metsää, katson taloyhtiötämme. Istun rauhassa. En räpellä puhelinta, olen vain ja istun. Säännöllisesti parkkeeraan sinne kahvikupin kanssa. Kauniina lauantaiaamuna saatan nauttia siellä aamukahvin, joskus totaalisen villiksi heittäytyessäni keitän iltakahvit ja istun parvekkeella. Rauhoittuen, miettimättä sen kummempia.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet aikamoista rallia, mitä elämään tulee. Olen mennyt paikasta toiseen sata lasissa, sen kummemmin miettimättä eilistä, ja suuremmin murehtimatta huomista. Elämänoppikirjojen ja viisaiden ihmisten lausumien viisaiden ajatuksien mukaan niin pitääkin elää: tässä hetkessä. Mutta olen tässä samalla oppinut, että välillä eilisen läpikäyminen ja huomisen pohtiminen voivat olla hyvin tärkeitä asioita. Olen viime viikkoina tajunnut, että eteenpäin mennään jonkinasteisen säästöliekin turvin. Väsymys on ollut aikamoista, ja se arki ollut enimmäkseen suorittamista. Onneksi olen myös osannut pysähtyä ja nauttia niistä elämäni tärkeimmistä asioista: en niistä kahvihetkistä pelkästään, vaan niistä todella tärkeistä asioista: lapsista. Mutta silti: liian usein asiat ovat olleet rempallaan. Pääni sisäinen to-do-lista on kasvanut kasvamistaan. Lähtien ihan siitä sesonkivaatteiden kaapeista kaivamisesta lähtien.

Nyt olen ottanut ja pysähtynyt kahvitauolle. Sellaiselle, jonka aikana käyn läpi sen eilisen, yritän suunnitella huomisen ja saada rauhan tähän hetkeen. Juuri tällä hetkellä talvivaatteet pyörivät pesukoneessa, koska haluan sinnikkäästi uskoa kevääseen. Vaikka ulkona näyttää siltä, että räntäsade voi alkaa ihan millä minuutilla tahansa, uskon kevääseen. Talvivaatteiden aika on tältä erää ohi. Olen myös päättänyt, että päättömästi paikasta a, paikkaan b juoksentelu on hetkellisesti ohi. Haluan ottaa aikaa sille, että hengitän, teen Kela-hakemukset ajallaan, muistan koulun- ja päiväkodin palaverit ilman muistutuksia. Ja olen triolle läsnä, 100%, joka ainoana hetkenä, jolloin he minua tarvitsevat. En niin, että pelaan pikaisesti muistipelin, näpyttäen samalla puhelinta ja täyttäen pesukonetta. Haluan mennä autokouluun, ajaa ajokortin, ostaa jonkun oman pienen kotteron. Noh, kai tässä on pääpaino sanalle: haluan. Vaikka elämä ei suinkaan aina mene oman haluamisen mukaan, niin nyt haluan myös antaa sille mahdollisuuden. Aiemmin syksyllä tein päätöksen olla lähtemättä opiskelemaan ja otin vastaan työpaikan. Se ei ollut sitä, mitä minä halusin, mutta silti tein niin. Joka ainoa päivä mietin, että minä en halunnut tätä, minä haluan jotain muuta. Mutta olin jo liian tottunut hautaamaan omat haluamiset jonnekin sydämen pohjalle, ajatuksissa pahnan pohjimmaiseksi. Joten olen jatkanut sinnikkäästi sitä suorittamista. Halua-ääni on jostain piipittänyt säännöllisesti, mutta suorittaminen on sen vaientanut.

Mitä tulee kirjoittamiseen… En suin surminkaan ikinä, kuuna päivänä ole kutsunut itseäni "bloggaajaksi". Kirjoittaminen on ollut enemmänkin sellaista ajatusten virtojen suoltamista, pään tuulettamista. Ei bloggaamista… Olen uhannut lopettaa kirjoittamisen x-kertoja. Tiedän jo, että en tule lopettamaan. Koska kirjoittaminen on jollain tapaa verissä, juurikin tapa tuulettaa ajatuksia, suoltaa pihalle ne virrat pään sisältä. Kirjoittamisesta on myös  tullut harrastus. Mutta nyt minä haluan löytää toisenlaisen harrastuksen: vaikka hitto vie sen ompelun. Onhan ompelukone tämän harrastuksen aloittamista odottanut piirongin päällä sinnikkäästi, käyttämättömänä, kolmen vuoden ajan. Niin ja valokuvaaminen: nelikymppislahjaksi saatu viimosen-päälle-kamera on odottanut kaapin päällä, akku tyhjänä "parempaa hetkeä" sellaiset, hmm… kaksi vuotta. Haluan oppia käyttämään kameraa! Ottamaan kuvia, joista jää jälki muuallekin, kuin pään sisäisiin arkistoihin. Haluan viedä Sampun uimakouluun, Eliaksen ratsastamaan ja viettää Topon kanssa iltapäiviä keinuen ja juoden mehua.

Seuraavaksi ripustan talvivaatteet kuivumaan, synkkenevästä säästä huolimatta keitän kupin kahvia, menen istumaan parvekkeelle, pidän tauon. Ja palaan tänne, kun olen läpikäynyt eilisen ja pohtinut huomisen. En tiedä onko se ensi kuussa. Ensi syksynä. Ehkäpä jopa ensi vuonna. Mutta kuten aina: tauot loppuvat aikanaan.

Siihen asti: voikaa hyvin, muistakaa kahvitauot! <3

Tasapainoilua

Olen äitini tyttö, monessakin suhteessa. Mutta ehkä yksi minulle periytynyt piirre, yli muiden, on jonkinasteinen (lue: suuri, vahva, dominoiva) tapaturma yliherkkyys. Meillä on siis äitini kanssa konkreettisesti vaikeuksia niin sanotusti pysyä pystyssä. Kun lähden kavereiden kanssa kylille humputtelemaan, omille reissuilleni, ystävän mökille, noh: ihan vaan iltalenkille, mieheni huikkaa aina perään "muista olla varovasti". Heitto ei tarkoita sitä, että varo ikäviä ihmisiä, taskuvarkaita, pimeitä takseja, vaan yksinkertaisesti sitä, että "älä kaatuile". Kun lähdin ystäväni kanssa skimbareissulle x-vuosien skimbatauon jälkeen, k u k a a n läheisistäni ei olettanutkaan, että tulisin kotiin kaikki raajat samassa kunnossa, kuin reissuun lähtiessä. En tietenkään halunnut tuottaa läheisilleni pettymystä, joten tulin kotiin toinen polvi turpeana. Kiitos paikoiltaan pois luiskahtaneen polvilumpion. Liukastuin. Mäessä. Matkalla hotellilta baariin. Kyllä. Itse lasketteluosuus sen sijaan meni aivan loistavasti, ottaen huomioon rinteiden kunnon ja välissä vierähtäneiden suksittomien vuosien. En muuten antanut sen polvilumpion haitata skimbaloman iltasuunnitelmia. Koska olin kuullut kyllästymiseen asti juttuja legendaarisesta Piazzasta, se oli pakko nähdä. Ja se nähtiin.

Ihmettelen yhä suuresti, että onnistuin koko viime talven taiteilemaan jäärataa muistuttavaa alamäkeä pitkin bussille, joka aamu, aina yhtä kiireessä, ilman ensimmäistäkään tapaturmaa. Sanoisin näin, että tuolloin kaikki planeetat eivät kyllä olleet ihan oikeassa asennossa. Odotan jo sydän kurkussa tulevan talven liukkaita: koska viime talvi meni ilman tapaturmia, homman on pakko kostautua tänä talvena.

Luulen, että olen onnistunut jollain tapaa periyttymään tämän äitiäni ja minua syvästi yhdistävän piirteen kuopukseeni. Se on nimittäin kiveen hakattu totuus, että Sampu tiputtaa lauantaikarkkinsa vähintään kertaalleen maahan. Jäätelöpallo tipahtaa rinnuksille. Keittiönkaapin ovi nyt vain sattui osumaan suoraan herran kulkutaipaleelle. Ja yöllä unissaan tyyppi kääntyy koko painollaan suoraan sängyssä olevan rautaisen junan (pienen!) pienoismallin päälle. Niin: se sänky on kaksi metriä pitkä ja 1,40 metriä leveä… Sampulla kuuluu olla a i n a kuhmu otsassa. Kukaan ei enää edes kauhistele ensin kovaa pamausta, sen jälkeen pientä itkahdusta, jonka perään kuuluu Sampun toteamus "ohoh, sattui päähän". Se on enemmän sääntö, kuin poikkeus, että Sampu tipahtaa puiston kiipeilytelineestä, kompastuu liukumäen rappusissa ja kaatuu potkulaudalla päiväkodin pihalla niin, että puoli käsivartta on haavoilla. Tähän pitää lisätä perään, että tyyppi on kyllä äärimmäisen ketterä jaloistaan, taitava liikkumaan ja näppärä, kuin mikä. Hän on vain perintönä saanut jonkun ylivoimaisen kaatuja/tapaturmageenin. Niin ja Edwardin suureksi suruksi Sampu vihaa laastareita. Kas kun Edward saattaa viettää puoli iltaa yrittäen metsästää kehostaan jotain mustelman, tai haavan alkua muistuttavaa jälkeä, jotta: hän saisi laastarin. Kun niitä ei löydy, niin aina olisi varmana nakkina olemassa Sampu, jota voisi laastaroida oman itsensä sijaan. Mutta Sampu ei siis tykkää. Ei tykkää vaikka Edward suostuttelee, maanittelee ja lahjoo. Esittelee koko laastarirepertuaarin: nalle puhit, muumit, värittömät ja värilliset mallit.

Tähän mennessä allekirjoittaneen tunarointi on aiheuttanut jonkinmoista yleistä hymistelyä ja tirskuntaa ystäväpiireissä. Lähimmät ihmiseni jo olettavatkin, että jos lähdemme viikonlopuksi mökille, niin jotain sattuu ja tapahtuu. Sen vaan kuuluu mennä niin. Tämän lyhyen pohjustuksen jälkeen ei liene kenellekään teistä tule yllätyksenä se, että allekirjoittaneella on koipi ruvella (sekä kyynärpää).

Pari viikkoa takaperin olimme Sampun kanssa iltakävelyllä. Sampu potkupyörällä, allekirjoittanut "tukevasti" kävellen. Suuntana oli puisto, jota lähestyimme pitkin hiekkatietä. Erinäisten käänteiden jälkeen saavuimme puistoon. Sampu pyörällään. Allekirjoittanut kävellen. Vähemmän tukevasti. Koska toinen koipi oli suorastaan räävittömän auki. Niin ja puhelimen lasi hajalla. Sattuuhan sitä… Sattuuhan sitä eritoten siihen aikaan, kun kesän ensimmäiset helteet alkavat. Ei kun kaivelemaan maksimekkoja ja muita pitkiä trikoovaatteita kaapin perukoilta esiin. Jotta on jotain päällepantavaa töihin. Silkasta kunnioituksesta kaikkia pääkaupunkiseudulla asuvia ja sattumalta allekirjoittaneen työmatkalla kohtaavia ihmisiä, saatikka työkavereitani kohtaan, katsoin parhaammaksi piilottaa polveni parin viikon ajan.

Kuluneen viikonlopun jälkeen koipea tarkastellessa tulimme miehen kanssa yhteistuumin siihen tulokseen, että koipi on parantunut yllättävän hyvin, eikä näytä enää "yhtään niin kamalalta". Päätin siis aurinkoisen kesämaanantain kunniaksi pukeutua mekkoon. Ja se kesämekko päällä junailin itseni töihin.

Työpaikalla sain hyvin pian siskoltani viestin "onko sulla tänään raitamekko päällä". Vastasin kysymykseen kyllä. Vastaukseen sain vastauksen "mun työkaveri näki sut tänään junassa".

Ja koko tarina meni siis näin. Ihminen, jota en ikinä, kuuna päivänä ole tavannut, oli aamulla tullut ilmoittamaan siskolleni, että "näin siskosi junassa". Oli puhunut jotain tyylikkäästä raitamekosta (tekisi jopa mieli laittaa painotus sanalle tyylikäs…) ja siitä, että olemme siskoni kanssa ihan saman näköisiä. Oli maininnut aseman, jolta tämä tyylikkääseen raitamekkoon pukeutunut naikkonen oli tullut junan kyytiin. Tuohon siskoni oli naurahtanut "väärä asema, et sä mun siskoa ole nähnyt" ja ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen. Vastapuoli ei ollut luovuttanut, vaan oli sinnikkäästi ollut sitä mieltä, että hän on nähnyt siskoni siskon, piste. Keskustelu oli jatkunut jotakuinkin näin:
- "saat satasen, jos muka oot tunnistanut mun siskon",
- "ihan satavarmasti oli sun sisko, olette ihan saman näköisiä",
- "joo, joidenkin mielestä, mutta ei takuulla ollut mun sisko"
- "siis sillä oli tyylikäs raitamekko, se oli ihan sun näköinen… niin ja sillä oli tosi iso rupi polvessa"
 -"joo, oli se mun sisko".

Kyllä olisi maailma paljon tylsempi paikka, jos aina pysyisi pystyssä…