Ahaa Elämyksiä

En tiedä onko kyse päivien selkeästä pitenemisestä, valon määrän kasvusta vai mistä lie, mutta tällä viikolla lamppu on vilkkunut päässä useaan otteeseen, ahaa-elämysten muodossa. Epäilen, että jopa kapasiteetilleni siinä määrin suurissa määrin, että vilkunta aiheutti työpäivää sulostuttamaan aikamoisen migreenikohtauksen. Migreenin suhteen se lamppu ei kyllä vilkkunut kertaakaan. Kaverini oli laittanut juuri facebook:n listan 16 erilaisesta migreenioireesta, joista olisin voinut täpätä vihreällä kyllä-pukinsarvella suurinpiirtein jokaisen, mutta siltikään ei mieleen hiipinyt ajatus migreenistä. Sitä se ajattelutoiminta tuottaa, rankkaa päänsärkyä. Tässä vaiheesa pitää kyllä todeta, että suurin osa kuluneen viikon valon vilkkumisista ei suinkaan ole ollut ajattelutoiminnan tulosta. Vaan lähinnä toiminnan aiheuttamaa vilkuntaa.

Yhden ahaa-elämyksen koin eilen aamulla, tarpoessani junalta työpaikalle, melkoisen rivakkaa vauhtia. Vesisade nimittäin kannustaa kummasti laittamaan tossua toisen eteen normaalia nopeampaa tahtia. Lammikoita väistellessä mietin samalla mielessäni työkuvioita. Lähinnä työpäivän pituuksia. Toistaiseksi teen lyhyttä työpäivää ja olen varsin tyytyväinen tilanteeseen. Mutta ainahan sitä tulee mietittyä, että mitäs sitten tulevaisuudessa.  Varsinkin, jos on jossain vaiheessa käynyt esimiehen kanssa keskustelua aiheesta "joskus vuoden kuluttua voisin ehkä ruveta tekemään pidempää päivää. Siis jos teille vaan sopii". Tätä keskustelua ja tulevaa syksyä (aikainen lintu madon nappaa...) miettiessäni se lamppu otti ja syttyi. Vaikka kehitysvamma-asioiden kanssa on taplattu vuosia, aina sitä yhtäkkiä tajuaa uusia juttuja. Nyt tajusin sen, että herrasväki Edward ja Topo tuskin ikinä tulevat pärjäämään koulupäivän jälkeen keskenään kotosalla. Joskus, kun lapset olivat vasta ajatusasteella, sitä ajatteli, että kun lapsia saa, niin ensin tulee se vauvavaihe, sitten taaperovaihe. Jota seuraa leikki-ikävaihe, jonka jälkeen lapsesta kasvaa koululainen. Jossain vaiheessa pienestä koululaisesta kasvaa isompi koululainen, joka osaa tulla yksin koulusta kotiin, syödä jääkaapiin laitetut välipalat, tai noh: villeimmissä kuvitelmissani tehdä ne välipalat jopa itse. Ja pärjätä siellä kotosalla siihen asti, kunnes vanhemmat saapuvat töistä kotiin. Jollemme halua Sampulle sälyttää isovelien valvontaa "sitten joskus". (ei, emme halua) näin ei taidakaan käydä. Joten tulemme aina olemaan enemmän tai vähemmän riippuvaisia iltapäiväkerhoista ja taksiajoista. Joudumme jatkossakin sumplimaan palaverit ja muut työjutut niin ,että jompikumpi on kotona "taksia vastassa". Hetkellisesti lampun syttyminen ja ahaa elämys salpauttivat hengityksen. Kunnes se lätäköitä väistellessä tasaantui ja asia tuli käsiteltyä mielessä pikavauhtia. Näillä mennään ja sillä siisti. Elämässämme taksit ja iltapäiväkerhot näyttelevät suurta roolia vielä "jokusen vuoden".

Toisenlaisia ahaa elämyksiä koin majakan ja perävaunun, eli Edwardin ja Sampun kanssa kuluvan viikon tiistaina. Keksin maanantai-iltana luvata Edwardille ,että jos hän nousee seuraavana aamuna nätisti sängystä ylös ja suorituu kouluun ilman puheita kivien heittelystä kouluun, opettajan inhoamisesta ja siitä, että hänellä on kurkkuyskä/nuha/yskä/päänsärky/on vain yleisesti hirvittävän sairas, tarviten sairaalahoitoa, me menemme uimaan. Edwardin hoitaessaan oman tonttinsa esimerkillisesti, ei siintä auttanut muu, kuin ruveta kaivelemaan uimahousuja kaapin perukoilta iltasella. Tuumasta toimeen. Edwardin varmistellessa, että repussa on varmasti uimaousut ja pyyhe, ja Sampun ängetessä itsensä keikalle mukaan, ei kun bussiin ja kohti uimahallia.

Ensimmäinen ahaa-elämys tuli vastaan lipunmyyntiluukulle. Ahaa-elämyksen virkaa toimitti tässä vaiheessa A3:n kokoinen, kuvalla varustettu ukaasi siitä, että kyseisessä uimahallissa ei suin surminkaan uida uimashortsit jalassa. Niin, juuri sellaiset uimashortsit jalassa, jotka olin herrasväelle reppuun pakannut. Ei kun vienosti tiedustelemaan lipunmyyjänuorukaiselta, saako paikasta vuokrata uimahousuja. mutisten samalla puolustuspuhetta tyyliin: "mä en tiennyt, kun me ei olla ikinä käyty uimahallissa". (itseasiassa nyt kyllä muistan, että olemme Edwardin ja Topon kanssa käyneet ainakin paristi aiemmin uimahallissa, joten lausahdushan oli selkeä vale). Lipunmyyjänuorukainen kaivoi meille kahdet uimahousut ja kehotti siirtymään kahvion puolelle maksamaan pöksyvuokraa. Sinne siis, herraseuralaisten hkovaan äänisten "koska me mennään sinne uimahalliin uimaan" huokailujen saattelemana.

Riistovuokran maksettuamme (ihan oikeasti riistovuokran: kyseisellä hinnalla olisi ostanut ainakin kolme paria uimapöksyjä!), aloimme siirtyä kohti pukukoppeja. Säädettyämme aikamme avainkorttien kanssa siinä määrin, että keräsimme peräämme jonon, onnistuimme jotenkin (ehkä mahdollisesti poikien lopulta mennen puomien alta...) pääsemään pukuhuonetilojen puolelle.  Äiti-ihminen pääsi hihkaisemaan voitonriemuisena majakalle ja perävaunulle, että nyt kuulkaa pojat mennään sinne uimaan. Voitonriemuisen hihkaisun jälkeen aloin röntgenkatseellani katsastaa pikaisesti pukuhuonetta läpi, löytääkseni itselleni ja seurueelleni tyhjän kaapin. Ennenkuin ehdin tehdä löytöä, koin seuraavan ahaa-elämyksen; olen aino nainen kyseisessä pukeutumistilassa. Ei kun Edwardille ja Sampulle komento "mennääs kuule pois täältä, me taidetaan olla miesten pukuhuoneessa", komentoa seurasi vanhahkon herrasmiehen huomautus siitä, että hän oli ajatellutkin, että olemme ehkä vähän väärässä paikassa. Päädyimme siis jälleen säätämään tolkuttomasti avainkortiemme kanssa ja keräämään peräämme poistumisjonoa, jotta pääsimme sieltä väärästä pukkarista pois.

Ei kun suunta kohti käytävän toisessa päässä olevaa naisten pukeutumistilaa, ja jalo lupaus Edwardille ja Sampulle siitä, että "ihan just kuulkaa päästään uimaan".  Edwardin ja Sampun heitellessä tässä vaiheessa äiti-ihmisen suuntaan suht tuomitsevia "taidat vain valehdella"-katseita. Naisten pukuhuoneen portilla säädettiin jälleen (tottakai! Tekevä ei todellakaan ainakaan kahdesta kerrasta opi) avainkorttien kanssa niin sanotusti isolla hanskalla. Ja se kolmas ahaa-elämys teki tuloaan: ilmeisesti olemme käyttäneet korttimme loppuun, ängettyämme itsemme sinne miesten pukukoppiin. Ei kun pitkää käytävää pitkin takaisin lipunmyyntipisteelle. Pitkän jonon perälle ja odottamaan vuoroa, jotta saamme uudet avainkortit. Tässä vaiheessa herraseuralaisten siirtyessä mulkoilusta verbaliikan puolelle, heidän suureen ääneen epäillen sitä, että näinköhän tässä uimaan mennään ollenkaan. Hetken jonottelun jälkeen pääsimme lipunmyyjänuorukaisen juttusille ja sain selvitettyä asiani. Siis sen ,että tässä nyt kävi niin hassusti, että avainkorttimme käytetty, mutta emme ole kyllä vielä päässeet uimaan " Kato, kun me mentiin vahingossa miesten pukuhuoneeseen ensin, kato kun me ei olla ikinä oltu täällä". Toisin, kuin työkaverini juttua kertoessani epäilivät, emme joutuneet maksamaan uutta uimamaksua. Luulen ,että teimme toiminnallamme lipunmyyjänuorukaiselle todella selväksi sen, että sekalainen seurakuntamme ei todellakaan ole käynyt kyseisessä paikassa uiskentelemassa aiemmin.

Muutaman ahaa-elämyksen jälleen pääsimme, kuin pääsimmekin uimaan. Edward ja Sampu nauttivat. Jopa siinä määrin, että tuli luvattua, että tästä tulee ihan oikea harrastus. En mennyt sentäs niin pitkälle, että olisin puuhasta jokaviikkoista harrastusta luvannut, mutta joka toinen viikkoisen kyllä, terveystilanteiden niin salliessa. Ja eihän sitä tiedä miten me innostumme; ties vaikka ensi talvena uiskentelisimme joka viikko? Aika näyttää.

Aika näyttää myös sen, että tuleeko loppuviikosta vastaan lisää ahaa-elämyksiä. Edward sai yhden ahaa-elämyksen uintikeikan jälkeen: lamppu syttyi ja toi mukanaan muistot viime kesältä. Sain esikoiseni suunnalta vienon-kainon ehdotuksen, että jos ensi kerralla ei mentäisikään uimahalliin ,vaikka siellä kivaa olikin, vaan: "äiti, voisimmeko me mennä hiekkarannalle uimaan".  Rantakelejä odotellessa siis...