Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?