Voihan Uhma

Uintikeikka numero kaksi. Olemme osanneet mennä oikeaan pukukoppiin, äiti-ihminen on käynyt hankkimassa urheilualanliikkeestä uimahallin hyväksymät uimavermeet. Edward polskii, esittelee taitojaan "katso äiti, minä sukellan", tarkoittaen sitä, että suu apposen auki hörpätään puoli litraa uimavettä naamariin. Sampun hymy ylettää oikeasti korvasta korvaan, tyypin säntäillessä lastenallasta päästä päähän. Voi kun ne on onnellisia. Voi kun ne on söpöjä, mietin.

Siirrymme sujuvasti altaasta suihkun kautta pukeutumaan. Sampua hymyilyttää yhä. Vähän pitää kikkailla ulkovaatteiden kanssa, ja kikatella perään. Annan ohjeita "pueppa hei nyt, me ei ehditä kahville jos meinaat pitkäänkin säätää housujen kanssa". Vähän lisää säätöä ja kikattelua, jonka jälkeen housut eksyvät oikein päin kantajansa päälle. Suuntaamme kohti kahvilaa. Uimahallin käytävällä tapaan tutun vanhasta työpaikasta; 30 sekuntiin mahtuvat kuulumisten vaihdot "hei, sä asut mun kaverin naapurissa, montako lasta sulla onkaan, minkä ikäisiä ne on, mitkä niiden nimet on". Heitetään samat kysymykset takaisin, miinus naapuritoteamus. Edward ja Sampu ovat sitä mieltä, että juoruilu saa nyt riittää, mars kahville. Jatkamme siis matkaamme kohti kahvilaa. Mietin mielessäni, että hyvinhän meillä menee. Ehkä tätä uimista pitäisi ruveta harrastamaan kerran viikossa.

Kahvilassa Edwardilla on selvät sävelet tarjoilujen suhteen; suklaajäätelöä sen olla pitää. Homma klaari. Sampu arpoo: pulla. Ei kun jäätelö. Ei kun pulla. Yhtäkkiä herran päässä syttyy lamppu "Faapu (kaverin itse itselleen antama hieno lemppari) haluu jätskii ja kaks pullaa". Jahas, tässä on nyt sitten neuvottelun paikka… Neuvottelut sujuvat jouhevasti, ja suht sopuisissa merkeissä. Edward jäätelöineen ja Sampu pullineen istuutuvat kahvilassa pöydän ääreen. Sampu syö pullansa minuutissa. Ilmoittaen pontevasti perään, että nyt sitten mennään ostamaan jäätelöä. Seuraavan kolmen minuutin ajan keskustelu menee jotakuinkin näin "ostaa jäätelöä" "ei nyt osteta", höystettynä perustelulla siitä, miksi jäätelöä ei osteta. Perustelut tyrmätään kova äänisemmällä jäätelövaatimuksella, joka torpataan samalla "ei nyt osteta" toteamuksella, hyöstettynä lyhyemmällä perustelulla. Jonka jälkeen jäätelö"keskustelu" aloitetaan uudestaan. Keskustelun urautuessa täysin samoihin aiheisiin, jossain vaiheessa äiti-ihminen toteaa äiti-ihmisen suurella kypsyydellä, että "nyt on kuule sellainen juttu, että jos siitä jätskistä jauhetaan vielä, niin ens kerralla sä et pääse mukaan uimaan". Jäätelökeskustelu loppuu tähän karmaisevaan uhkaukseen, höystettynä peljästyneenä "ei ei, kyllä minä pääsen uimaan" kommentilla.

Antoisan jäätelökeskustelun jälkeen on aika suunnata kohti bussipysäkkiä. Tässä vaiheessa äiti-ihminen alkaa niin sanotusti pelätä pahinta. Sampun väsymyskäyrä on huipussaan. Tämän tarkoittaessa sitä, että ne hihat voivat palaa ihan koska tahansa. Bussiin päästään kunnialla, matkanteko aloitetaan kunnialla, Sampun hakeutuessa äiti-ihmisen syliin istumaan. Jokusen minuutin köröttelyn jälkeen Sampu ilmaisee halunsa vaihtaa paikkaa bussissa. Paikanvaihtoon annetaan lupa, kunhan maltetaan odottaa siihen asti, että bussi pysähtyy pysäkille. Asia perustellaan hyvin; jos bussi jarruttaa, samalla kun paikanvaihto-operaatio on kesken, voi kaatua, sattua, tulla pipi, joutua vaikka lääkäriin. Sampu on sitä mieltä, että ei nyt vois vähempää kiinnostaa, ei takuulla kaaduta, eikä tule pipejä. Tyyppi ottaa niin sanotusti ritolat siitä ätii-ihmisen sylistä ja isojen vastalauseiden saattelemana aletaan vaihtamaan paikkaa, bussin yhä liikkuessa.

Seuraavat neljä minuuttia (äärimmäisen pitkää sellaista) käydään taistoa aiheesta "istu aloillas", "empä istu". (saatte arvata mitkä vuorosanoista kuuluvat kenellekin…). Sampua alkaa karjututtaa. Paikkaa pitäisi vaihtaa puolen minuutin välein; syliin, pois sylistä omalle penkille, Edwardin viereen, takaisin syliin. Kaikkea tätä yritetään tehdä yhä vain kovaäänisemmän protestoinnin siivittämänä. Äiti-ihmistä alkaa väsyttää; uhmailu, aikainen herätys, antoisat keskustelut.  Ei enää jaksaisi hengitellä syvään ja selittää samaa asiaa kymmenettä kertaa. Aika turvautua äärimmäisen kypsiin toimenpiteisiin, jotta kotiin päästäisiin kunnialla "kato Sampu, onko tuolla ulkona iso koira". Sampu hyökkää saman tien äiti-ihmisen syliin istumaan, yrittäen samalla tihrustaa bussin ikkunasta ulos, nähdäkseen väläyksen siitä isosta koirasta. Tyyppi tajuaa hyvin pian ison koiran olleen äiti-ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja paikanvaihto-operaatio pitäisi aloittaa jälleen kerran alusta. Operaatioon lisätään kannustushuudot äiti-ihmiselle "äiti, sä oot tyhmä, mene pois". Bussin kaartaessa yhdelle matkan varrella olevista pysäkeistä, äiti-ihminen näkee tilaisuutensa tulleen:"ai kato Sampu, sä pidät niin kovaa mekkalaa, että bussikuski taitaa pistää sut pihalle tällä pysäkillä". Sampu hiljenee ja kapuaa jälleen kauniisti istumaan äiti-ihmisen syliin. Kunnes tyyppi tajuaa, että tämä pihallelaittokin taitaa olla vain äiti-ihmisen velmuilua, ihan niinkuin se iso koira. Jatkamme matkaamme viiden minuutin ajan, käyden aina vain loputonta keskustelua siitä paikan vaihtamisesta. (plus isosta koirasta ja bussista pihalle laittamisesta).

Kotitiellä koko matkan kyllästyneen näköisenä uhmanäytelmää seurannut Edward vihdoin ja viimein avaa sanaisen arkkunsa "äiti, ens kerralla Sampu ei tule mukaan uimaan". Äiti-ihminen ei juuri sillä hetkellä voi olla enempää samaa mieltä. Tämä hiljainen toteamus pelästyttää pikkuveljen perusteellisesti. Loppumatka istutaan hipihiljaa äiti-ihmisen vieressä ja bussikuskia kiitetään iloisesti kotipysäkillä.

Suht rauhaisissa tunnelmissa päästään kotiovelle asti. Syödään iltapalat ilman suurempaa showta, kunnes hampaiden pesun aikaan Sampun väsymys ja uhma kuohahtavat täysin yli äyräiden. Alkaa itku, karjuminen, heittäytyminen. Eikä tässä maailmassa enää mikään voi lohduttaa yliväsynyttä uhmaikäistä.  Yöpukukin on tietysi hukassa. Väsymyskriisin ollessa päällä sitä ei lähdetä edes yläkerrasta metsästämään, vaan turvaudutaan lattialla rötköttävään collegehaalariin. Kai sekin voi pahimmassa tapauksessa ajaa yöpuvun virkaa.

Varttia myöhemmin Sampu nukkuu, collegehaalari päällä, rakas hauva vieressään.  Äiti-ihminen on saanut hetken niin sanotusti kerätä voimia ja tuijottaa nyt nukkuvaa pikkumiestä miettien, että ei maa voi tuon söpömpää ilmestystä päällään kantaa. Miettien samalla, että kauankohan tuo uhma kestää? Voisiko herra uhmaikäinen jotenkin varoittaa etukäteen, että missä tilanteissa pahin puuska saattaa iskeä päälle. Niin, ja olikohan se oikeasti fiksu veto päättää ottaa Sampukin mukaan kevään ulkomaanreissulle. Neljän tunnin lento, ei paikanvaihtomahdollisuutta… Sitä odotellessa.