Ylös, Ulos ja Liikkumaan. Vai?

Kuten on ehkä saattanut aiemmista raapustuksistani käydä ilmi, niin olen jossain määrin some-addikti. Postaan itse suht tiuhaan kaiken laista niin faceen, kuin instaankin. Mutta vielä sitäkin tiuhempaan seuraan, mitä muille kuuluu. Enimmäkseen some-piipahdukset ovat sellaisia lyhyitä kolmen minuutin täsmäiskuja: odotellessa, että ruoka valmistuu, illalla ennen nukkumaanmenoa, aamulla bussissa. Silloin, kun puuhastelen trion kanssa, pyrin pitämään huolta siitä, että lukuunottamatta kuvien ottamista: puhelin pysyy piilossa.

Somessa tykkään seurata kaikenlaista: blogeja joissa on fiksua asiaa, instatilejä joissa on kauniita kuvia. Ärsyynnyn ajoittain (nojooh, monta kertaa viikossa) tiettyihin tileihin sen vuoksi, että ne ovat jotenkin niin... kuorrutettuja? Tiedättekö samalla tavalla, kuin lapsen synttäreille kuorrutetaan se oikeasti vähän epäonnistunut täytekakku. Mitä sen on väliä, että kakku on susiruma, eikä oikein pysy kunnolla kasassa. Kermaa, mansikkaa, ja muuta tilpehööriä vaan päälle, ja kyllä siitä nätti saadaan! En tiedä onko tämä iän mukana tullutta viisautta, mutta en kertakaikkiaan osta sitä, että jonkun elämä on hattarraa, ruusuja, ihanaa, upeaa ja mahtavaa, päivästä toiseen. En kertakaikkiaan osta sitä, että kaikki on niin... sommiteltua. Silti seuraan näitä tilejä, ihan vaan koska: kauniita kuvia on kiva katsoa! Olivat ne sitten miten sommiteltuja, tai sokerikuorrutettuja tahansa.

Sitten seuraan jotain "jumppatilejä". Siis tilejä joissa jaetaan hyviä kotijumppaohjeita, tai hyvää tsemppausta omaan "ensi viikolla alkavaan" elämäntapamuutokseen. Laittaisin tämänkin iän tuoman jonkinasteisen viisauden piikkiin: Tajuan, että minun ei tarvitse olla "kuten he". Koska: he tekevät sitä jumppahommaa työkseen. Heillä saattaa olla jo niin isoja ja itseohjautuvia lapsia, että laatuaika lasten kanssa ei ole sitä, että ensin jahtaat tyypit kiinni, yrität saada heidät puettua, jonka jälkeen ohjaat lauman pulkkamäkeen, vahtien herkeämättä tilannetta, joka sekunti. Heillä laatuaika lasten kanssa saattaa olla brunssi kivassa paikassa sunnuntaina ja Putouksen finaali sohvalta katsottuna lauantaina. Heillä siis oikeasti on aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa liikuntaa. Lähestulkoon niin paljon, kuin sielu sietää.

Vaikka olen melkoinen anti-jumppapirkko, on liikunta kuitenkin vuosia ollut tärkeä osa arkea. Kun koira tuli taloon vajaa pari vuotta sitten, "koulutin" siitä itselleni juoksukaverin. Vitosen se karitsan näköinen musta pikkukoira jaksaa juosta ihan heittämällä. Siinä tulee oikeasti hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla: juoksu&koiran lenkitys. Yksi tapa hikiliikkua, vaikka aikaa ei ihan älyttömästi olisi. Lisäksi otan myös niiltä "jumppatileiltä" testiin erilaisia 20-30 minuutin kotijumppia. Niitä harjoitan kylppärin edustalla samaan aikaan, kun trio on iltakylvyssä. Vähän soveltamista se vaatii ajoittain, mutta kun oikein tahtoo: se 20 minuuttia aikaa illasta löytyy. Ja kun aikataulu antaa myöten, sekä kaikki maailman planeetat sattuvat olemaan oikeassa asennossa: raahaan luuni salille. MUTTA:

En tee mitään näistä silloin, kun yöelämä huushollissa on vilkasta. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että juoksisin kissanristiäisissä ja illanistujaisissa. Vaan sitä, että Topolla on takanaan enemmän, kuin pari kappaletta huonoja öitä. Silloin tyrkkään koiran Eliaksen ja Sampun kanssa pihalle, lupaan iltapalan kylkeen kaakaot, jos jaksavat juoksuttaa itseään ja koiraan sulassa sovussa noin tunnin verran. Jotta: ei tarvitse kävellä niin pitkää iltalenkkiä. Tyydyn selaamaan instasta vinkkejä uusistaa suklaalaaduista. Joita luonnollisesti testaan. Maatessani sängyn päällä x-asennossa. Illan liikuntaharrastuksen ollessa käden liikuttamista kaukosäätimen ja sen suklaapaketin välillä. Minä tiedän, itseasissa: joka solu minussa tietää, että pitäisi vain hakea alakerrasta hedelmiä. Yrittää tehdä vähintään 30 minuutin lenkki, jotta ajatus alkaisi toimia paremmin. Mutta en kykene. En pysty. Koska samaan aikaan joka solu minussa huutaa lepoa, suklaata, unta.

Kaikkia maailman sometilejä selatessani en ole ikinä onnistunut törmäämään tiliin, jossa annetaan ohjeita hyvään elämään, meille äideille, jotka elämme ruuhkavuosia vuosi toisensa jälkeen. Koska: ne lapsukaisemme eivät ala nukkua paremmin, opi omatoimisemmaksi. Koska päätä jäytää univelka, pelko, huoli ja suru. Jotka aiheuttavat sen, että hedelmien sijaan valitsemme suklaan ja lenkkipolun sijaan edes pienen hetken, omassa rauhassa, sohvan nurkassa. Ja se joka on sitä mieltä, että niskasta itseään kiinni ja pihalle vaan: kokeile itse elää tätä "mitä sattuu"-elämää noin kymmenen vuoden ajan ja jutellaan sitten uudelleen aiheesta.

Näytän nyt pursuavan vinkkejä... joten tässä taas vinkki jollekulle: Somekanava meille mammoille, jotka kyllä tajuamme, mitä hyvän elämän eväät sisältävät. Mutta jotka väsymyksen, huolen, 24/7 toimintavalmiuden vuoksi joudumme vähän oikomaan. Joskus korvaamaan iltapalan suklaalla ja iltalenkin istumalla vartin verran aloillaan, jotta sydämen sykkeet laskisivat edes säädylliselle tasolle. Sellainen kun löytyy, niin lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon, että minusta tulee iki-seuraaja!

80 kilometriä

Kirjoitin aiemmin keväällä projektistani nimeltä 20. Tarkoituksena siis yrittä juosta 20 kilometriä putkeen syksyyn mennessä. Ja siitä, miten lenkeistä oli tullut tapa tuulettaa päätä.

Päätä tuuletetaan yhä, Puhelimen sportstracker kertoo, että kilometrejä on kertynyt kasaan reilut 80 tasan kuukaudessa. Joista juoksukilometrejä pyöreä nolla. Hiljaa hyvää tulee, tai jotain. Lenkkien (kävely sellaisten siis) luonne on muuttunut; nyt lähden yleisesti ottaen hyvillä fiiliksin lenkille. Tullen tietenkin kotiin vielä paremmilla fiiliksillä. Parasta kaikessa on se, että olen saanut siskostani vakilenkkikaverin.

Reiluun 80 kilometriin on tietenkin kertynyt jokunen askel, jokunen askelkyykky, joita sisko pakottaa (ikävä tapaus!) tekemään jyrkimmissä ylämäissä. Kauniita maisemia. Kevään puhkeaminen konkreettisesti kukkaan. Sekä kaikenlaista lenkkien välissä sattunutta ja tapahtunutta.

Tänään istuimme Sampun puten (eli puheterapeutin) kanssa ruokapöytämme ääressä käyden läpi puheterapian tavoitteita. Selvät sävelet sen suhteen, että puhetta pitää saada selkeämmäksi. Tutun puheterapeutin kysymykseen "mitä te täällä kotona toivoisitte puheterapialta" en osannut heti vastata oikein mitään fiksua. No siis sitä, että se puhe selkeytyy? Kyllä. Mutta sen lisäksi? Elämässä kaikki on suhteellista; jos perheessä asuu yksi alaikäinen kaveri, joka avasi sanaisen arkkunsa neljän ja puolen vuoden kypsässä iässä, sekä yksi jolla arkun avaimet ovat yhä totaalisen hukassa reilun seitsemän vuoden iässä, emme osaa oikein heiteillä kirveitä kaivoon siitä syystä, että vajaa nelivuotias kaveri puhuu epäselvästi. Koska sehän puhuu! Osaten jo ojentamisen jalon taidon: "äiti, se ei ole kiitti, vaan kiitos". Tuntien äitinsä rakkauden colajuomia kohtaan, varmistellen lauantaiaamuna tuiman näköisenä "äiti, onko sulla mukissa kahvia. Vai onko siellä pepsiä". Sekä heittäytyy dramaattisesti sängyn päälle, vielä dramaattisemmin voivotellen "Faapu ( eli Sampu) söi kaikki äitin suklaat". Tyyppi tajuaa mitä hänelle puhutaan ja hän osaa vastata. Kertoa, että on parhaan dagiskaverin kanssa taas hyppinyt pöydältä ja ei kyllä maar aio syödä spagetin kanssa kastiketta.

80 kilsaan on mahtunut se yksi Linnakeikka. Koska yritämme miehen kanssa suorittaa työvelvoitteita parhaamme mukaan, olimme kaukaa viisaina ajatelleet, että hoidetaan kaksi lasta yhdellä keikalla. Yhden aikuisen voimin. Työnjaon ollessa seuraava: Äiti-ihminen retuutta Topon ja Sampun aamun ruuhkabussiin, ajelee sillä ruuhkabussilla tunnin verran ympäri pääkaupunkiseutua, päästäkseen Linnaan. Retuuttaa ne kaksi pikkutyyppiä bussipysäkiltä epilepsiapoliklinikalle, lääkärin huoneeseen. Ja yrittää siellä lääkärin huoneessa keksustella fiksuja lääkärin kanssa, samalla paimentaen jälkikasvuaan. Jotka eivät olleet ollenkaan sitä mieltä, että heitä kiinnostaisi olla lääkärin tutkimuksen kohteina. Keikan jälkeen asiaankuuluvat kahvit, pihalle Linnasta, pikkutyypit pihalla odottavalle miehelle, joka sai lähteä vetämään pääkaupunkikierrosta toiseen suuntaan; vieden Sampun päiväkotiin ja Topon kouluun, sekä itsensä takaisin työpaikalle. Voin kertoa, että kyseisen keikan jälkeen oli takki tyhjä ja teimme miehen kanssa "kaksi lasta vaatii kaksi vanhempaa lääkärikeikoille"-sopimuksen.

80 kilsaan on mahtunut yksi ulkomaan reissu. Suorastaan täydellinen loma. Vappu jota vietettiin ystävien kanssa. Edwardin ja Edwardin parhaan ystävän jäätelötärskyt. Edwardin lauantaiaamuinen paniikinomainen huudahdus " voi pahus, kuka on syönyt minun suklaat." Sekä ehkä maailman paras äitienpäivä. (sillä tavalla sopivasti täydellinen, ei liian imelä).

Siihen on mahtunut myös pohdintaa; kohta on kesä. Kesän jälkeen on syksy. Syksyllä täyttyy itselleni asettama "teen nyt vuoden verran osa-aika töitä ja katsotaan sitten"-aikaraja. Olen täysin vakuuttunut siitä, että haluan yrittää pidentää työpäivää syksyllä, mutta kuinka paljon sitä voi pidentää, ilman että koko samassa osoitteessa asustava sekalainen seurakunta ottaa päätöksestä liikaa negatiivista osumaa? Haluanko lähteä seitsemän jälkeen aamuisin ja kotiutua puoli kuuden aikaan iltapäivällä? Haluanko, että trio lähteeä kouluun ja päiväkotiin kahdeksan aikaan, kotiutuen viiden hujakoilla? Onko nykyinen työni sellaista, jonka vuoksi olisin valmis pidentämään päiviä? Pohdinta jatkunee...

80 kilometriä pitää sisällään keskustelun tutun lääkärin kanssa. Käymme läpi Topon elämää ja vointia. Pystyn puhumaan, ilman että alahuuli alkaa väpättää ja silmät yrittävät toimittaa vesiputouksen virkaa. Näin ei ollut viime syksynä. En osaa sanoa onko näin ensi syksynä. Mutta näin oli viime viikolla. Kilometrit pitävät sisällään pienen taimen ristiäiset, joissa olimme koko perhe. Kello neljän yörallin, kun me miehen kanssa kuljetamme vuoron perään pitkin taloa vaeltavaa Topoa takaisin sänkyyn. Kello kahden astmapiippusessiot. Väsyneet aamut, illat jolloin valvoo liian pitkään. Sitä peruslapsiarkea.

Se pitää sisällään myös illallisen Töölön torin laidalla. Kun pitkän ajan jälkeen tuntuu, että me miehen kanssa puhumme samaa kieltä, pelaamme samassa tiimissä. On ainakin nyt juuri helppo ja hyvä olla yhdessä.

Katsotaan mitä seuraavat 80 kilometriä pitävät sisällään. Ehkä jopa jokusen juoksukilsan? Satavarmasti muutaman aamun, jolloin on liian kiire. Päiviä jolloin päätän tehdä pitkää duunipäivää, muuttaakseni päätöksen seuraavana päivänä. Varmuudella yhden Linnakeikan. Sekä sen, että se pyykkivuori ei katoa mihinkään. (nimimerkillä: mies muisteli nähneensä harmaat farkkunsa vuosi sitten, kun laittoi ne pyykkikoriin...)

IkäKriisi

Kuten aiemmin mainitsin, tuli lomamatkan aikana täytettyä pyöreitä. Koko viikko on reissun jälkeenkin ollut yhtä juhlaviikkoa; olen ehtinyt illalliselle hyvän ystävän kanssa, perjantaina viinille töiden jälkeen toisen ystävän kanssa, olen saanut kukkia, shampanjaa ja muita ihania lahjoja. Olen ylipäänsä tuntenut itseni, hmmm… hyvin erityiseksi. Voisin ihan oikeasti tottua tähän! Hauskinta kaikessa on se, että tiedossa on vielä omat + miehen, sekä jokusen ystävän nelikymppisjuhlat, joten tämä synttärihuuma ei ole vielä likimainkaan loppumaisillaan. Tämä siis ihan aidosti on juhlavuosi.

Huuman keskellä olen myös pohtinut, että pitäisikö tässä potea jonkinasteista ikäkriisiä. Neljäkymmentä… Se on tukevasti keski-ikäisen naisen ikä. Olen huomannut valokuvista, että silmieni alle on ilmestyneet pussit. Siis ei sellaiset valvomispussit; silmien alla tukevasti vuosia roikkuneet valvomispussit ovat muuttaneet muotoaan valvomispusseista -> ikä&valvomispusseiksi. En ole hirveän ulkonäkönokonuuka (kannustava ystäväni totesi jokunen vuosi sitten jo, että "jos sä et vieläkään ole alkanut käyttämään silmänympärysvoidetta, niin nyt se kuule taitaa olla jo myöhäistä"), mutta silmäpussikuvia tutkaillessa, samalla kun katsoo tv:stä taustalla pyörivää kotirouvaohjelmaa, jossa käydään botox-kutsuilla, hiipii mieleen ajatuksia, kuten "miksei, miksen mäkin voisi". Sen voin kertoa, että aika paljon siihen vaaditaan, että "minäkin voisin". Mutta ainakin elämä on opettanut, että älä koskaan sano ei koskaan.

Silmäpusseja lukuunottamatta en ole siis sen kummemmin ehtinyt potea ikäkriisiä. Ymmärrän kyllä, että tässä ei olla enää ihan eilisen teeren tyttöjä. Tai noh; tyttöjä ylipäänsä. Suvun uusinta tulokasta nuuskutellessa ja ihastellessa ei tarvitse enää tuntea ailahduksia vauvakuumesta; "koska mä olen jo sen ikäinen". Baarissa voi huvittuneena katsoa nuorempien miesten soidinmenoja, ajatellen "onneks mun ei tartte edes yrittää esittää viehättävää. Koska olen naimisissa JA noille liian vanha". Samaisten nuorempien miesten parkkeeratessa ystävättäreni ja minun viereeni, voi vain sanoa kyllästyneellä äänellä "kannattaa etsiä seuraava naislauma, me ollaan varattuja" ja lisätä mielessään perään "ja vanhoja".

Suuri kannustin epäikäkriiseilyn on ihana työtoverini. Reilut kymmenen vuotta vanhempi, elellen elämänsä parhaita vuosia. Aikaa harrastaa, liikkua, reissata, käydä illallisilla, elokuvissa, kissanristiäisissä, nauttia pitkistä lauantaiaamuista ja ottaa päikkärit töiden jälkeen, jos siltä tuntuu. Voi rauhassa lennellä lomalla maapallon toiselle puolelle, koska ainoa jonka perään pitää katsoa lentokoneessa on oman itsensä ja ehkä mahdollisesti puolison. Ei siis tarvitse stressata sitä, että matkakaveri niin sanotusti vetää kilarit puolessa välissä matkaa, valtameren yllä. Eli kaikki tuo luksus on vielä odottamassa itseänikin!

Perheessämme pari viikkoa sitten kiertäneen vatsataudin lopputulemana oli se, että yksi painoetappi tuli saavutettua. Joskin aina on se vaara, että pikadieetin häivyttämä "se viimeinen kilo" hiipii korkojen kera takaisin tulevien viikkojen aikana, mutta ainakin hetkellisesti on päästy yhteen painotavoitteeseen. Ikä on tehnyt sen, että en edes haaveilekaan enää olevani bikinifitnessmissi mitoissa; ikinä. Olen tyytyväinen siihen, että puolentoista vuoden kuulanheilutukset ja punnerrusharjoitukset ovat tehneet käsivarsien alla roikkuvista alleista ainakin jonkin verran pienempiä. Ja että jos oikein tarkkaan katsoo, käsivarsista saattaa ensimmäisen kerran elämässäni nähdä jonkin lihaksenalun näköisen jutun.

Hetkellisesti saavutettu puoli-tavoitepaino ja ajatus siitä, että moni mahdottoman hieno asia on vielä edessäpäin tekevät keski-ikäistymisestä helpompaa. Se mikä siitä tekee helppoa on se mitä olen tehnyt. Olen saanut jotain pientä edes aikaiseksi työrintamalla. Olen jollain tapaa onnistunut haalimaan elämääni katraan verran erityisen mahtavia ystäviä, jotka jostain kumman syystä ovat jaksaneet matkata rinnallani vuosia.  He usein ihan itse ehdottelevat tapaamisia. He ovat tukeneet suruissa ja iloinneet iloissa. Olen heistä hyvin hyvin onnellinen.

Suurinta on kuitenki se, mitä olen saanut. Olen saanut perheen; miehen joka on kaikesta huolimatta jaksanut katsella samaa naista jo viidentoista vuoden verran. Olen saanut kolme poikaa elävänä syliini, ja ne kolme poikaa ovat ihan hyvissä ruumiin voimissaan. Vaikka nämä kolme poikaa ovat tuoneet mukanaan suunnattomasti suuria surullisiakin tunteita, niin kuitenkin se mitä olen heiltä saanut; sitä ei voi millään tapaa kuvailla. He ovat kasvattaneet minusta äidin. Aikuisemman. Niin paljon vahvemman ihmisen. Onnen tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat sanoin kuvaamattomia. Ylpeyden tunteet joita he minussa aiheuttavat ovat jotain elämää suurempaa. Olen onnellinen siitä, että minulla on mahtavat sisarukset, upeat vanhemmat ja avioliitto on rikastuttanut elämääni yhdellä bonussiskolla. Kaiken lisäksi olen ylpeä siitä, että olemme miehen kanssa pää enemmän tai vähemmän pystyssä, luovuttamatta, jaksaneet rämpiä läpi vaikeiden vuosien. Olemme osanneet iloita, kun on ollut ilon aiheita. Olemme osanneet olla hukkumatta suruun. Hukkaamatta itseämme suruun. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei, kun joku asia ei vaan kertakaikkiaan mene kuten pitää. Kaikki tuo on sitä iän tuomaa viisautta. En mene väittämään, että aikuisuutta, koska valitettavasti onnistun tasaisin väliajoin taantumaan samalle tasolle ei;tä jankkaavan Edwardin, hampaidenpesua vastustavan Topon ja muuten vain uhmailevan Sampun kanssa. Mutta ehkä kaikki on tehnyt minusta edes vähän aikuisemman.

Ehkä se ikäkriisi tulee sitten viisikymppisenä? Tiedä tuota… Nyt odotan, kuin kuuta nousevaa yhteisiä juhlia hyvän ystävän kanssa, toisen ystävän omia juhlia, lomaa, mökkiä, rauhallisia (meidän mittapuussamme) aamuja, terapiavapaata heinäkuuta, kun voi hetken luulla elävänsä ihan tavallista elämää. Sitä, että perustamme taas poikien kanssa kasvimaan ja jäämme seuraamaan sitä, saammeko tänä kesänä(kin) oman maan retiisejä ja salaattia. Niin ja jatkan haaveilua siitä ompelemisesta. Ja koirasta. Ja siitä että jaksan juosta 20 kilometriä. Odotan sitä, kun kuuntelemme siskoni kanssa sata kertaa putkeen Kasimiria, samalla kuin teemme inventaariota hänen vaatehuoneessaan. Ja totean, että ei se elämä nelikymppisenä taida olla ihan kamalaa, ei edes niin pahaa, että pitäisi kehittää ikäkriisejä.

Projekti 20

Juurihan se oli lauantai? Ja nyt on taas lauantai. Tuntuu, että se oli ihan muutama tunti sitten, kun odottelimme Edwardin kanssa pihalla junatoimitusta. Kertonee kaiken menneestä viikosta; haipakkaa.

 Juna-asioista sen verran, että alkuperäinen Tuomas on ilmeisesti ottanut lopullisesti hatkat, mutta ei hätää; Edward on kiitos Saaran, sekä "korttelikirppiskaverimme" saanut kasvatettua junakokoelmaansa siinä määrin, että se aito ja alkuperäinen Tuomas on hailakka muisto enää. Äiti-ihminen on kokenut muutamat liikutuksen hetket tässä; syystä, että yksi pieni sininen veturi voi koskettaa meille tuntemattomia ihmisiä. Siitä lämmin iso kiitos!

Junakiitollisuus on ollut erityisen iso positiivisuusbuusti eloon ja oloon juuri tällä viiikolla. Viikon teemana ollessa selkeästi "arki väsyttää". Siis ihan konkreettisesti väsyttää se, että ei ole aikaa pysähtyä, hengittää, olla vaan rauhassa. Että tekemättömien asioiden listat eivät katoa itsekseen. Ja pyykkihuolto ei hyvistä yrityksistä huolimatta tunnu hoituvan telepatian avulla. Bonuksena tapaus kuopus: herra valvoo helposti sinne kymppiuutisten hujakoille. Jolloin järkevä aikuinen menisi itsekin nukkumaan, jotta saisi hyvässä lykyssä räävittyä kasaan ne lääkärien suosittamat 7-8 tunnin yöunet. Mutta en minä: en voi, koska "tarttee omaa aikaa". Joten jatkan painimista kroonisen univajeen kanssa. Ja myönnän suoraan olevani kaikkea muuta, kuin järkevä aikuinen.

Vaikka väsymystä on ollut ilmassa, ei se ole onneksi ollut mitään toimintakykyä lamaavaa. Olen nimittäin hurahtanut taas lenkkeilyyn. Tai no, teknisesti olen aloittanut kauden reippailla kävelyillä. Samalla alkaen pikkuhiljaa virittelemään mielessä ajatusta siitä, että mitäs jos syksyllä saisi juostua 20 kilometriä putkeen. Ajatus tuntuu loistavalta, luutavasti siihen kevään ensimmäiseen oikeaan juoksulenkkiin asti. Ne kun harvoin tuppaavat olemaan ihan älyttömän sujuvia ja kivuttomia. Toisaalta; jos jossain olen hyvä, niin yltiötyperien lupauksien pitämisessä. Aiemmin tavoitteenani oli juosta 15 kilometriä kesäkuun loppuun mennessä. Kesäkuun viimeisen viikonlopun sunnuntaina lähdin armottomassa ilta-aurigonpaahteessa suorittamaan missiotani. Tankkaus meni sanotaanko nyt; päin prinkkalaa. Seitsemän kilometrin kohdalla totesin, että nyt on iskemässä migreeni. Mutta kun se 15 kilometriä piti juosta, niin sehän juostiin... Samaisena iltana mies kävi moneen kertaan tarkastamassa, että onhan talouden ainoalla naisasukkaalla kaikki varmasti hyvin. Lähti seuraavana aamuna työmatkalle. Työmatkalta palatessaan ehtiäkseen vain toteamaan, että se talouden ainoa naisasukas lähti samalla ovenavauksella sairaalan päivystykseen hoidattamaan sitä kolmatta vuorokautta jatkunutta järkyttävää, lamauttavaa päänsärkyään. Voin siis sanoa, että projektin 20 kilometriä kanssa osaan olla kaukaa viisaampi; juo hyvin vettä. Ota mukaan vettä. Älä juokse helteessä. Jos alkaa iskeä orastava hedari; luovuta! Ja testaa sitä kakskymppistä muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Iltalenkeilläni olen huomannut, että yleensä ensimmäinen kuusi kilometriä menee pään tyhjentämiseen, jonka jälkeen voi oikeasti alkaa havannoimaan ympäristöä, keskittymään musiikkiin ja nauttimaan siitä taapertamisesta. Selkeä win-win tilanne; yleensä lenkiltä kotiutuu huomattavasti hyväntuulisempi tapaus, kuin sinne lähti. Ja samalla on tullut otettua ainakin pienen pieni askel eteenpäin projektissa "joksikin kesäksi rantakuntoon".

Arkiväsymyksen painaessa päällä, olen nauttinut erityisen paljon tästä pääntuuletuspuolesta. Kas kun tämä lasten sairaus ja parisuhdekombo ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Olemme miehen kanssa hyvin samaa mieltä suurista linjauksista; emme ole ikinä riidelleet lasten kasvattamisesta, lääkityksiin ja sairauksiin liittyvistä asioista. Toki takapakit, huonot vaiheet, sekä jatkuva jollain tapaa päällä oleva kriisitilanne on kiristänyt välejä. Mutta se kriisitilannekaan ei ole aiheuttanut sen suurempaa parisuhdekriisiä. Kriisin on ehkä aiheuttanut aihe suru...

Tässä kun mennään ja taplataan sen surun kanssa joka päivä. Siirtäessäni Topon vanhoja 104 senttisiä vaatteita Sampun vaatekaappiin, silmät kostuvat. Mietin hetken, että mistäs nyt tuulee, kunnes tajuan; silloin kun Topo käytti kyseisiä vaatteita, oli vielä toivoa. Että se vointi tasaantuisi, Topon elämästä tulisi parempaa. Nyt siitä toivosta on jäljellä enää murunen. Kun Topon koulusta tulee videonpätkä Toposta pyöräilemässä, liikutun niin, että silmät kostuvat. Liikutun videosta, siitä, että meitä varten on jaksettu nähdä vaivaa ja sellainen väsätä kasaan. Liikutun siitä, että Topo pyöräilee. Siitä, että saan nähdä, kun Topo pyöräilee. Ja liikutun siitä, että Topo pyöräilee kolmipyöräisellä erikoispyörällä, jossa on tukivöitä joka lähtöön. Kun tulen töistä kotiin ja Topo istuu Mummin kanssa sohvalla, iPadia tuijottaen, eikä edes reagoi minun saapumiseeni, liikutun taas. Näitä tilanteita tulee vastaan joka päivä ja koko ajan. Vaikka päällimmäisenä on se suuri onni siitä, että saan olla näiden kolmen mahtavan pikkumiehen äiti ja nähdä heidän kauttaan koko elämän kirjon, siellä sydämessä asuu aina se suru. Se suru on muuttanut minut ikuisesti. Ei kokonaan, mutta siellä syvällä sisimässäni en enää ikinä ole sama ihminen.

Samalla tavalla siellä syvällä sisimmässä mieskin suree. Hänen tapansa surra on vain vähän erilainen. Hän voi surra konkreettisia asioita kuten; Toposta ei vissiin ikinä tuu tennispelaajaa... Noh; aika näyttää, saattaa tullakin. Miehen ja minun surun ero on se, että itse olen puhunut surusta, kirjoittanut surusta, verkostoitunut, ystävystynyt erityslasten vanhempien kanssa. Olen janonnut ja hakenut tietoa. Olen selvitellyt asioita intsanssien kanssa hyvässä, ja vähän vähemmän hyvässä hengessä. Olen käynyt keskustelemassa asioista ammattilaisen kanssa. Miehen sureminen on ollut erilaista. Se on ollut hiljaista surua. Sisäänpäin kääntyvää surua. Hän sanoi joskus "tämä suru on minun". Se kuvastanee hänen suruaan parhaalla tavalla.

Tuntuu, että jossain vaiheessa tuolla surun loputtomalla polulla me olemme hukanneet toisemme. Kaikki on päällisin puolin hyvin; me keskustelemme, meillä on mukavaa. Me osaamme viettää aikaa kahdestaan. Mutta silti; me olemme toisiltamme hukassa. Huomaan pikkuhiljaa pyöritteleväni mielessä ajatusta; mitäs jos oliskin parempi olla erillään.

Aina parisuhteessa tulee kriisivaiheita, ihan takuulla. Lapset kiristävät välejä, ilman että siihen tarvitaan mitään sen kummempaa, kuin aamuinen kiireaikataulu uhmaikäisen lapsen kanssa. Meilläkin on ajeltu parisuhteen vuoristoradalla ylä- ja alamäkeä, välillä ollen tasaistakin kyytiä. Nyt jotenkin kaikki on erilaista. Viimeisen vuoden aikana olemme miehen kanssa kummatkin menettäneet ison osan toivoa siitä, että Topon elämä järjestyisi edes jollain tapaa tyydyttävällä tavalla. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että niitä itsenäisen elämisen taitoja tulisi vähän verkkaampaa tahtia. Että ei tarvitsisi jatkuvasti pelätä Topon voinnin sahaamista. En oikein tiedä onko tämä toivon menettäminen yhdellä saralla aiheuttanut yleisen toivon menettämisen useammalla saralla? Onko se aiheuttanut jonkun yleisen turnausväsymyksen; väsähdetään projektin Topo kuntoon kanssa. Ja samalla väsähdetään projektin: avioliiton auvoisa satama kanssa? Projektin 20 verrattuna tämä on erilainen projekti; tässä ei riitä se, että yksi päättää, että me onnistumme. Me voitamme. Me pärjäämme. Kummankin pitää päättää. Ja sitoutua.

Kuten kaikessa muussakin, niin tässäkin asiassa vain aika näyttää miten käy. Siihen asti apua onneksi on niistä pitkistä lenkeistä… Projekti 20:stä. Ehkä projekti 20 päätyttyä olemme viisaampia myös projektin avioliitto kanssa. Ehkä se yhteinen polku on löytynyt taas?