Viisauksia jääkaapin ovesta

Täällä on taas Topon vaatteet ja kassit pakattu. Talouden kolmesta lääkedosetista joka ainoa oli pakkaushetkellä (tietenkin) hukassa. Kävimme miehen kanssa läpi kymmenen kaappia ja 20 muuten vain jemmaa, dosetteja ei löydy. Pistimme pystyyn veikkauskisan, että missä ne voivat olla; oma ehdotukseni oli, että Sampu on hiffannut niiden olevan oivia pikkutavaran säilytyspaikkoja ja vienyt ne leikkeihin. Veikkasin lisäksi, että dosetit luultavasti löytyvät seuraavana päivän. Lopputulemana mies lähti kello 19.45, vartti ennen lähiapteekin sulkeutumista, ostamaan dosetin… Vain jotta aamulla huomaisimme, että Topon laukun sivutaskussa on kaksi dosettia. Näinhän se menee. Veikkaus osui ainakin nappiin osilta "huomenna ne varmasti löytyvät".

Mieli on taas haikea, sinne se meidän pikkumies meni hoidettavaksi, lauantaina nähdään. Samalla olen helpottunut; edessä kolme rauhallisempaa iltaa ja kolme rauhallisempaa aamua. Olen pikkuhiljaa alkanut nähdä, miten omalle jaksamiselle tärkeitä tilapäishoitojaksot ovat.

Viikkojen kääntyessä talvesta kevääseen, olen huomannut olevani väsynyt. Miettiväni samaa, jonka olen kuullut monen pikkulapsiarkea tuskailevan ystäväni suusta "tää on niin tätä". Tää on niin tätä… Eilen istuimme Topon musiikkiterapeutin kanssa pöydän ääreen ja kävimme läpi, mitä edistymistä on tapahtunut Topon elämässä, "sitten viime kerran". On tapahtunut. On tapahtunut tietyllä mittapuulla paljon, mutta sillä, jolla lapsia noin niinkuin normaalisti mitataan, todella vähän. Ja kaikki on tapahtunut tuskastuttavan hitaasti. Joinain päivinä jaksan olla iloinen ja onnellinen niistä pienistäkin edistysaskeleista, toisena päivinä, vaihteeksi seiniä kuuratessa, en niinkään. Pohdin vain mielessäni, että kuinkakohan monta vuotta tässä vielä menee, ennenkuin ohjeet: syö omalla paikallasi, syö lusikalla ja älä pyyhi käsiä seinään, sisäistetään.

Miehen kotiutuessa eilen töistä kuuden pintaan olin puhki. Topo oli pistänyt terapeutille pystyyn varsinaisen "tällaista tää voi olla shown". Ensin katsottiin iPadia rauhassa, hymyiltiin. Pian alkoi päähän sattua, padi varikkoon ja Topo pisti huudoksi. Käytiin omassa kämpässä jäähyllä, tultiin alakertaan iloisempana, kunnes muistettiin, että "munhan piti olla äkäinen". Pistettiin möykkäysvaihde silmään uudemman kerran. Edward ja Sampu ottivat miehestä mittaa yläkerrassa, tunnin pituisen painimatsin muodossa. Yritin jutella terapeutille, juoda kahvia (kuviossa oleellinen asia tietenkin), saada Topoa rauhoittumaan, sekä kuulostella ettei painimatsi mene liian pitkälle, kaikkea samaan aikaan. Samalla miettiessä mitä pitää illalla tehdä; pakata Topon kamat, etsiä se lääkedosetti, laittaa lääkkeet valmiiksi seuraavalle kolmelle vuorokaudelle, vaatehuoltoa, reissuvihkojen täyttöä, vaate-taksi-lääkelistat tilapäishoitopaikkaan. Niin ja kun sällit ovat rauhoittuneet, mennä salille. Koska "tänään on salipäivä".

Onneksi jossain vaiheessa koin jonkinasteisen herätyksen; jos väsyttää, niin salipäivän voi hyvin siirtää seuraavalle päivälle. Tai heittäytyä ihan täysin vallattomaksi, ja siirtää salin kaksi päivää eteenpäin. Kömpiä kasilta Sampun viereen (joka räkäisenä haluaa yhä tehdä sitä unta tuntitolkulla äiti-ihmisen kainalossa), ottaa ihan rennosti vaan. Vein tämän rohkean suunnitelman astetta pidemmälle ja söin iltapalan sängyssä. Kello 22 illalla totesin miehelle, että nyt on kuule ainakin vähän levännyt olo. Jääkaapin ovea avatessa silmiini sattui jääkaappimagneettimme; elämän salaisuus, kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän se tekee, tavalla tai toisella.

Omaa jaksamista on tietenkin verottanut sekin, että sitä ollaan taas tukevasti työarjessa kiinni. Aamulla kello soi kuuden jälkeen, alkaa ralli; suihkuun, vaatteet, vaateta pari talouden alaikäisistä, tsekkaa että reput on pakattu, tarjoile aamupalat, aamulääkkeet, pakkaa omat kimpsut ja kampsut, juokse bussille. Aloita työpäivä, tee hommat, laukkaa junalle, muista samalla, että avaimet ovat kotona, paniikkiviesti miehelle, puhelin piippaa "avaimet ovat jemmassa siellä ja siellä". Junalta bussille, tekemään ruokaa, ovikello soi, koululaiset tulevat kotiin ja aloitetaan lapsiperheralli. Tää on niin tätä…

Tää taitaa olla niin tätä vielä jokunen vuosi eteenpäin? Onneksi tulee aamuja, kun huomaa kylppärin ikkunasta ulos katsellessa kauniin auringonnousun. Tai bussia odotellessa "vahingossa eksyy" läheiseen vaate-korukauppaan, jossa on ties ja vaikka mitä ihanan tarpeellista 70% alennuksessa. Kun kotimatkalla nappaa valmislounasta mukaan, istuu yksin, hiljaa, rauhassa, ruokapöydän ääressä, koululaisia kotiin odotellen. Kun Edward tulee voitonriemuisena näyttämään, että hän on tehnyt läksyt aivan itse. Kun Topo suostuu syömään uutta ruokalajia ja sanoo "mmammam mammama", kun Sampu herää aamulla, tulee tukka pystyssä sanomaan iloisena "äiti", todeten perään "pidä hauskaa töissä, hyvää yötä" (pojalla on kova luotto äitiinsä…)  Niinä hetkinä tietää, että niin se vain on. Vaikka tää on niin tätä, niin kuitenkin: Elämän salaisuus, kaikki kääntyy parhain päin. Viisauksia jääkaapin ovesta…